Loppuvuodesta 2012 tuli huonoja uutisia sanomalehtikritiikin kentältä. Käytännössä nämä uutiset tarkoittavat sitä, että lasten ja nuorten kirjallisuuskritiikkien määrät vähenevät.
Ikävistä uutisista voi lukea mm. täältä. Ne ovat jutun loppuosassa. Myös Verkkomaisteri pohtii asiaa blogikirjoituksessaan.
Toinen huono uutinen käynnisteli tuloaan jo keväällä 2012 ALMAn yt-neuvotteluiden myötä: se koskee Kainuun Sanomien kulttuurisivuja, tarkemmin sanoen nuortenkirjapalstaa, jonka ehdin muutaman kerran toimittaa. Yt-neuvotteluiden myötä kulttuurisivujen sisällöntuotantoa ”uudelleenjärjesteltiin”, eli nuortenkirjapalstalle ei ole enää tarvetta. Tämä selvisi, kun otin yhteyttä henkilöön, jolle vastuu kulttuurisivujen sisällöntuotannosta siirtyi. Asiaa ei lopulta sanottu ääneen. Se tuotiin esille siten, että muutaman sähköpostikeskustelun jälkeen viesteihini ei enää vastattu. ”Uudelleenjärjestelyt” vaikuttivat suoraan siihen, että nuortenkirjojen näkyvyys väheni TAAS, jonka lisäksi niillä oli suora negatiivinen vaikutus yhden pienen ihmisen, eli minun elämääni, koska yksi työsarka jäi pois.
(*Huomio viestinnän alan yrittäjänä: yhteistyökuvioihin liittyvät hyvät ja huonot uutiset kannattaa kertoa suoraan niille henkilöille, keitä uutiset koskevat. Vastuun väistäminen lopettamalla kommunikointi on selkärangatonta toimintaa. Arvostan erittäin paljon tapaa, jolla Savon Sanomien kulttuuritoimitus tiedotti huonoista uutisista, niin kummalliselta kuin tämä saattaa kuulostaakin. Arvostan suoraa puhetta, koska asia tuli selväksi, samoin se mistä vähennykset johtuvat.)
Lyhyellä aikavälillä kaksi suoraa iskua lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyyteen paperilehdissä. Sekä omaan työsarkaani yrittäjänä.
Nykymaailman menoa kun seuraa esimerkiksi uutisista, syntyy helposti käsitys että joka paikassa vähennetään, säästetään ja ”kehitetään toimintaa” karsimalla toimintoja (= työntekijöitä?) suunnilleen kirveen kera. (Työtehtävien määrä ilmeisesti pysyy ennallaan, jäljelle jäävät työntekijät tekevät poispotkittujenkin työt?) Säästöjen tahti tuntuu vain kiihtyvän, sekö on ratkaisu kaikkeen? Ihmisten terveyden hinnalla? Tuottavuuden säilyttäminen ja ylläpitäminen hinnalla millä hyvänsä? Voiton teon eli rahan takomisen nimissä, ilmeisesti? Rahan, joka useimmiten katoaa muutaman harvan osakkeenomistajan taskuun? Kysymysmerkkejä, koska median uutisoinneista päätellen näin vaikuttaisi tapahtuvan, mutta mitä todellisuudessa tapahtuu, sitä en tiedä.
Kehityssuunta tuo mieleen Maarit Verrosen romaanit ”Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää”, ikävä kyllä. Myös John Twelve Hawksin romaanit ”Matkaaja ja Pimeä joki” sivuavat samoja teemoja.
Jos tässä postauksessa on masentunut sävy, johtuu se ihan siitä että välillä ympäröivä maisema näyttää todella tummalta. Tumma maisema pelottaa. Kuinka elättää itsensä kaiken tämän keskellä? Kuinka kauan tällainen kehitys voi jatkua? Kunnes kaikki on karsitty ja kenelläkään ei ole töitä? Kaltaiseni mikroyrittäjä on todella yksin tällaisessa vyörytyksessä.
Töiden saaminen ja tekeminen on nyky-yhteiskunnassa lähtökohtakysymys, joka usein myös ohjaa valintoja joita elämässä teemme: millä elättää itsensä?
Työllä jota rakastaa?
