Voi hyvänen aika

Kiitos Kirjoittajatreffeille: sain pystin.

Perustelut olivat nämä: ”lastenkirjallisuuden aseman riemukkaasta puolustamisesta”.

Kiitoksia sanoo hän. 😀

Kuva: Arte y Pico

Maininnan eteenpäin jakamisen sääntöjä ovat:
1. Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä. 2. Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin. 3. Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa. 4. Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen. 5. Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Rikon sääntöjä nyt hiukan, koska en osannut linkittää kuvaa alkuperäispalkinnon osoitteeseen. Itseasiassa kuvan saaminen tänne ylipäänsä meinasi osoittautua ylitsepääsemättömän vaikeaksi. En ole tänään aivan parhaimmillani, myönnetään. Asiaa ei helpota yhtään se, että WordPressiin helpfilet ovat videomuodossa, ja Mokkulahan rouskuttaa niitä ikuisuuden täällä ”ei 3G alueella”.

Yksi blogipalkinto tuli ”jo edellisessä elämässä”, eli Vuodatuksen puolella, mutta tein ehkä hiukan tökerösti kun en tavallaan ottanut sitä vastaan. Eli julkistanut sitä blogissani. Se johtui siitä, että elin tuolloin hiukan hektistä aikaa, enkä ehtinyt seuraamaan kuin lähimpien ystävien salasanojen takana olevia blogeja. Palkinnon vastaanottamisen sääntöihin muistaakseni kuului, että mainitse muutama blogi, jotka piristävät päivääsi. Ja enhän minä voinut salasanojen takana olevia blogeja julkisiksi laittaa.

Mainokset

Lappu kaulaan

Minulta kysyttiin tänään olenko oikea kriitikko. Vastasin kysymykseen kysymyksellä: mikä on oikea kriitikko? Vastauksesta päätellen ensimmäisen kysyjän mielestä oikea kriitikko on ilmeisesti joku ”joka on opiskellut kirjallisuutta”. Hän ei kuitenkaan täsmentänyt, onko oikea kriitikko hänen mielestään opiskellut esimerkiksi kotimaista kirjallisuutta tai yleistä kirjallisuustiedettä. Nostan asian esille, koska käsittääkseni oppiaineet ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia. Esimerkiksi yleinen kirjallisuustiede eroaa kotimaisesta kirjallisuudesta siten, että siellä opiskelun pääpaino on kirjallisuuden teoriassa. (Tässä linkki kirjoituksiini kirjallisuuden opiskelusta, jos ketä kiinnostaa.) Olen kokenut, että teorian opiskelun kautta, niin vastenmielistä kuin se aikanaan olikin, olen kuitenkin saanut hyvää pohjaa muun muassa kirjallisuuskriitikon työhön. En kuitenkaan lähtisi väittämään, että ”oikeaksi kirjallisuuskriitikoksi” tullaan pelkästään yleistä kirjallisuustiedettä tai kotimaista kirjallisuutta opiskelemalla. Varmasti on muitakin teitä. Toki em. oppiaineiden opiskelu auttaa, mutta silti.

Tämän esipuheen jälkeen toteankin, että en ymmärtänyt minulta kysyttyä kysymystä lainkaan, minkä vuoksi vastasin siihen kysymyksellä. Toisekseen en ymmärtänyt kysyjän omaan kysymykseeni tarjoamaa vastausta. Koska: kyllä kirjallisuuden opiskelut varmasti auttavat kriitikon työssä, mutta voi tähän työhön varmasti kasvaa muitakin teitä kulkemalla. Koska kasvamisena minä tämän työn näen. Minusta kriitikon työssä on nimenomaan kysymys siitä, että ymmärrys ja tietämys asioista (eritoten kirjallisuuden laajasta kentästä) kasvaa elämän myötä, sekä siitä, että ihminen kasvaa itsekritiikin saralla. Kuinka voi tehdä kriitikon työtä, jos ei ole valmiuksia itsekritiikkiin – esimerkiksi kykyä ottaa palautetta vastaan, tai kykyä suhtautua kriittisesti omiin teksteihin? Kysyn vaan.

