Muutama miete hiljaiselon keskeltä

Osuipa silmiini Alastoman kriitikon eilinen blogikirjoitus.

Jotkut ne vaan uskaltavat tehdä ratkaisuja. Onnittelut ja hatunnosto. Kun ratkaisu on tehty, se on tehty, eikä tarvitse enää käyttää energiaa asian miettimiseen.

Minä sitä vaan mietin edelleen. Etenkin kritiikkien kirjoittamista, mutta myös muuta työsarkaa ja sen mahdollisia suuntia. Olen elämässäni tehnyt jonkin verran ns. äkkiratkaisuja, irtiottoja (jotka ovat kyllä tehneet tuloaan pitkään). Äkkiratkaisujen tekeminen ei enää tunnu hyvältä, minkä vuoksi pyrin miettimään ja tunnustelemaan asioita joihin kaipaan muutosta. Ikään kuin sisäisen selvitystyön tekemistä, sen sijaan että vaihtaisin suuntaa nopealla tahdilla.

Tunnistan hyvin tuon blogikirjoituksen lopussa mainitun ”aika puhtaan olon”, joka päätöksen ja etenkin ratkaisun tekemisestä syntyy. Tai on ainakin omalla kohdallani syntynyt etenkin silloin, kun olen tehnyt oman elämäni kannalta oikean ratkaisun ns. isossa asiassa.

Jotakin sellaista on nyt meneillään, että tuota olotilaa kaipaan. Joten jatkanpa vielä miettimistä. As long as it takes.

Mainokset

Muutoksen syöveri

Loppuvuodesta 2012 tuli huonoja uutisia sanomalehtikritiikin kentältä. Käytännössä nämä uutiset tarkoittavat sitä, että lasten ja nuorten kirjallisuuskritiikkien määrät vähenevät.

Ikävistä uutisista voi lukea mm. täältä. Ne ovat jutun loppuosassa. Myös Verkkomaisteri pohtii asiaa blogikirjoituksessaan.

Toinen huono uutinen käynnisteli tuloaan jo keväällä 2012 ALMAn yt-neuvotteluiden myötä: se koskee Kainuun Sanomien kulttuurisivuja, tarkemmin sanoen nuortenkirjapalstaa, jonka ehdin muutaman kerran toimittaa. Yt-neuvotteluiden myötä kulttuurisivujen sisällöntuotantoa ”uudelleenjärjesteltiin”, eli nuortenkirjapalstalle ei ole enää tarvetta. Tämä selvisi, kun otin yhteyttä henkilöön, jolle vastuu kulttuurisivujen sisällöntuotannosta siirtyi. Asiaa ei lopulta sanottu ääneen. Se tuotiin esille siten, että muutaman sähköpostikeskustelun jälkeen viesteihini ei enää vastattu. ”Uudelleenjärjestelyt” vaikuttivat suoraan siihen, että nuortenkirjojen näkyvyys väheni TAAS, jonka lisäksi niillä oli suora negatiivinen vaikutus yhden pienen ihmisen, eli minun elämääni, koska yksi työsarka jäi pois.

(*Huomio viestinnän alan yrittäjänä: yhteistyökuvioihin liittyvät hyvät ja huonot uutiset kannattaa kertoa suoraan niille henkilöille, keitä uutiset koskevat. Vastuun väistäminen lopettamalla kommunikointi on selkärangatonta toimintaa. Arvostan erittäin paljon tapaa, jolla Savon Sanomien kulttuuritoimitus tiedotti huonoista uutisista, niin kummalliselta kuin tämä saattaa kuulostaakin. Arvostan suoraa puhetta, koska asia tuli selväksi, samoin se mistä vähennykset johtuvat.)

Lyhyellä aikavälillä kaksi suoraa iskua lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyyteen paperilehdissä. Sekä omaan työsarkaani yrittäjänä.