Omalla kohdallani ”rakkaus kritiikkien kirjoittamiseen” tuntuu juuri nyt lähinnä kliseeltä. Kyllä minä kirjallisuutta rakastan, en muuten olisi käyttänyt elämästäni vuosia sen opiskeluun. En kuitenkaan voi tehdä työtä ilmaiseksi sen vuoksi, että ”rakastan jonkin asian tekemistä”. Kirjoista kirjoittaminen voi jatkua esimerkiksi säännöllisen talkootyön hengessä eri julkaisuihin kirjoittamalla, mutta talkootyöllä ei vuokrarahoja ansaita. Pitää olla realisti myös tässä suhteessa. Talkootyö on ollut ja on edelleen minulle tärkeää, mutta niin on säännöllinen toimeentulokin. Kun ympärillä myllertää näin voimallisesti, ei ole mitään mihin voisi luottaa. Se taas pistää miettimään uuden suunnan etsimistä, täyskäännöstä jos se on tarpeen.
(Tässä blogissa kirjoitan vain kirjallisuuteen liittyvistä asioista. En kovin usein kerro siitä, mitä kaikkea muuta henkeni pitimiksi teen. Kaikille ketkä tietävät ja tuntevat kritiikin sarkaa lienee selvää että kirjallisuuskritiikeillä ei leipää hankita nyky-Suomessa. Että kirjallisuuskritiikeistä voi saada pienen osan toimeentuloa, mutta ei niillä itseään elätä. (Tarkoitan tässä lähinnä päivälehtiin kirjoittamista.) Tämä oli myös minulle selvää alusta lähtien. On muitakin toimeksiantoja, onneksi. Kun perustin toiminimen, lähtökohtana oli nimenomaan se, että pitää olla useita toimeksiantajia ja useita toimeksiantoja. Jos minulla on vain yksi iso tai muutama isohko toimeksiantaja, jotka syystä tai toisesta haluavat päättää yhteistyön, mitäs sitten tapahtuu? Joten usean toimeksiantajan etsiminen oli suunta, johon oli luontevaa liikkua.)
Tämän postauksen tummasta sävystä huolimatta nyt jos koskaan on mielessä jonkin uuden luominen. Jotakin on itänyt mielessäni jo pitkään, ja itää edelleen. Nykymeiningillä (= paperilehtien sisällöllisellä alasajolla) se tarkoittanee jonkin uuden luomista verkkoon, jos tällä alalla pysyn.
Jos jostakin uudesta haaveilen, perustuu se nimenomaan yhteisöllisyydelle, yhdessä tekemiselle. Kuten Sylvissä on meininki. Sen vuoksi, koska pidemmällä aikavälillä se ei palvele mitään, että kompastelen täällä yksin ja kannattelen kaikkea yksin. Yhteisöllisyydessä ja yhdessä tekemisessä on voimaa, ja se voi toimia myös uutta luovana alustana. Yksi peruskysymyksistä lienee se, että mistä löytää samanhenkisiä ihmisiä mukaan yhdessä tekemiseen? Ihmisiä, keillä on samantyyppisiä visioita, ja ennen kaikkea halua ratkoa mahdollisia eteen tulevia ongelmia – sen sijaan että ongelmia kohdatessa vetäydytään piiloon, ja syytellään muita siitä että ”jokin meni pieleen”. Ongelmia nousee aina ja ratkaisuja löytyy aina – asenne joilla näihin asioihin suhtautuu, ratkaisee paljon.
Tunnen monia ihmisiä etenkin täällä Savonlinnan seudulla, ketkä miettivät samaa – eri alojen osaajia, jotka haluavat siirtyä yksin kulkemisesta yhdessä tekemiseen, esimerkiksi osuuskuntamuotoiseen toimintaan. Miten tämän, eri alojen osaamisen ja niistä syntyvän uuden tekemisen voisi sovittaa yhteen, on vielä nupullaan, mutta onhan tässä elämääkin elettävänä. Voi olla, että omalla kohdallani se edellyttää täyskäännöstä esimerkiksi siinä, että vaihdan alaa kokonaan. En pelkää alan vaihdokseen liittyvää muutosta, mutta ajatus mahdollisista edessä olevista vuosikausien opiskeluista väsyttää. Tällä hetkellä tuntuu, että haluaisin konkreettisesti toteuttaa asioita sen osaamisen pohjalta jota minulla jo on.
Muutoksen syöverissä ollaan. Sen, voisiko tämä olla muutakin kuin syöveri ja voisiko tästä kaikesta syntyä jotakin uutta ja kestävää, myös ekologisesti, aika näyttää. (Jospa tulevassa ryhdyn luomuviljelijäksi, kuten muuan horoskooppi minulle ennusti noin 20 vuotta sitten!)
Alas taikavirtaa 