Palatakseni varsinaiseen ärtymyksen aiheeseen: minua hämmästyttää ihmisten tarve selvittää onko joku tai jokin ”oikeaa”. Miten joku tai jokin on oikeaa? Kuka on oikea kirjailija, tai sisällön tuotannon ammattilainen (tekstin tuottamista silmällä pitäen), oikea toimittaja, tai ”oikea” mikä tahansa? Mielestäni ei ole kysymys siitä, että itsetuntoni murenisi samalla sekunnilla palasiksi kun joku kysyy tällainen kysymyksen, vaan siitä että mikä ihme sitä oikeaa sitten on? Ja kuinka joksikin oikeaksi tullaan? Koska, kulunutta sanontaa lainatakseni, harva meistä on seppä syntyessään. Missä vaiheessa polkua meistä tulee ”jotakin oikeaa”?

Minulta on kysytty myös olenko oikea toimittaja, vai olenko freelance-toimittaja. Silloin jäin kyllä sanattomaksi. Mitä eroa näillä kahdella on? Ehkäpä työsuhteen laatu, mutta se pois lukien…? Tänään en jäänyt sanattomaksi, ja esitin vastakysymyksen. Saatuani siihen vastauksen aloin puhua lasten ja nuorten kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta. Latasin litanian pöytään. Vastassa oli hiljaisuus. Meinasin kysyä päälle, että ”ovatko nämä oikeita asioita, oikeaa kirjallisuutta”. Mutta ei tarvinnut, koska hiljaisuus kertoi kaiken. Näin ainakin itse tilanteen tulkitsin. Eli siis siten, että keskustelun toiselle osapuolelle nämä asiat eivät ole ”oikeanlaista kirjallisuutta, ja sitä kautta oikeaa kirjallisuutta”. Voi olla että vetelen tässä polkuja suoriksi, mutta näin asian tulkitsin.

Tällainen asenne oli suurin syy siihen, että keväällä 2007 polkaisin tämän blogin pystyyn. Voi sanoa että tämä blogi on ollut harvoja hyviä asioita elämässäni, joka on syntynyt ärtymyksen pohjalta. Yleensä ärtymyksestä ja negatiivisista tunteista syntyvät asiat eivät tuota mitään hyvää, eivät ainakaan minun elämässäni ole tuottaneet. Mutta tämä blogi on tuottanut – täällä voi muun muassa ihmetellä kaikenlaisia asioita. Esimerkiksi sitä, mikä on ”oikeaa”.

Kuten sanoin, en voi tietää kuinka kysyjä tulkitsi vastaukseni lasten ja nuorten kirjallisuudesta, sekä tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta, koska tilanteessa ei ollut mahdollista jatkaa keskustelua. Koin vastauksesta syntyneen hiljaisuuden negatiivisena, mutta voihan hiljaisuus johtua monesta asiasta.

Oli miten oli, olen sitä mieltä, että lasten ja nuorten kirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, samoin kuin tieteis- ja fantasiakirjallisuus. En koe tarvetta lähteä mittelemään miekkoja asian tiimoilta, mutta koen tarvetta sanoa asian ääneen. Koska minua kyllästyttää tämä ”saamarin arpominen” siitä, mikä on ”oikeaa” ja mikä ei. En mielelläni ota voimakkaasti kantaa asioihin, koska ilmaisen itseäni monesti hyvinkin jyrkästi, mutta tämän asian puolesta tulen puhumaan lopun ikäni, muodossa tai toisessa. Oli ilmaisu jyrkkää tai ei.

