Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Suomentanut Outi Järvinen

Otava 2012

400 sivua

Beth Revisin Across the Universe – Matka alkaa ilmestyi keväällä 2012 (Otava).

Viisaasti kirja on luokiteltu sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi (84.2 N) että aikuistenkirjallisuudeksi (84.2). Koen tämän viisaaksi siksi, koska kirjan luettuani minulla oli hyytävä olo. Kirjan etukansiliepeessä puhutaan hyisestä matkasta, ja yhdyn tähän. Hyytävä ja hyinen ovat sopivia adjektiiveja tämän tarinan yhteydessä.

Omien lapsuuden kirjamuistojeni joukossa on kokemus Robert C. O’Brienin kirjasta Tohtori L. – vieras kuolleesta maailmasta. Se lukukokemus oli totisesti hyytävä, enkä kirjaan mielelläni palaa vieläkään, koska se ahdisti ja ahdistaa edelleen. Across the Universe -tarinassa oli jotakin samaa, vaikka tarina yhtä aikaa koukuttikin ja oli vietävän hyvä. Vietävän hyvä mielestäni siksi, koska tuntui mahtavalta saada piiiiiitkästä aikaa lukea vanhaa kunnon avaruus-scifiä, eli avaruuteen ja avaruusalukseen sijoittuvaa tarinaa.

Kaiken lisäksi – kun kovakantisen kirjan paperikannet riisuu, paljastuu niiden alta hienot avaruusaluksen piirustukset! Tuntuu melkein surulliselta, jos esimerkiksi kirjastossa päällystetään paperikannet kontaktimuovilla kiinni, koska tämä hieno (olen scifi-fani ja minulle tämä on hieno!) kansikuva jää piiloon. Kukaan ei saa sen olemassaolosta tietää, jos paperikansia ei saa irti.

Ei ole tarkoitus ärsyttää blogin lukijoita kertomalla kirjasta ja sitten jättämällä kertomatta itse tarinasta. Mutta kun. Poden näemmä jonkinlaista pinttymää siitä, että rikon tarinat lukijoilta, jos avaan niitä täällä tuosta noin vain auki, etenkin kun kyseessä on vielä näin uusi kirja. Jotenkin tuntuu siltä, että jos kirja on ilmestynyt esim. 10 vuotta sitten, voisi olla suuremmat mahdollisuudet siihen, että se on laajemman lukijakunnan tiedossa. Uutuuskirjojen, kuten Revisin kirjan kohdalla selvästi arastelen sitä, että alkaisin paukuttaa tarinasisältöä auki täällä blogissa.

Toki esittely on paikallaan, ja koska pitkä työviikko on takana ja haluan päästä helpolla, lainaan kirjan kansitekstiä:

Avaruusalus Varjelus lähtee viemään tiedemiehistä ja asiantuntijoista koostuvaa retkikuntaa kohti kaukaista planeettaa. Mukana aluksella ovat myös 350 vuodeksi syväjäädytetyt Amy ja hänen vanhempansa.

17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä ja hänelle Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Kun Seuraaja valmistautuu tulevaan tehtäväänsä aluksen johtajana, hän löytää alukseen kätketyt ihmiset – ja punatukkaisen Amyn.

Kun Amy herää 50 vuotta liian aikaisin, selviää että myös muiden syväjäädytettyjen henki on uhattuna.

Ei tarinassa nyt aivan Alien-tunnelmaa ole, mutta kyllä siinä myös suorastaan kammottavia hetkiä on. Tai oli ainakin minulle. Toisaalta sellaiset ovat lukukokemuksena äärimmäisen herkullisia, siis se että tarina suorastaan kammottaa mutta silti sitä on yksinkertaisesti pakko lukea, koska on pakko saada tietää ”kuka on murhaaja ja mitä seuraavaksi tapahtuu”, ja on pakko saada selvää myös muista tarinan yksityiskohdista.