Nykymaailman menoa kun seuraa esimerkiksi uutisista, syntyy helposti käsitys että joka paikassa vähennetään, säästetään ja ”kehitetään toimintaa” karsimalla toimintoja (= työntekijöitä?) suunnilleen kirveen kera. (Työtehtävien määrä ilmeisesti pysyy ennallaan, jäljelle jäävät työntekijät tekevät poispotkittujenkin työt?) Säästöjen tahti tuntuu vain kiihtyvän, sekö on ratkaisu kaikkeen? Ihmisten terveyden hinnalla? Tuottavuuden säilyttäminen ja ylläpitäminen hinnalla millä hyvänsä? Voiton teon eli rahan takomisen nimissä, ilmeisesti? Rahan, joka useimmiten katoaa muutaman harvan osakkeenomistajan taskuun? Kysymysmerkkejä, koska median uutisoinneista päätellen näin vaikuttaisi tapahtuvan, mutta mitä todellisuudessa tapahtuu, sitä en tiedä.

Kehityssuunta tuo mieleen Maarit Verrosen romaanit ”Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää”, ikävä kyllä. Myös John Twelve Hawksin romaanit ”Matkaaja ja Pimeä joki” sivuavat samoja teemoja.

Jos tässä postauksessa on masentunut sävy, johtuu se ihan siitä että välillä ympäröivä maisema näyttää todella tummalta. Tumma maisema pelottaa. Kuinka elättää itsensä kaiken tämän keskellä? Kuinka kauan tällainen kehitys voi jatkua? Kunnes kaikki on karsitty ja kenelläkään ei ole töitä? Kaltaiseni mikroyrittäjä on todella yksin tällaisessa vyörytyksessä.

Töiden saaminen ja tekeminen on nyky-yhteiskunnassa lähtökohtakysymys, joka usein myös ohjaa valintoja joita elämässä teemme: millä elättää itsensä?

Työllä jota rakastaa?

Omalla kohdallani ”rakkaus kritiikkien kirjoittamiseen” tuntuu juuri nyt lähinnä kliseeltä. Kyllä minä kirjallisuutta rakastan, en muuten olisi käyttänyt elämästäni vuosia sen opiskeluun. En kuitenkaan voi tehdä työtä ilmaiseksi sen vuoksi, että ”rakastan jonkin asian tekemistä”. Kirjoista kirjoittaminen voi jatkua esimerkiksi säännöllisen talkootyön hengessä eri julkaisuihin kirjoittamalla, mutta talkootyöllä ei vuokrarahoja ansaita. Pitää olla realisti myös tässä suhteessa. Talkootyö on ollut ja on edelleen minulle tärkeää, mutta niin on säännöllinen toimeentulokin. Kun ympärillä myllertää näin voimallisesti, ei ole mitään mihin voisi luottaa. Se taas pistää miettimään uuden suunnan etsimistä, täyskäännöstä jos se on tarpeen.

(Tässä blogissa kirjoitan vain kirjallisuuteen liittyvistä asioista. En kovin usein kerro siitä, mitä kaikkea muuta henkeni pitimiksi teen. Kaikille ketkä tietävät ja tuntevat kritiikin sarkaa lienee selvää että kirjallisuuskritiikeillä ei leipää hankita nyky-Suomessa. Että kirjallisuuskritiikeistä voi saada pienen osan toimeentuloa, mutta ei niillä itseään elätä. (Tarkoitan tässä lähinnä päivälehtiin kirjoittamista.) Tämä oli myös minulle selvää alusta lähtien. On muitakin toimeksiantoja, onneksi. Kun perustin toiminimen, lähtökohtana oli nimenomaan se, että pitää olla useita toimeksiantajia ja useita toimeksiantoja. Jos minulla on vain yksi iso tai muutama isohko toimeksiantaja, jotka syystä tai toisesta haluavat päättää yhteistyön, mitäs sitten tapahtuu? Joten usean toimeksiantajan etsiminen oli suunta, johon oli luontevaa liikkua.)

Tämän postauksen tummasta sävystä huolimatta nyt jos koskaan on mielessä jonkin uuden luominen. Jotakin on itänyt mielessäni jo pitkään, ja itää edelleen. Nykymeiningillä (= paperilehtien sisällöllisellä alasajolla) se tarkoittanee jonkin uuden luomista verkkoon, jos tällä alalla pysyn.