Ja ehkä seuraavan kerran voin laittaa valmiiksi lapun kaulaan, jossa lukee ”kirjallisuuskriitikko”. Tai jotakin vastaavaa. Tai ehkäpä ”oikea toimittaja” olisi vielä parempi. 😉

No joo. Huumori huumorina, mutta kieltämättä tämä ”lappu kaulaan” -juttu kävi mielessä. Mutta kuten sanottu, koen että itsetuntoni ei ole tällaisista kysymyksistä kiinni, että eivät tällaiset tilanteet millään muotoa estä elämää ja vaikkapa työn tekoa. Puhaltelen tässä höyryjä lähinnä siksi, että alentuva suhtautuminen ärsyttää – kohdistui se sitten henkilöön tai asiaan. Ja mielestäni minulla on oikeus kokea ärtymystä asian johdosta. Kuten kaikilla muillakin – varmasti te lukijatkin olette elämänne varrella kokeneet että teihin on suhtauduttu alentuvasti muodossa tai toisessa, tai asiaan jota arvostatte tai pidätte tärkeänä, on suhtauduttu alentuvasti. Ja luonnollisesti jokainen reagoi tällaisiin asioihin tavallaan.

Minä nyt puran tänne, koska eniten minua raivostuttaa jostakin käsittämättömästä syystä lasten ja nuorten kirjallisuuden yläpuolella leijuva stigma ”ei oikeaa kirjallisuutta”. Mikä on sen ”oikeampaa”? Ja jos jokin on, niin millä perusteella? Lapsuudessa ja nuoruudessa rakennetaan perusta kaikelle sille mitä meistä muotoutuu ja tulee. Jos lapselle luetaan kirjallisuutta sen eri muodoissa (kuvakirjat, satukirjat, runot, ihan mitä tahansa), ja lapsi myöhemmin oppii lukemaan ja rakastamaan kirjoja, niin mikä on sen ”oikeampaa” kirjallisuutta? Kuin polku toisiin todellisuuksiin monenlaisen kirjallisuuden kautta – ja tässä en tarkoita polkua toisiin maailmoihin esim. fantasian muodossa, vaan yksinkertaisesti sitä, että jokaisen kirjan sivuilta löytyy erilainen tarina, eri polku eri fiktiivisiin todellisuuksiin.

Että näillä eväillä tällä kertaa. Bloggaaminen on iloinen asia!

Jorma Ranivaara: Skeittaaja kakkosketjussa

Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen lisäksi luettavien kirjojen pinossa on ollut mm. Skeittaaja kakkosketjussa ja Skeittaaja lumilaudalla. En tiennyt yhtään mitä odottaa skeittaaja-kirjalta. Sanottakoon, että lähtökohtana toimi se, että en tiedä skeittaamisesta yhtikäs mitään. Joten jo pelkästään siitä syystä olin puhtaasti utelias kirjojen suhteen – mitä kaikkea kirjan kansien välistä mahtaa löytyä?

Nauroin. Voi pojat että nauroin. Jorma Ranivaaran tyylissä on jotakin sellaista, joka iskee suoraan nauruhermooni, ja kutkuttaa sitä makeasti. Huomasin tämän jo Harakkalaivuetta lukiessani. Tapa jolla lapsen ja nuoren ajatusmaailmaa on kuvattu, on niin humoristisen todellinen: jos Selma Lagerlöf sanoi, että lapset eivät näe nenäänsä pidemmälle, Jorma Ranivaara osaa kuvata tällaista ajattelutapaa valloittavalla tavalla. Ja sen lisäksi vielä kytkeä mainitun kaltaisen ajattelutavan leipätekstiin siten, että se muodostuu olennaiseksi ja rakentavaksi osaksi kokonaisuutta. Kuten Tomi Järvisen kohdalla Skeittaajan kakkosketjussa.