Yhtä asiaa ihmettelin ja ihmettelen edelleen. Teoksen nimeä. Miksi se on englannin kielinen, koska kyseessä on kuitenkin suomennos? En halua olla kielipoliisi, mutta minua asia häiritsee. Tuo lopussa oleva ”Matka alkaa” tuntuu kömpelöltä yritykseltä tuoda nimeä lähemmäksi suomenkielisyyttä (tai jotakin?), ja minusta se on kummallinen ratkaisu. Ehkä olen vain nitku, mutta tältä tuntuu. Joko koko nimi vieraalla kielellä ja sillä siisti, tai sitten koko nimi suomeksi ja sillä siisti, eikä mitään puolivälin ratkaisuja. Kun jokin asia nimetään, elokuva tai kaunokirjallinen teos yms., nimi on kuitenkin se, johon kiteytyy hyvin paljon, myös teoksen henki ja olemus. Sen vuoksi en kannata tällaisia puolivälin ratkaisuja. Across the Universe – matka alkaa on kiinnostava kertomus, joka olisi ansainnut kunnioittavampaa kohtelua ja kunnon nimen myös suomen kielellä.

Tarinaa suosittelen, mutta en heikkohermoisille!

Mainokset

Ylimenovaihe?

Huomasin Lukuhoukan blogissa ja kirjailija Anne Leinosen blogissa mielenkiintoisen postauksen: yhtäkkiä onkin käynyt niin, että spekulatiivisesta fiktiosta on tullut ns. mainstreamia eli valtavirtakirjallisuutta. Nimenomaan nuortenkirjallisuuden puolella.

Ajattelin tätä samaa viime syksynä koostaessani nuortenkirjapalstaa Kainuun Sanomiin.  Vähän ärtymyksen kera ajattelin asiaa uudestaan kevään palstaa koostaessani. Ärtymystä herätti se, että oli nimittäin työn takana löytää realistisen kirjallisuuden edustajia palstalla esiteltävien teosten joukkoon. Kyllähän niitä löytyi, mutta välillä haroin hiuksiani ja ihmettelin, että mitenkäs tässä näin on käynyt.

Vielä tätä blogia perustaessani keväällä 2007 tilanne oli aivan toinen, mikä oli yksi syy blogin perustamiseen. Nyt olen jopa alkanut miettiä blogin sulkemista, koska spekulatiivinen fiktio on kotimaassa noussut ottamaan paikkaansa joka mielestäni sille kuuluu. Nousu alkaa vähitellen näkyä myös aikuistenkirjallisuuden puolella. Se on yksi syy siihen, että olen blogin sulkemista miettinyt, koska haluaisin seurata ja pohtia ääneen tilannetta myös aikuistenkirjallisuuden puolella, ja tämä paikka oli alunperin tarkoitettu nimenomaan lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. Vaan ehkäpä löydän vielä jonkilaisen kompromissin tässä asiassa. (Jos tulee ehdotuksia mieleen, sanokaa ihmeessä ne myös minulle, etenkin jos joku miettii yhteisöllisiä ratkaisuja! Meiliä voi laittaa osoitteeseen maria.loikkanen(a)gmail.com)

Niin. Mitenkäs tässä nyt sitten näin kävi? 10 vuotta sitten kun aloin kritiikkien parissa työskennellä, tilanne todellakin oli aivan toinen, samoin vielä 2007. Ikään kuin hiipimällä on tapahtunut muutos, jota itse kovasti aikoinaan kaipasin. Kaipasin siis nimenomaan sitä, että saisin ja voisin lukea scifiä, fantasiaa ja ns. rajagenreihin lukeutuvia teoksia myös suomen kauniilla kielellä. Siihen aikaan kun olin teini ja olisin näitä teoksia halunnut lukea, oli ikään kuin jonkinlainen pysähdysvaihe menossa. Ulkomaista scifiä ja fantasiaa ilmestyi jonkin verran aikuistenkirjallisuuden puolella, mutta siinä se melkein olikin. No toisaalta omalla kohdallani se johti siihen, että kolusin läpi kirjaston englannin kielisen osaston, kun olin suomennetut scifit ja fantasiat lukenut. Kielitaito karttui ja englannin kielellä lukemisesta tuli rutiinia. Pidän sitä hyvänä asiana. Mutta jäin kaipaamaan myös kotimaista spefiä.

Anne Leinonen viittaa blogikirjoituksessaan siihen, että nyt saattaa olla jonkinlainen ylimenovaihe menossa. Uskon että on. 1980-luvun fantasia- ja scifibuumista on jo pitkä aika, ja ehkä tämä jostakin (Pottereista?) lisäpotkua saanut uusi buumi alkanee vähitellen rauhoittua. Käsittääkseni voi jonkinlaisesta spekulatiivisen fiktion buumista tai kolmannesta kulta-ajasta puhua etenkin kansainvälisesti, ja nyt buumin aallot näkyvät myös Suomessa.

