Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen lisäksi luettavien kirjojen pinossa on ollut mm. Skeittaaja kakkosketjussa ja Skeittaaja lumilaudalla. En tiennyt yhtään mitä odottaa skeittaaja-kirjalta. Sanottakoon, että lähtökohtana toimi se, että en tiedä skeittaamisesta yhtikäs mitään. Joten jo pelkästään siitä syystä olin puhtaasti utelias kirjojen suhteen – mitä kaikkea kirjan kansien välistä mahtaa löytyä?
Nauroin. Voi pojat että nauroin. Jorma Ranivaaran tyylissä on jotakin sellaista, joka iskee suoraan nauruhermooni, ja kutkuttaa sitä makeasti. Huomasin tämän jo Harakkalaivuetta lukiessani. Tapa jolla lapsen ja nuoren ajatusmaailmaa on kuvattu, on niin humoristisen todellinen: jos Selma Lagerlöf sanoi, että lapset eivät näe nenäänsä pidemmälle, Jorma Ranivaara osaa kuvata tällaista ajattelutapaa valloittavalla tavalla. Ja sen lisäksi vielä kytkeä mainitun kaltaisen ajattelutavan leipätekstiin siten, että se muodostuu olennaiseksi ja rakentavaksi osaksi kokonaisuutta. Kuten Tomi Järvisen kohdalla Skeittaajan kakkosketjussa.
Tomi on 13v. nuori mies, skeittari, joka alkaa harrastaa jääkiekkoa ja lumilautailua suunnilleen samaan aikaan. Ensin Tomi tekee coolisti hyvät kaupat käytetyistä jääkiekkovarusteista, hommaa itsensä ja kaverinsa Jannen jääkiekkojoukkueen harjoituksiin, ja sen jälkeen saa isänsä (pienellä) armollisella avustuksella hankittua itselleen käytetyn Avalanche freestyle -lumilaudan – jonka rahat on suurimmaksi osaksi säästänyt itse, pienillä työtuloillaan. Tomi on aikamoinen jeppe, kova kauppamies, erittäin rauhallinen, mutta tarvittaessa myös tosi suulas kaveri, jolta tuntuu onnistuvan homma kuin homma. Paitsi silloin, kun ihan kaikki menee pipariksi. Esimerkiksi parturitädin vetäessä Tomin päähän uusnatsisiilin tarkoitetun jenkkisiilin sijaan, mikä suututtaa Tomia, eikä hän ikinä enää istu mokoman naisen parturituoliin (kirjallisuuskriitikko myöntää auliisti, että hänellä ei ole mitään käsitystä mikä ero on uusnatsisiilillä ja jenkkisiilillä…). Samalla reissulla Tomi heittää suutuspäissään taskuissaan olevat typerät kuitit nurmikolle, koska hän haluaa ajatella että nurmikko on typerän parturitädin nurmikko, vaikkei se oikeasti olekaan. Vasta myöhemmin Tomi huomaa tyhjentäneensä taskuistaan nurmikolle arvokkaan pullonpalautuskuitin muiden roskien mukana, ja joutuu palaamaan siilipäisenä räntäsateessa takaisin roskia noukkimaan. Kun ei tullut edes rumaa skeittarin pipoa mukaan, jonka alle kamalan siilitukan voisi piilottaa. ( 🙂 )
Tomi on aika haka myös lastenhoidossa. Pikkuveli Teemu on vielä vauva, mutta Tomi tietää jo mikä tyyppiin tehoaa. Suunnitteilla on mm. vauvanhoito-opas rouville, joka on otsikoitu mm. näin: ”vauva, ja sen työntäminen parketilla”. Äiti väittää, että Teemu on niin pieni, että hän ei osaa vielä nauraa, mutta Tomi on todistanut väitteen vääräksi parketti-operaatiollaan. Kun pikkuveljeä työntää takapuolesta parkettia pitkin, palkkiona on vauvan iloinen nauru.
Eniten nauratti Tomin ja Jannen lumilautailun aloittaminen. Kyyneleet valuivat silmistä, kun luin ensimmäisen laskun kuvausta. Pojat ovat vihdoin saaneet hankittua kallisarvoiset laudat, ja on aika mennä rinteeseen testaamaan niitä.