Tomi on 13v. nuori mies, skeittari, joka alkaa harrastaa jääkiekkoa ja lumilautailua suunnilleen samaan aikaan. Ensin Tomi tekee coolisti hyvät kaupat käytetyistä jääkiekkovarusteista, hommaa itsensä ja kaverinsa Jannen jääkiekkojoukkueen harjoituksiin, ja sen jälkeen saa isänsä (pienellä) armollisella avustuksella hankittua itselleen käytetyn Avalanche freestyle -lumilaudan – jonka rahat on suurimmaksi osaksi säästänyt itse, pienillä työtuloillaan. Tomi on aikamoinen jeppe, kova kauppamies, erittäin rauhallinen, mutta tarvittaessa myös tosi suulas kaveri, jolta tuntuu onnistuvan homma kuin homma. Paitsi silloin, kun ihan kaikki menee pipariksi. Esimerkiksi parturitädin vetäessä Tomin päähän uusnatsisiilin tarkoitetun jenkkisiilin sijaan, mikä suututtaa Tomia, eikä hän ikinä enää istu mokoman naisen parturituoliin (kirjallisuuskriitikko myöntää auliisti, että hänellä ei ole mitään käsitystä mikä ero on uusnatsisiilillä ja jenkkisiilillä…). Samalla reissulla Tomi heittää suutuspäissään taskuissaan olevat typerät kuitit nurmikolle, koska hän haluaa ajatella että nurmikko on typerän parturitädin nurmikko, vaikkei se oikeasti olekaan. Vasta myöhemmin Tomi huomaa tyhjentäneensä taskuistaan nurmikolle arvokkaan pullonpalautuskuitin muiden roskien mukana, ja joutuu palaamaan siilipäisenä räntäsateessa takaisin roskia noukkimaan. Kun ei tullut edes rumaa skeittarin pipoa mukaan, jonka alle kamalan siilitukan voisi piilottaa. ( 🙂 )

Tomi on aika haka myös lastenhoidossa. Pikkuveli Teemu on vielä vauva, mutta Tomi tietää jo mikä tyyppiin tehoaa. Suunnitteilla on mm. vauvanhoito-opas rouville, joka on otsikoitu mm. näin: ”vauva, ja sen työntäminen parketilla”. Äiti väittää, että Teemu on niin pieni, että hän ei osaa vielä nauraa, mutta Tomi on todistanut väitteen vääräksi parketti-operaatiollaan. Kun pikkuveljeä työntää takapuolesta parkettia pitkin, palkkiona on vauvan iloinen nauru.

Eniten nauratti Tomin ja Jannen lumilautailun aloittaminen. Kyyneleet valuivat silmistä, kun luin ensimmäisen laskun kuvausta. Pojat ovat vihdoin saaneet hankittua kallisarvoiset laudat, ja on aika mennä rinteeseen testaamaan niitä.

Kiivetessä suunnittelimme miten tulisimme alas. Harkitsimme reitin, katsoimme hyppyrit, vetäisimme hyvät kaarteet.

Muistin taas sen videounen ja tuntui melkein samanlaiselta kuin siinä oli tuntunut, vaikka säässä oli vähän eroa. Mitään silmänkantamattomia, häikäiseviä lumikenttiä ei näkynyt missään. Onneksi ihminen on niin ovela, että se osaa kuvitella.

Ylhäällä istuimme märän rännän peittämällä lumella ja panimme siteet kiinni. Tuli epävarma olo.

Mee sä ensin, Janne sanoi.

Eikun sä.

Mee sä.

Nousin vaivalloisesti seisomaan. Lauta lähti heti. Ensin se kääntyi vasemmalle poikittain, tempaisin itseäni ympäri, lauta kääntyi takaperin, se kulki kiihtyvällä vauhdilla pusikkoa kohti.

Makasin pusikossa selälläni.

Miks sä sinne menit?

Mitä?

Näin kun Janne nousi. Lauta lähti. Janne huitoi käsillään kuin tuulimylly, se kallistui taakse päin ja yhtäkkiä, kun luulin että se kaatuisi selälleen, niin poikittain kääntyneen laudan reuna tökkäsi, ja Janne lensi mahalleen.

Miks sä makaat siellä?

Janne ei vastannut.

Yritin nousta ja pääsin pois pusikosta. Pääsin kyykkyyn, ja yritin hypätä poikittain ja jäädä siihen, mutta se Avalanche freestyle oli toista mieltä: se sieppasi minut mukaansa, antoi nopean kiihdytyksen ja tarttui johonkin muhkuraan.