Rikkaus ja monipuolisuus on voimavara. En toivo kirjallista maailmaa jossa maaginen ja fantastinen ”hallitsevat kaikkea”, kärjistetysti todettuna. Toivon vain, että ne saavat ja voivat elää tasapainoisesti muiden lajityyppien rinnalla. Olisi hienoa, että jokaiselle olisi jotakin, myös suomen kielellä. Tähän myös uskon, siis siihen että kirjallisuus tulee Suomessa pysymään monipuolisena – myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella. Uskon tähän siksi, koska kirjailijakenttä on niin kiinnostunut siitä ”missä milloinkin mennään” eli haluaa tiedostaa sen mitä tapahtuu, joten jo tämä seikka itsessään luo tasapainoa.

Lisäksi sosiaalinen media on avannut uudenlaisia vuorovaikuttamisen ja kanssakäymisen muotoja, eli lukijoillakin on mahdollisuus olla kirjailijoiden kanssa tekemisissä aivan eri tavalla kuin ennen, esittää kysymyksiä ja kommentoida. Sekin voi olla joissakin tapauksissa työn kannalta hedelmällistä.

Näiden pohdintojen myötä oikein hyvää alkavaa kesää kaikille, lukuiloa ja rentoja hetkiä!

Kirjan ja ruusun päivä

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää kaikille!

Jotenkin sekaannuin tässä, muistaakseni Kirjan ja ruusun päivä oli viime vuonna toukokuussa. Nyt se ”pääsi yllättämään” 😉

Mikä Kirjan ja ruusun päivä? Lisää asiasta mm. Kirjakauppaliiton sivuilta löytyvässä tiedotteessa. Lisäksi media tietää kertoa, että Tuomas Kyrö on valittu vuoden 2012 Kirjan ja ruusun päivän kirjailijaksi.

Tiedotteesta käy myös ilmi ”what all the fuss is about”, eli miksi vietetään Kirjan ja ruusun päivää ja valitaan ”päivän kirjailija”.

Siksi, että kirjallisuus on tärkeä asia, johon liittyy kaikenlaista olennaista, kuten kirjakaupat joissa kirjoja myydään. Itsestään selvää, eikös? Niin minäkin ensin ajattelin. Tiedotteen viesti on toinen.

Lainaus tiedotteesta: ”Ainutlaatuisen kampanjan taustalla on kirjakauppa-alan halu kiinnittää lukevan yleisön huomio siihen, ettei kirjakauppa ole enää itsestään selvyys, joka löytyisi jokaisesta kunnasta. Vuonna 2000 Suomessa oli 288 laajan valikoiman kirjakauppaa, nyt niitä on enää 193.” Kampanjalla tarkoitetaan Tuomas Kyrön tänään julkaistua teosta Miniä:  ”Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. kirjakaupat julkaisevat tunnetun kotimaisen kirjailijan uutuusteoksen, joka on saatavissa vain tämän yhden päivän ajan”.

Itse vietän Kirjan ja ruusun päivää työn merkeissä, kirjoja lukien. Osuipa sopivasti!

Ai niin. Perinne itsessään juontaa juurensa Espanjasta, Kirjakauppaliiton sivuilla sen historiasta kerrotaan näin:

Kirjan ja ruusun päivän perinne juontaa juurensa Barcelonaan. Paikallisen kirjakauppiaan ajatuksesta huhtikuun 23. päivä valittiin Kirjan ja ruusun päiväksi. Vanhan perinteen mukaan Kirjan ja ruusun päivänä miehen tulisi antaa naiselle ruusu ja naisen puolestaan miehelle kirja.

Vuonna 1995 Unesco julisti huhtikuun 23. päivän Maailman kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. ”Kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina”, sen julistus kuului.

Topelius ja Arvid Lydecken -palkintoehdokkaat

Tässä osa tiedotetta, jonka näin yömyöhällä kopioin Suomen Nuorisokirjailijat ry:n sivuilta. Klikkaa linkkiä lukeaksesi lisää palkinnoista sekä ehdokkaista!