Kiivetessä suunnittelimme miten tulisimme alas. Harkitsimme reitin, katsoimme hyppyrit, vetäisimme hyvät kaarteet.
Muistin taas sen videounen ja tuntui melkein samanlaiselta kuin siinä oli tuntunut, vaikka säässä oli vähän eroa. Mitään silmänkantamattomia, häikäiseviä lumikenttiä ei näkynyt missään. Onneksi ihminen on niin ovela, että se osaa kuvitella.
Ylhäällä istuimme märän rännän peittämällä lumella ja panimme siteet kiinni. Tuli epävarma olo.
– Mee sä ensin, Janne sanoi.
– Eikun sä.
– Mee sä.
Nousin vaivalloisesti seisomaan. Lauta lähti heti. Ensin se kääntyi vasemmalle poikittain, tempaisin itseäni ympäri, lauta kääntyi takaperin, se kulki kiihtyvällä vauhdilla pusikkoa kohti.
Makasin pusikossa selälläni.
– Miks sä sinne menit?
– Mitä?
Näin kun Janne nousi. Lauta lähti. Janne huitoi käsillään kuin tuulimylly, se kallistui taakse päin ja yhtäkkiä, kun luulin että se kaatuisi selälleen, niin poikittain kääntyneen laudan reuna tökkäsi, ja Janne lensi mahalleen.
– Miks sä makaat siellä?
Janne ei vastannut.
Yritin nousta ja pääsin pois pusikosta. Pääsin kyykkyyn, ja yritin hypätä poikittain ja jäädä siihen, mutta se Avalanche freestyle oli toista mieltä: se sieppasi minut mukaansa, antoi nopean kiihdytyksen ja tarttui johonkin muhkuraan.
Makasin rähmälläni pusikossa kauempana kuin äsken. Ranteet olivat verillä. Kuulin Jannen äänen:
– Missä oot?
– Mitäs luulet?
Säästän loput ensimmäisen laskun kuvauksesta (monta sivua, voi pojat!) lukijan itsensä löydettäväksi. Pojat räpeltävät laudoillaan aikansa, kunnes ensimmäisen kerran harjoitus, eli laskettelurinteen puskissa rypeminen alkaa yhdeltä illalta riittää (= ottaa aika rankasti pattiin, mutta eihän tappiota voi myöntää. Ei tietenkään). Sinnikkyyttä kuitenkin riittää, ja jo muutaman harjoituskerran jälkeen lautailu alkaa sujua.
Täytyy kyllä sanoa, että tätä lukiessani siunailin sitä, että en ole nuorempana ollut juurikaan kiinnostunut skeittaamisesta. Saati sitten lautailusta. Olisin todennäköisesti päätynyt jonkun rinnemännikön kautta paikalliseen terveyskeskukseen toinen koipi vähintäänkin sijoiltaan, jos ei sitten kokonaan poikkinaisena. Kun tuppaa jonkin verran oleman tuota lahjakkuutta itsensä telomisen saralla, ja siinä ei skeitti- tai lumilautojen kaltaisia apuvälineitä enää tarvita kaveriksi. (Vetäisin juuri kirveellä käteen, onneksi ei tullut syvä haava, että ei tarvinnut lähteä ilta pimeällä tikkejä hakemaan jostakin kaukaisesta terveyskeskuksesta)
Mitä tulee Skeittaajaan kakkosketjussa, jatkan lukemista. Loppu häämöttää jo, ja olen nauttinut joka sivusta. Seuraavaksi on vuorossa Skeittaaja lumilaudalla, joten arvatenkin Tomi ja Janne ovat jatkaneet lumilautailua. Ja mitä tulee skeittailuun tai lautailuun liittyvään termiviidakkoon, en ole sellaista havainnut kirjoissa juuri lainkaan. Mikä on sinänsä hyvä, koska en ymmärtäisi termeistä mitään, ja ne jutut menisivät luonnollisesti täysin ohitse.
Alas taikavirtaa 