Makasin rähmälläni pusikossa kauempana kuin äsken. Ranteet olivat verillä. Kuulin Jannen äänen:

Missä oot?

Mitäs luulet?

Säästän loput ensimmäisen laskun kuvauksesta (monta sivua, voi pojat!) lukijan itsensä löydettäväksi. Pojat räpeltävät laudoillaan aikansa, kunnes ensimmäisen kerran harjoitus, eli laskettelurinteen puskissa rypeminen alkaa yhdeltä illalta riittää (= ottaa aika rankasti pattiin, mutta eihän tappiota voi myöntää. Ei tietenkään). Sinnikkyyttä kuitenkin riittää, ja jo muutaman harjoituskerran jälkeen lautailu alkaa sujua.

Täytyy kyllä sanoa, että tätä lukiessani siunailin sitä, että en ole nuorempana ollut juurikaan kiinnostunut skeittaamisesta. Saati sitten lautailusta. Olisin todennäköisesti päätynyt jonkun rinnemännikön kautta paikalliseen terveyskeskukseen toinen koipi vähintäänkin sijoiltaan, jos ei sitten kokonaan poikkinaisena. Kun tuppaa jonkin verran oleman tuota lahjakkuutta itsensä telomisen saralla, ja siinä ei skeitti- tai lumilautojen kaltaisia apuvälineitä enää tarvita kaveriksi. (Vetäisin juuri kirveellä käteen, onneksi ei tullut syvä haava, että ei tarvinnut lähteä ilta pimeällä tikkejä hakemaan jostakin kaukaisesta terveyskeskuksesta)

Mitä tulee Skeittaajaan kakkosketjussa, jatkan lukemista. Loppu häämöttää jo, ja olen nauttinut joka sivusta. Seuraavaksi on vuorossa Skeittaaja lumilaudalla, joten arvatenkin Tomi ja Janne ovat jatkaneet lumilautailua. Ja mitä tulee skeittailuun tai lautailuun liittyvään termiviidakkoon, en ole sellaista havainnut kirjoissa juuri lainkaan. Mikä on sinänsä hyvä, koska en ymmärtäisi termeistä mitään, ja ne jutut menisivät luonnollisesti täysin ohitse.

Sadepäivän mietteitä

Pahoittelen blogin hiljaiseloa. Töitä on tullut paiskittua usealla saralla, ja siihen päälle mökin arkiruutinit (kanna vettä kaivosta, tee puita saunalle, pidä huoli siitä että saunalla riittää lämmintä pesuvettä, valmista puutarha talvea varten, ota kesäkukat pois ruukuista että ruukut eivät halkea kun pakkaset tulevat jne.) ja Tyypin kanssa seurustelu. Tyyppi on siis meidän 17v. kissaneitimme. Sanon Tyyppi, koska HÄN on vaan niin Tyyppi. Aivan mahtava. Tämä kaikki on kuitenkin johtanut blogin laiminlyömiseen.

Sinänsä tietysti kiva että on tekemistä. Koska olisi kamalaa istua täällä iltaisin pimeässä pihapiirissä keskellä korpea ja pyöritellä peukaloita. Sellaista elämää en montaa päivää jaksaisi. Joten juttukeikoilla on tullut juostua kohtuudella muun tekemisen ohella. Sain pitkästä aikaa myös lausuntopyynnön kustantajalta, mikä tuntui mukavalta. Uutta fantasiaa, hmm. 😀 Olen jo vähän aloitellut, ajattelin huomenna pitää urakkalukupäivän, jos vain on sateinen keli, että malttaa olla sisällä.