Suomen Nuorisokirjailijat ry:n palkinnot 2011

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Topelius-palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2010 ilmestyneet nuortenkirjat:

Kuronen, Kirsti: Piruettiystävyys (Karisto)
Laijärvi, Marika: Vaihtoaskelia (WSOY)
Lähteenmäki, Laura: Aleksandra Suuri (WSOY)
Rannela, Terhi: Jäämeri, jäähyväiset ja minä (Otava)
Valmu, Leena: Veera tiellä (WSOY)

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Arvid Lydecken -palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2010 ilmestyneet lastenkirjat:

Dieckmann, Maijaliisa: Väläys pimeässä (BTJ-Avain)
Hakalahti, Niina: Tuukka-Omar (Tammi, kuvitus Jukka Lemmetty)
Kanto, Anneli: FC Tytsyt (Karisto)
Romppainen, Katariina: Roolipeliä (Otava)
Voipio, Myry: Ylipainoinen yksisarvinen ja muita kertomuksia (Lasten keskus, kuvittaja Christel Rönns)

Voittajat julkistetaan 14.1.2011. Kunakin vuonna palkitaan edellisenä vuonna ilmestyneiden kirjojen parhaat.

Lämpimät onnittelut ehdokkaille!

Finlandia Junior -palkintoehdokkaat 2010

Tämän vuoden Finlandia Junior -palkintoehdokkaat on julkistettu:

Tapani Bagge: Maalla. Kuvitus Hannamari Ruohonen

Siri Kolu, kuvitus Tuuli Juusela: Me Rosvolat

Laura Lähteenmäki: Aleksandra Suuri

Markus Majaluoma: Hulda kulta, luetaan iltasatu!

Katarina von Numers-Ekman, kuvitus Christel Rönns: Konrad och Kornelia/Konrad ja Kornelia

Anne Vasko: Jellona Suuri. Graafinen suunnittelu ja tekstaus Erika Kallasmaa. Valokuvat Jaakko Vasko

Tämänvuotisen Finlandia Junior -palkinnon saajaehdokkaat valitsivat toiminnanjohtaja Maria Ihonen, joka toimi valintalautakunnan puheenjohtajana, sekä keramiikkataiteilija Heini Riitahuhta ja kirjakauppias Iida Simes.

Lautakunnan nimeämistä ehdokkaista lopullisen palkinnonsaajan valitsee näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, joka kertoo päätöksestään 25. marraskuuta.

Lisää asiasta voi lukea mm. YLE:n verkkosivuilta.

Onnittelut kaikille ehdokkaille!

Pohjoismainen kirjastoviikko 8.-14.11.2010

Hei hyvät ihmiset – hyvät kirjojen ystävät!

Parhaillaan käynnissä on Pohjoismainen kirjastoviikko (8.-14.11.2010). Tämän vuoden Pohjoismaisen kirjastoviikon teema on Pohjolan magia. Kirjastoviikon konkreettinen anti on palauttaa ihmisten mieliin kerronnan perinnettä: kuinka ennen vanhaan, ennen radion ja television tuloa, kerrottiin tarinoita ja vietettiin aikaa yhdessä, ääneen tarinoiden.

Ääneenlukua aamun sarastuksessa ja iltahämärässä

”Pohjolan syys- ja talvipäivät ovat lyhyitä ja synkkiä. Ennen vanhaan, ennen televisiota ja tietokoneita ääneen lukeminen ja tarinointi olivat suosittu ja laajalti levinnyt perinne. 8. – 14. marraskuuta 2010 pohjoismaista kirjastoviikkoa ja Iltahämärässä – tapahtumaa vietetään neljättätoista kertaa. Iltahämärässä on Pohjoismaiden ja yksi koko maailman suurimmista ääneenlukutapahtumista. Viime vuonna äänenlukua, näyttelyitä, keskustelutilaisuuksia ja erilaisia kulttuuritapahtumia järjestettiin kahdeksassa maassa, kaikissa Pohjoismaissa ja Baltian maissa.”

Lisätietoa Pohjoismaisesta kirjastoviikosta löydätte tältä sivustolta, sekä omasta lähikirjastostanne – kirjastot osallistuvat tapahtumaan resurssiensa mukaan.

Tulin juuri Savonlinnan pääkirjastosta, jossa järjestettiin tänä iltana Iltahämärissä -ääneenlukutapahtuma. Tapahtuma oli pieni ja lämmin. Kokosimme pöydän ääreen kirjastoviikon teemakirjailijoiden tekstejä (katkelma Ajvide Lindqvistin ”Ystävät hämärän jälkeen” –teoksesta, Andri Snaer Magnasonin ”Tarina pienestä planeetasta” ja tanskalaisen Lene Kaaberbolin ”Näkijän tyttärestä”), ja luimme tekstinäytteitä Lindquistin sekä Andri Snaerin teksteistä. Pöydällä oli rykelmä kynttilöitä, ja näin illan hämärässä vietimme lähes parituntisen lukuhetken, josta jäi erittäin hyvä mieli. Rene Kaaberbolin teos oli myös esille, etenkin keskustelussa jota syntyi ihan mukavasti, sillä teema Pohjolan magia tulee Näkijän tyttäressä monella tavalla esille.