Jos jostakin uudesta haaveilen, perustuu se nimenomaan yhteisöllisyydelle, yhdessä tekemiselle. Kuten Sylvissä on meininki. Sen vuoksi, koska pidemmällä aikavälillä se ei palvele mitään, että kompastelen täällä yksin ja kannattelen kaikkea yksin. Yhteisöllisyydessä ja yhdessä tekemisessä on voimaa, ja se voi toimia myös uutta luovana alustana. Yksi peruskysymyksistä lienee se, että mistä löytää samanhenkisiä ihmisiä mukaan yhdessä tekemiseen? Ihmisiä, keillä on samantyyppisiä visioita, ja ennen kaikkea halua ratkoa mahdollisia eteen tulevia ongelmia – sen sijaan että ongelmia kohdatessa vetäydytään piiloon, ja syytellään muita siitä että ”jokin meni pieleen”. Ongelmia nousee aina ja ratkaisuja löytyy aina – asenne joilla näihin asioihin suhtautuu, ratkaisee paljon.

Tunnen monia ihmisiä etenkin täällä Savonlinnan seudulla, ketkä miettivät samaa – eri alojen osaajia, jotka haluavat siirtyä yksin kulkemisesta yhdessä tekemiseen, esimerkiksi osuuskuntamuotoiseen toimintaan. Miten tämän, eri alojen osaamisen ja niistä syntyvän uuden tekemisen voisi sovittaa yhteen, on vielä nupullaan, mutta onhan tässä elämääkin elettävänä. Voi olla, että omalla kohdallani se edellyttää täyskäännöstä esimerkiksi siinä, että vaihdan alaa kokonaan. En pelkää alan vaihdokseen liittyvää muutosta, mutta ajatus mahdollisista edessä olevista vuosikausien opiskeluista väsyttää. Tällä hetkellä tuntuu, että haluaisin konkreettisesti toteuttaa asioita sen osaamisen pohjalta jota minulla jo on.

Muutoksen syöverissä ollaan. Sen, voisiko tämä olla muutakin kuin syöveri ja voisiko tästä kaikesta syntyä jotakin uutta ja kestävää, myös ekologisesti, aika näyttää. (Jospa tulevassa ryhdyn luomuviljelijäksi, kuten muuan horoskooppi minulle ennusti noin 20 vuotta sitten!)

Joulua!

Havahduin siihen, että joulu on todellakin pika pikaa ovella. Luntakin on saatu oikein urakalla koko maassa, joten eiköhän tästä valkea joulu tule. Viime jouluna lunta ei juuri ollutkaan, ainakaan täällä idässä, joten mukavalta tämä tuntuu vaikka toki lumen tulossa on myös omat haittapuolensa – etenkin ajokelejä silmällä pitäen.

Joululahjat pitäisi vielä hankkia, onneksi tärkein paketti lähti postissa jo viime viikolla ulkomaille. Vielähän sitä ehtii näitä kotimaan paketteja keräillä kasaan. Ja ei, kirjalahjoja harvemmin kenellekään annan, vaikka tämä ehkä kuulostaakin hassulta. Jotenkin sitä vain elää kirjojen parissa ja maailmassa niin paljon, että ne eivät oikein tunnu luontevilta lahjoilta. Etenkin kun meillä ”koti kotona” kirjoja harrastetaan muutenkin kohtuupaljon. Mieluummin sitä hankkii, tai jos aika antaa myöten, tekee lahjan saajalle jotakin mitä tämä ei taatusti osaa odottaa. Yllätykset ovat jouluna mukavia juttuja. 😉

Kirjoista puheen ollen: tämän vuoden viimeinen kirjapaketti saapui tänään. Paketista löytyi Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli (Tammi 2009). En käsitä, kuinka tämä melkein pääsi lipsahtamaan ”haavistani”, mutta nyt vahinko on korjattu. ”Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli on huima seikkailutarina, joka ammentaa aineksia suomalaisten kansantarinoiden aarteistosta”. Yritän säästää kirjan pyhäpäivien lukemiseksi, mutta kieltämättä polttelee jo aika pahasti. 🙂 Kirjoitan kirjasta ensi vuoden ensimmäiseen Onnimanniin.

Täydensin joulun ajan lukemistoa kirjastovisiitin merkeissä, ja kuten aina, siunasin suomalaista kirjastolaitosta. Siitäkin huolimatta, että Savonlinnassa aiotaan lakkauttaa kaupungin sivukirjastot, mikä on aivan käsittämätöntä toimintaa kaupungin päättäjien taholta. Kaupunki on sen mallinen, että täällä jos missä sivukirjastoja tarvitaan, etenkin lapsia, nuoria sekä liikuntarajoitteisia ajatellen, koska kaupungin laidoilta on pääkirjastolle pitkä matka. Kaiken lisäksi pääkirjasto sijaitsee mäellä, ja sijainti aiheuttaa omat haasteensa etenkin liikkumista ajatellen. Sivukirjastojen lakkauttaminen on käsittämätöntä myös siksi, että käsittääkseni niiden sulkeminen ei juurikaan säästöjä tuo (selvitin kirjaston tilannetta viime talvena toimittajan työn merkeissä, siitä tämä kommentti).

No, siinäpä ”joulun palopuhe” tulikin. Mutta kyllä – Suomen kirjastolaitos on arvokas asia, ja siitä tulisi pitää kiinni. Tämän opin karvaalla tavalla ulkomailla opiskellessani ja ostaessani kaikki kirjat itse. Vaihtoehtoja ei ollut, koska kirjoja ei kirjastosta saanut, toisin kuin täällä Suomessa, jossa useimmilla paikkakunnilla kirjastoissa on myös hyvät tenttikirjavarastot.

Saatan bloggailla joulun aikaan jos siltä tuntuu, mutta tällä erää toivotan lukevalle kansalle oikein Hyvää ja Kirjarikasta joulua!

Turvallista matkaa kaikille joulun ajan matkalaisille!

Lukekaas taas

Linkkivinkkaan taas Grafomanian puolelle, jossa on käynnissä kiintoisa keskustelu nuortenkirjallisuuden arvottamisesta. Tai siis nuortenkirjallisuuteen liittyvästä arvottamisesta. Kuinka sitä arvotetaan suhteessa aikuisten kirjallisuuteen.

Äh. Nyt on kieli solmussa. Menen suosiolla nukkumaan.

Mutta käykää kuitenkin lukemassa ja kommentoimassa jos ehditte.

Samaa mieltä?

Seuraavassa tulee muutamia mutinoita sekalaisessa järjestyksessä. Asiasta olisi paljon sanottavaa. Koska tarkoitukseni on kerrankin olla kirjoittamatta ”kilometripostausta”, tästä on jäänyt pois varmasti kaikenlaista asiaan liittyvää, mikä olisi pitänyt tuoda esille. Ehkäpä joku toinen kerta. Tai ehkäpä joku teistä lukijoista voi ottaa kantaa, jos siltä tuntuu.

Törmäsin tähän kiinnostavaan aiheeseen lukiessani kirjailija Kirsti Ellilän blogia. Ellilä käsittelee Marja-Liisa Vartion teosta Se on sitten kevät vuoden 2008 viimeisessä blogimerkinnässään.

Blogimerkintään liittyvät kommentit polveilivat eri aiheissa, ja niiden joukossa oli monia kiinnostavia keskustelunavauksia. Nimimerkki Liisa kirjoittaa kirjallisuuskritiikkeihin liittyen seuraavasti (blogimerkintä ja kommentit löytyvät täältä):

”Kriitikoiden kohdalla lienee samoin kuin yleensäkin ihmisten: Jos on tottunut saamaan tietystä ravintolasta kunnon (medium) chateaubriandin (kamala sana, menee väärin joka korjauksella; mutta söin sen juuri), ok, jos on tottunut luottamaan keittiömestarin laatuun, ei millään usko, että jonain kertana liha muistuttaa kuivunutta kengänpohjaa. Ja myös maistuu siltä. Asian oivaltamiseen menee aikaa, sitä kinaa itsensä kanssa, uskoo ja ei usko, ihmettelee jne. Jonain päivänä sitten hoksaa, ettei keisarilla olekaan jne.

Kirjakritiikit ovat pääsääntöisesti p…stä. Ne ovat usein mitäänsanomatonta uutislätinää. Yksi arvio sopisi melkein joka toiseen kirjaan.”