Koska teemaviikon kirjailijoiden joukossa ei ole suomalaisten kirjailijoiden tekstejä, ääneen luettiin ote Tove Janssonin Taikatalvesta, sekä esiteltiin suomalaisia kirjailijoita sekä heidän tuotantoaan. Mm. Ritva Toivolan, Timo Parvelan (Sammon saaga), Päivi Honkapään, Hannu Karppi (Väinämöisen vyö), sekä Johanna Sinisalon tuotantoa tuli esiteltyä. Näiden lisäksi myös Astrid Lindgrenin tuotannosta oli puhetta, esillä olleen Ronja Ryövärintyttären myötä.

Tuli oikein hyvä mieli tästä pienestä kokoontumisesta, jossa kaikki läsnäolijat saivat rauhoittua tarinoiden ääreen. Tarinoiden, joista monien juuret kantavat pitkälle historiaan, joiden kertomisen myötä tarinan kerronnan perinteet elävät yhä monessa muodossa – nykyään myös elokuvien ja kuunnelmien muodossa. Myös kirjoitettu tarina elää yhä – vahvasti – kuten tänä iltana huomasimme.

Kotimatkalla mietin, että kirjastolaitos on ollut todella iso osa elämääni aina, vuodesta toiseen löydän itseni kirjastoista eri puolilla Suomea, tutustumassa lukemattomiin maailmoihin: niihin fiktiivisiin maailmoihin, joita hyllyiltä löytyy, niihin joita en ole vielä lukenut, ja niihin joihin mahdollisesti haluan palata uudelleen. On ihanaa, että Suomessa on tällainen kirjastolaitos, joka on avoin meille kaikille, ja jonne saa ja voi mennä myös tarinoimaan!

Hyvää Pohjoismaista kirjastoviikkoa!

Kirjallisuusseminaarissa

Aihepiiri ”Aivan jotakin muuta” jatkuu edelleen, tällä kertaa aikuisten kirjallisuuden parissa. Pyrin pysymään lasten ja nuorten kirjallisuuden piirissä, siis täällä blogissa, mutta aina aika ajoin voi tehdä poikkeuksen. Tämän kertainen poikkeus syntyi viime lauantain (9.10.) kirjallisuusseminaarista täällä Savonlinnassa. Seminaarin teemana oli pelko, ja ainakin järjestäjien osalta pahin mahdollinen pelko, eli seminaarin peruuntuminen, oli lähellä, kun tilaisuuden juontaja ja kaksi alustajaa sairastuivat. Tilalle kuitenkin saatiin uudet alustajat sekä juontaja. Toinen uusista alustajista oli kirjailija Maarit Verronen. Itse tulin paikalle vasta myöhemmin iltapäivällä, juuri parahiksi Verrosta ja sen jälkeen pidettävää paneelikeskustelua kuulemaan. Kaksi ensimmäistä alustusta meni minulta siis ohi. Tässä linkki Itä-Savon seminaaria lyhyesti käsittelevään juttuun.

Verrosen alustus käsitteli pelon teemaan liittyen hänen kahta viimeisintä teostaan Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Karsintavaiheen olen lukenut (tykkäsin hulluna!) ja Kirkkaan selkeään on tietenkin ihan pakko tutustua, koska se on jatkoa Karsintavaiheelle. Oli kiinnostavaa kuulla teosten syntyvaiheista, eli siitä kuinka Verronen lähti tutkimaan kirjojen aiheita mm. etsimällä tietoa paikoista/yhteisöistä/kaupungeista, joissa ihmiset asuvat tiukasti suljetuilla ja vartioiduilla alueilla eristettynä kaikesta ympäröivästä maailmasta, ja millaista elämä näillä alueilla on. Asiaan liittyy luonnollisesti kysymys siitä, miksi ihmiset haluavat asua näin eristetysti ja mikä ilmiön synnyttää – pelko?