Nimimerkki Hirlii kommentoi kriitikoita näin:

”Kriitikot, jotkut heistä etenkin ovat minusta jänishousuja, jo mainetta niittäneen pelkkää palvomista. Saision kirjallisista töistä, useimmat ja eräät erityisesti, ovat minusta tavattoman tarkkoja ja hienoja teoksia. Tässäkin, jonka juuri luin oli niitä tarkkoja, sydämen pohjiin asti meneviä havaintoja. Mutta kukaan kriitikko ei oikein uskalla sanoa sitä ääneen, vain viitteellisesti vihjaillen kyllä, että jokin tässä viimeisessä romaanissa mättää.”

Täytyy sanoa, että minusta on surullista, jos asiat ovat näin, kuten näissä kommenteissa esitetään. Eli että ”kirjakritiikit ovat pääsääntöisesti p…stä ja että kriitikot eivät uskalla puhua asioista ääneen”. En tiedä ovatko asiat näin, koska en tiedä Suomessa ilmestyvien kirjallisuuskritiikkien yleistä tasoa. Koska en todellakaan ole seurannut koko maan sanomalehtiä/aikakausilehtiä, saati sitten keväällä avautunutta Kritiikkiporttia, johon kerätään eri puolilla Suomea sanomalehdissä ilmestyviä taidekritiikkejä. Täytyy ilmeisesti alkaa seurata ainakin nettisivustoa, että pysyy kritiikkien tason kehityksessä edes jossakin määrin mukana.

Kommenttien myötä mielessäni heräsi jälleen kysymys kritiikin olemuksesta – mitä kritiikki kenellekin on? Itselläni on suhteellisen tiukka käsitys siitä, mitä kritiikki on, kuten olen pariin otteeseen tuonut esille. Tärkein osa kritiikin olemusta on mielestäni edelleen se, että arvio/kritiikki on perusteltu, ja että kritiikki on kirjoitettu asiallisesti, ja ennen kaikkea faktoihin perustuen. Mutu-jutut eli ”musta tuntuu tältä” -jutut liittyvät taiteeseen olennaisesti, mutta jos kritiikki rakentuu pelkästään tuntemuksille ilman perusteluja, on kyseistä kritiikkiä vaikea pitää pätevänä. Tai pitäisiköhän sanoa ”oikeana” kritiikkinä. 😉 (Kommentti viittaa erääseen aikaisempaan postaukseen, jossa pohdin sitä, mikä on ”oikeaa”: oikeaa kirjallisuutta, oikeaa kritiikkiä tai oikea kriitikko”.)

Maailma on täynnä erilaisia välineitä ja metodeja – sekä mielipiteitä – joiden avulla arvioida jonkin asian ”oikeellisuutta”. Tällä hetkellä näkisin, että argumentointi on asian ytimessä mitä kritiikkien tasoon tulee. Alalla kuin alalla argumentoinnille löytyy välineitä. Näin on myös kirjallisuudessa.

Myös se, että tuntee sen kirjailijan tuotantoa, jonka teosta arvioi, voi parhaassa tapauksessa antaa kritiikille syvyyttä, vaikka kritiikin pituus olisi kuinka rajoitettu tahansa. Myös kirjallisuuden tunteminen yleisellä tasolla antaa välineitä kritiikin tekemiselle.

Eräs kritiikkeihin liittyvä erittäin ärsyttävä piirre on se, kuinka kritiikit tahtovat joskus saada suhteettoman paljon painoarvoa: vaikka kritiikki ilmestyisikin jossakin laajalevikkisessä lehdessä, ei se nyt sitä tarkoita että kriitikko joka arvion on kirjoittanut, olisi jonkin sortin jumala, joka tietää asiat kaikkia muita paremmin. Koska asia nyt kuitenkin on siten, että vaikka lehden levikki olisi kuinka laaja tahansa, ei levikki ole missään suhteessa lehdessä ilmestyvän kritiikin tasoon. Voi ”isossa ja arvostetussakin lehdessä” ilmestyä huonosti kirjoitettuja kritiikkejä.

Kritiikkiä voi lähestyä ja ajatella monella tavalla. Olen edelleen sitä mieltä, että kritiikki yleisesti ottaen koetaan hyvin negatiivisena asiana Suomessa, ja monesti pelkkä keskustelu jostakin asiasta otetaan kritiikkinä – vaikka kyseessä olisi vain ns. alustus johonkin asiaan, ja varsinainen kritiikki olisi vielä tulossa. Suhteessa kritiikkivihamieliseen ilmapiiriin (joskus ilmapiiri tuntuu myös keskusteluvihamieliseltä) kriitikon työ ei ole helppoa.

Lappu kaulaan

Minulta kysyttiin tänään olenko oikea kriitikko. Vastasin kysymykseen kysymyksellä: mikä on oikea kriitikko? Vastauksesta päätellen ensimmäisen kysyjän mielestä oikea kriitikko on ilmeisesti joku ”joka on opiskellut kirjallisuutta”. Hän ei kuitenkaan täsmentänyt, onko oikea kriitikko hänen mielestään opiskellut esimerkiksi kotimaista kirjallisuutta tai yleistä kirjallisuustiedettä. Nostan asian esille, koska käsittääkseni oppiaineet ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia. Esimerkiksi yleinen kirjallisuustiede eroaa kotimaisesta kirjallisuudesta siten, että siellä opiskelun pääpaino on kirjallisuuden teoriassa. (Tässä linkki kirjoituksiini kirjallisuuden opiskelusta, jos ketä kiinnostaa.) Olen kokenut, että teorian opiskelun kautta, niin vastenmielistä kuin se aikanaan olikin, olen kuitenkin saanut hyvää pohjaa muun muassa kirjallisuuskriitikon työhön. En kuitenkaan lähtisi väittämään, että ”oikeaksi kirjallisuuskriitikoksi” tullaan pelkästään yleistä kirjallisuustiedettä tai kotimaista kirjallisuutta opiskelemalla. Varmasti on muitakin teitä. Toki em. oppiaineiden opiskelu auttaa, mutta silti.

Tämän esipuheen jälkeen toteankin, että en ymmärtänyt minulta kysyttyä kysymystä lainkaan, minkä vuoksi vastasin siihen kysymyksellä. Toisekseen en ymmärtänyt kysyjän omaan kysymykseeni tarjoamaa vastausta. Koska: kyllä kirjallisuuden opiskelut varmasti auttavat kriitikon työssä, mutta voi tähän työhön varmasti kasvaa muitakin teitä kulkemalla. Koska kasvamisena minä tämän työn näen. Minusta kriitikon työssä on nimenomaan kysymys siitä, että ymmärrys ja tietämys asioista (eritoten kirjallisuuden laajasta kentästä) kasvaa elämän myötä, sekä siitä, että ihminen kasvaa itsekritiikin saralla. Kuinka voi tehdä kriitikon työtä, jos ei ole valmiuksia itsekritiikkiin – esimerkiksi kykyä ottaa palautetta vastaan, tai kykyä suhtautua kriittisesti omiin teksteihin? Kysyn vaan.

Palatakseni varsinaiseen ärtymyksen aiheeseen: minua hämmästyttää ihmisten tarve selvittää onko joku tai jokin ”oikeaa”. Miten joku tai jokin on oikeaa? Kuka on oikea kirjailija, tai sisällön tuotannon ammattilainen (tekstin tuottamista silmällä pitäen), oikea toimittaja, tai ”oikea” mikä tahansa? Mielestäni ei ole kysymys siitä, että itsetuntoni murenisi samalla sekunnilla palasiksi kun joku kysyy tällainen kysymyksen, vaan siitä että mikä ihme sitä oikeaa sitten on? Ja kuinka joksikin oikeaksi tullaan? Koska, kulunutta sanontaa lainatakseni, harva meistä on seppä syntyessään. Missä vaiheessa polkua meistä tulee ”jotakin oikeaa”?

Minulta on kysytty myös olenko oikea toimittaja, vai olenko freelance-toimittaja. Silloin jäin kyllä sanattomaksi. Mitä eroa näillä kahdella on? Ehkäpä työsuhteen laatu, mutta se pois lukien…? Tänään en jäänyt sanattomaksi, ja esitin vastakysymyksen. Saatuani siihen vastauksen aloin puhua lasten ja nuorten kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta. Latasin litanian pöytään. Vastassa oli hiljaisuus. Meinasin kysyä päälle, että ”ovatko nämä oikeita asioita, oikeaa kirjallisuutta”. Mutta ei tarvinnut, koska hiljaisuus kertoi kaiken. Näin ainakin itse tilanteen tulkitsin. Eli siis siten, että keskustelun toiselle osapuolelle nämä asiat eivät ole ”oikeanlaista kirjallisuutta, ja sitä kautta oikeaa kirjallisuutta”. Voi olla että vetelen tässä polkuja suoriksi, mutta näin asian tulkitsin.