Tähän teemaan liittyy erään tulonsa peruneen alustajan eli Hille Koskelan väitöskirja Pelkokierre, joka käsittääkseni alunperin kulki Koskelan luomalla termillä ”Pelon maantiede”, joka sittemmin päätyi muuhun käyttöön. Pelkokierteestä ja ”pelon arkkitehtuurista” syntyi hedelmällistä keskustelua panelistien ja yleisön kesken, keskustelua jolle Verronen loi erinomaista pohjaa omassa alustuksessaan – nimenomaan tälle teemalle Karsintavaiheen ja Kirkkaan selkeän teemat rakentuvat – ihmisen ydinpeloille hengissä selviämiseen, ja sitä kautta myös asumisturvallisuuteen liittyen: ”me” vastaan ”muut” asetelman syntymiseen, jota hallitsee molemmin puolinen pelko, toisin sanoen ”me” pelkäämme ”muita” ja ”muut” pelkäävät ”meitä”. Pelon kierre on valmis, ja monien vaiheiden jälkeen tilanne johtaa ihmisten ”karsimiseen” eriarvoisiin ryhmiin, joista alempiarvoiset voi ”pudottaa” pois yhteiskunnasta ja ”unohtaa” tyystin. En ole lukenut Koskelan väitöstä, mutta totisesti heräsi tahto tutustua tutkimukseen: ”Pelko myös ohjaa kaupunkien harjoittamaan urbaania turvallisuuspolitiikkaa ja rikoksentorjuntaa. Kaupunkisuunnittelussa se tuottaa pelon arkkitehtuuria ja lisää julkisen tilan kontrollia. Pelolla oikeutetaan nollatoleranssi -kampanjoita ja kaupunkikurin tiukentamista. Lisäksi pelko myy hyvin ja sen ympärille on rakentunut kasvava turvabisnes. Turvattomuus on kietoutunut osaksi kulutusyhteiskuntaa.”

Seminaarista ja siellä käydyistä keskusteluista voisi kirjoittaa vaikka mitä. Tärkeimpänä asiana tuon esille tunteen: minussa heräsi jotakin, joka havahtui siihen kuinka tärkeitä tällaiset tilaisuudet ja niihin osallistuminen on. Osaltaan heräsi opiskeluaikojen ja mielenkiintoisten luentojen muistot, mutta ennen kaikkea kuitenkin se yhteisöllisyyden tunne, joka syntyy, pohjautuu ja rakentuu ihmisten yhteiselle tekemiselle ja keskusteluille. Tällaisissa tapahtumissa ja tapaamisissa avataan asioita ja jaetaan tietoa ja luodaan pohjaa yhteisöllisyydelle, eli liikutaan poispäin pelosta – ei ole ”meitä” ja ”heitä” kun ollaan yhdessä ja tutustutaan kaikkia koskettaviin aiheisiin, kuten vaikka yhteiskuntaamme koskeviin muutoksiin, jotka saattavat pelottaviltakin tuntua. Pelko häviää kun tietoa lisätään ja asioita tutkitaan – yhdessä. Vakavan aiheen pelottavuutta (pelko ja pelon tunne itsessään) etäännyttää se, että aihetta lähestytään kirjallisuuden kautta, jolloin lähestymiskynnys madaltuu. Joten kyllä, olen iloinen että pääsin paikalle, vaikkakaan en aivan seminaarin alusta alkaen.

Seminaarissa keskusteltiin myös kirjallisuuden roolista ja kirjallisuuden ”tehtävästä”: onko kirjallisuudella ylipäänsä roolia ja tehtävää? Ja jos on, niin mikä? Näkökulmia nousi esille monenmoisia sekä yleisön että panelistien joukosta. Esille nousi vahvana tarinan kerronnan ja tarinaperinteen ylläpitäminen sekä säilyttäminen, ja tähän liittyen tarinalähtöisyys: jos tarinalähtöisyys menetetään, aletaan helposti liikkua paatoksen ja julistamisen suuntiin. Paatoksen ja julistamisen yhteydessä esille nousi näkökulmia kirjallisuuden ”yhteiskunnallisesta roolista”, ja ylipäänsä siitä onko kirjallisuudella nyky-yhteiskunnassa ”yhteiskunnallista roolia”. Tässä vaiheessa menin sekaisin muistiinpanoissani, ja minulta meni osa keskustelusta ohi, mikä harmittaa. Oli miten oli, keskustelun ydinteema oli pelko, jonka ympärillä keskustelu luonnollisesti liikehti moneen kiinnostavaan suuntaan. Tämän päivän (ma 11.10.) oli seminaarista juttua, myös kainalojuttu Maarit Verrosesta, jossa kerrottiin kirjailijan mietteitä koskien kirjailijan roolia. Lehtijutun ajatus kulki jotakuinkin näin: ”Verronen kokee, että yksi kirjailijan rooleista voi olla myös tulevaisuuteen katsominen ja tulevaisuuden hahmottaminen sekä eri vaihtoehtojen esille tuominen.”  Seminaarissa tästä puhuttiin nimenomaan dystopian kautta – Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää ovat dystopioita, ja lukija voikin muiden asioiden muassa pohtia, onko kirjoissa kuvattu maailma sellainen tulevaisuuden maailma jossa haluamme elää? Hille Koskelan väitöskirja tarjoaa lisää ajatuksenruokaa näille pohdinnoille.