Tällainen asenne oli suurin syy siihen, että keväällä 2007 polkaisin tämän blogin pystyyn. Voi sanoa että tämä blogi on ollut harvoja hyviä asioita elämässäni, joka on syntynyt ärtymyksen pohjalta. Yleensä ärtymyksestä ja negatiivisista tunteista syntyvät asiat eivät tuota mitään hyvää, eivät ainakaan minun elämässäni ole tuottaneet. Mutta tämä blogi on tuottanut – täällä voi muun muassa ihmetellä kaikenlaisia asioita. Esimerkiksi sitä, mikä on ”oikeaa”.

Kuten sanoin, en voi tietää kuinka kysyjä tulkitsi vastaukseni lasten ja nuorten kirjallisuudesta, sekä tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta, koska tilanteessa ei ollut mahdollista jatkaa keskustelua. Koin vastauksesta syntyneen hiljaisuuden negatiivisena, mutta voihan hiljaisuus johtua monesta asiasta.

Oli miten oli, olen sitä mieltä, että lasten ja nuorten kirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, samoin kuin tieteis- ja fantasiakirjallisuus. En koe tarvetta lähteä mittelemään miekkoja asian tiimoilta, mutta koen tarvetta sanoa asian ääneen. Koska minua kyllästyttää tämä ”saamarin arpominen” siitä, mikä on ”oikeaa” ja mikä ei. En mielelläni ota voimakkaasti kantaa asioihin, koska ilmaisen itseäni monesti hyvinkin jyrkästi, mutta tämän asian puolesta tulen puhumaan lopun ikäni, muodossa tai toisessa. Oli ilmaisu jyrkkää tai ei.

Ja ehkä seuraavan kerran voin laittaa valmiiksi lapun kaulaan, jossa lukee ”kirjallisuuskriitikko”. Tai jotakin vastaavaa. Tai ehkäpä ”oikea toimittaja” olisi vielä parempi. 😉

No joo. Huumori huumorina, mutta kieltämättä tämä ”lappu kaulaan” -juttu kävi mielessä. Mutta kuten sanottu, koen että itsetuntoni ei ole tällaisista kysymyksistä kiinni, että eivät tällaiset tilanteet millään muotoa estä elämää ja vaikkapa työn tekoa. Puhaltelen tässä höyryjä lähinnä siksi, että alentuva suhtautuminen ärsyttää – kohdistui se sitten henkilöön tai asiaan. Ja mielestäni minulla on oikeus kokea ärtymystä asian johdosta. Kuten kaikilla muillakin – varmasti te lukijatkin olette elämänne varrella kokeneet että teihin on suhtauduttu alentuvasti muodossa tai toisessa, tai asiaan jota arvostatte tai pidätte tärkeänä, on suhtauduttu alentuvasti. Ja luonnollisesti jokainen reagoi tällaisiin asioihin tavallaan.

Minä nyt puran tänne, koska eniten minua raivostuttaa jostakin käsittämättömästä syystä lasten ja nuorten kirjallisuuden yläpuolella leijuva stigma ”ei oikeaa kirjallisuutta”. Mikä on sen ”oikeampaa”? Ja jos jokin on, niin millä perusteella? Lapsuudessa ja nuoruudessa rakennetaan perusta kaikelle sille mitä meistä muotoutuu ja tulee. Jos lapselle luetaan kirjallisuutta sen eri muodoissa (kuvakirjat, satukirjat, runot, ihan mitä tahansa), ja lapsi myöhemmin oppii lukemaan ja rakastamaan kirjoja, niin mikä on sen ”oikeampaa” kirjallisuutta? Kuin polku toisiin todellisuuksiin monenlaisen kirjallisuuden kautta – ja tässä en tarkoita polkua toisiin maailmoihin esim. fantasian muodossa, vaan yksinkertaisesti sitä, että jokaisen kirjan sivuilta löytyy erilainen tarina, eri polku eri fiktiivisiin todellisuuksiin.

Että näillä eväillä tällä kertaa. Bloggaaminen on iloinen asia!