Olen äärettömän iloinen ja onnellinen siitä, että tällaisia tapahtumia järjestetään myös meidän pienessä kulttuurikaupungissamme (tästä voi olla montaa mieltä, siis että onko Savonlinna kulttuurikaupunki vaiko ei, mutta silti…), ja että aina ei tarvitse lähteä täältä johonkin pois saadakseen maistaa myös kulttuuriin, etenkin kirjallisuuteen liittyviä hedelmiä!

LukuVarkaus -palkinto Karhumielelle!

On suorastaan ilo mainostaa LukuVarkaus -palkinnon tämän vuoden saajaa: Ritva Toivola teoksellaan Tuomas Karhumieli. Jes! 😀

Marika kirjoittaa asiasta Maagisessa arkissa, Päivi Heikkilä-Halttusen arvion Tuomas Karhumielestä voit lukea Päivin blogista Lastenkirjahyllystä.

Loistavaa, aivan kerta kaikkiaan loistavaa! 😀

Uutta vuotta 2010!

Kiitos kaikille lukijoilleni vuodesta 2009!

Erinomaisen hyvää ja onnekasta Uutta Vuotta 2010 kaikille!

Mietin, että en ole tainnut ”ikinä” listata omalta kohdaltani vuoden parhaimpia tai vuoden luetuimpia kirjoja näin vuoden päätteeksi, joten teenpä se nyt. Paljon vettä on virrannut sillan alla kirjamaailman osalta tänäkin vuonna, joten eihän tässä tule kuin murto-osa kaikesta siitä, mitä on tullut luettua. Kirkkaimpina mielessä ovat luonnollisesti viime aikojen lukukokemukset, etenkin Patricia A. McKillipin Serren metsissä sekä David Almodin Nimeni on Skellig. Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli odottaa edelleen lukijaansa, joulunpyhät vierähti muiden askareiden parissa vaikka niin itselleni lupasin, että kirjan luen. Vielähän tuota ehtii 😉

Vuonna 2009 luettujen ”ihanuuksien” listallani ovat myös Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija, Antti Halmeen Metalliveljet (joka oli aivan mahtava!), Päivi Honkapään Meren alku, sekä tietenkin Timo Parvelan Louhi, Sammon vartijoiden kolmas ja viimeinen osa.

Vanhoihin tuttuihin teoksiin on tullut myös tänä vuonna palattua useaan otteeseen. Richard Dubelmanin Holly Hobbie kadonnutta etsimässä, josta kirjoitin joskus silloin kauan sitten aukaistessani Alas taikavirtaa -blogin Vuodatuksen puolella. (Tässä linkki, löytyy blogistani kohdasta Vuodatuksesta siirrettyjä merkintöjä). Susan Cooperin luoma maailma jaksaa kiehtoa vuodesta toiseen, joten olen palannut Pimeä nousee -sarjaan myös tänä vuonna, tosin alkukielellä englanniksi.

Paljon on tullut luettua, mutta ei niin paljon kuin aikaisempina vuosina. Tämä johtui pääasiassa työkiireistä, rahkeet eivät aina riitä työpäivän jälkeen edes lukemiseen. Aikuisten kirjallisuutta tuli luettua tänä vuonna vähän, mutta tässä asiassa laatu korvannee määrän: tutuistuin vihdoin ja viimein Paolo Coelhon teoksiin. Ensimmäinen Coelhoni ikinä oli Valon soturin käsikirjan, jonka ostin omaksi hetken mielijohteesta. Nyt lukuvuoroaan odottavat Zahir sekä Yksitoista minuuttia. Kuulin juuri, että Coelhon Veronika päättää kuolla ja Alkemisti ovat erinomaisen hyvää luettavaa. Saa nähdä, annan niiden vielä odottaa lukuvuoroaan.

Omalta osaltani vuosi alkaa totisesti uusissa tuulissa, sillä jätän pestini Savonlinnan Innovaatiokeskuksessa. Päädyin tähän ratkaisuun monesta eri syystä, vaikka toki huoli toimeentulosta ja kaikista sen sellaisista ”normielämään” liittyvistä asioista painaa. Joskus vain on tehtävä ratkaisuja, jotka eivät muiden mielestä ehkä vaikuta aivan loogisilta tai joita muut eivät ymmärrä, mutta onhan asia kuitenkin niin, että jokainen meistä tekee itse oman elämänsä ratkaisut. Ja kantaa niistä vastuun. Olen kuitenkin sikäli onnekkaassa tilanteessa, että olen vihdoin, vuosien miettimisen jälkeen päässyt sinne mihin halusin, eli asumaan ja luomaan itselleni elämää tänne Savonlinnan seudulle. Asiat ovat järjestyneet tähänkin asti, joten haluan uskoa siihen, että ne järjestyvät tästä eteenpäinkin. Sen vuoksi en esimerkiksi halua ilmoittautua Työvoimatoimiston asiakkaaksi, vaan jatkan yrittämistä työelämän parissa omin eväin. Suomen työttömyysturva on hieno asia, mutta siinä on omat vakavat rasitteensa byrokratian taholta, jotka vaikeuttavat etenkin satunnaisen keikkatyön tekemistä. Tämä, sekä jonkin asteinen pelko omasta passivoitumisesta työttömyysturvan johdosta, ovat pääsyitä siihen, että en työkkärin kirjoille halua.

Toki työstä, etenkin loistavan tiimin kanssa työskentelystä luopuminen, on tuonut mukanaan omat prosessinsa, ehkä eniten luopumisen suruun ja muutoksen pelkoon liittyen. Nämä lienevät ns. normaaleja tunnetilaprosesseja kaikilla muutostiloja läpi käyvillä. Niiden ohessa olen iloinnut etenkin siitä, että sain mahdollisuuden kokea työskentelyn tällaisessa tiimissä, tehdä työtä jota tein, ja ennen kaikkea oppia kaikkia niitä asioita joita opin. Kyllä ilon, onnen sekä onnistumisen hetket pitää myös muistaa, ja niille pitää osata antaa niiden ansaitsema arvo.

Että tällaista täällä. Totisesti on tulossa Uusi Vuosi uusine tuulineen!

Palkittuja ja palkintoehdokkaita

Kuluneen vuoden Finlandia Junior -ehdokkuudet (Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus) ja voittaja menivät kohdallani ohitse kaiken muun tohinan lomassa.

Ehdokkaita oli lukuisia, ja kuten muistaakseni mainitsin, kirjoitin Kalevaan Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltijasta (Robustos 2009). Tekstiä ei käsittääkseni ole vielä julkaistu, joten siksi panttaan sen laittamista tänne vielä vähän aikaa.

Tämän vuoden Finlandia Juniorin sai Mari Kujanpään Minä ja Muro, kuvitus Aino-Maija Metsola.

Suomen Nuorisokirjailijat ry on julkistanut omat ehdokkaansa vuoden 2010 Topelius ja Arvid Lydecken -ehdokkaiksi. Tarkempaa tietoa löytyy Grafomaniasta, kuuden kirjailijan blogista.

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Topelius-palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2009 ilmestyneet nuortenkirjat:

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva. Tammi.
Sari Peltoniemi: Hämärän renki. Tammi.
Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä. Otava.
Lauri Törhönen: Sello & Pallo : Vaaleansininen rakkaustarina. Tammi.
Juha Vesala: Kaksoiskuljetus. WSOY.

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Arvid Lydecken-palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2009 ilmestyneet lastenkirjat:

Reeta Aarnio: Veden vanki. Otava.
Elisabet Aho: Aadan aikaikkuna. Otava.
Anna-Mari Kaskinen (kuv. Matti Pikkujämsä) : Tuulihattu ja tuhat tarinaa. Kirjapaja.
Tittamari Marttinen (kuv. Virpi Penna) : Pastapolkka ja mangotango. Kirjapaja.
Marja-Leena Tiainen (kuv. Väinö Heinonen) : Maiju ja Bao. Tammi.

Asiasta uutisoi myös  Turun Sanomat.

Hienoa hienoa! Onnittelut kaikille ehdokkaille!

« Older entries