Lausunnoista tuli mieleen, että kirjoitin viime syksynä lausunnon Suzanne Collinsin käsikirjoituksesta Tribute of District 12. Book One in the ”Hunger Games Trilogy”. Pidin kässäristä aivan mielettömästi, yksi parhaista fantasiakässäreistä joita olen lukenut. No, nyt kirja sitten ilmestyi tänä syksynä nimellä Nälkäpeli (ei siltä kustantajalta kenelle tein lausunnon, vaikka todellakin suosittelin tekstiä). Ja suosittelen edelleen kaikille realistisen fantasian ystäville. Tosin teoksen suomen kielistä nimeä ihmettelen: jos kyseessä on trilogia, miksi antaa trilogian yhteisnimi sarjan ensimmäiselle kirjalle? Tuntuu hölmöltä. Varsinkin siitä syystä, että ensimmäisessä kirjassa on todellakin kyseessä ”tribute of District 12”, eli kirjan alkukielinen nimi on varsin osuva.

Mitä muihin työasioihin tulee, epävarmuus jatkuu edelleen. Keikkaa on, mutta ei tällä elä pidemmän päälle. Jotenkin en nyt vain jaksa enkä halua asiaa murehtia, koska kaikesta huolimatta on sellainen olo, että vaihtoehtoja on myös olemassa. Että koko loppuelämäni ei ole näistä tämän hetkisistä töistä kiinni, että vielä on (ainakin toivon mukaan) vuosikymmeniä edessä, ja niiden aikana ehtii tapahtua vaikka mitä – niin hyvässä kuin pahassa.

Ymmärrys siitä, että olen vasta asettumassa tänne, ja että kaikki on vasta alussa, on tullut jotenkin jälkijunassa. On tullut koko ajan vain hätäiltyä kaikesta. Nyt kun on pysähtynyt vähäksi aikaa miettimään kaikenlaisia juttuja, on tajunnut että vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon. Sanoo nainen, joka vielä ihan vähän aikaa sitten luuli, että alan valintansa vuoksi (kirjallisuus, humanisti) hän ei koskaan saisi töitä yhtään mistään paikasta näiltä nurkilta, että täällä ei yksinkertaisesti ole tämän alan töitä. Joten tässä suhteessa mieli on vallan kirkas ja positiivinen, positiivisempi kuin vuosiin.

Lasten ja nuorten kirjallisuudesta sen verran, että luin Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1968, eli ikää on jo kertynyt. Mutta ei se tarinassa näkynyt/kuulunut muuta kuin muutamissa teknisissä jutuissa.

Jos nyt jaotellaan, Harakkalaivue on käsittääkseni niin sanottu ”poikakirja”, eli kirjoitettu lähinnä pojille. Paitsi että myös minä (tyttö!) tykkäsin juuri tällaisista kirjoista lapsena, scifin ja fantasian lisäksi. No anyway, Harakkalaivuetta voisi kutsua myös eräänlaiseksi seikkailukirjaksi: pojat seikkailevat sotilaskentän liepeillä, ja kaiken keskipisteenä ovat aina Harakkalaivueen lentokoneet. Tekstin ikä näkyy näissä mainituissa koneissa: puheena ovat Fokkerit, Vihurit, Viimat ja Pembroket. Ja mitkä kaikki vielä tämän lisäksi. Suihkukoneet ovat kirjan aikakäsityksessä uutuuksia. Mutta tämä ei minua häirinnyt, tuli lähinnä nostalginen olo. Varsinkin poikien seikkailuista, koska omat puuhun kiipeämiset, majojen rakennukset sekä asiaan kuuluvat tolloilut tulivat myös elävästi mieleen tarinaa lukiessa. Ja tietysti ne pakolliset kesäiset uintiretket, kuten tarinan pojillakin.

Paras kohta oli eräs sellainen, jossa toinen kirjan nuorista päähenkilöistä on tehnyt koiruutta, ja on tämän vuoksi vihaista isäänsä karussa. Poika istuu puun oksalla, ja on päättänyt majoittua sinne pysyvästi.

Pena päätti viettää loppuelämänsä puussa. Hän ei tulisi koskaan alas. Hän voisi kyllä elää satavuotiaaksi kuusen oksallakin, sieltä häntä ei löydettäisi. Söisi käpyjä. Kyllä niihin tottuisi, kuusi elättäisi.

Jihuuuuuuu…uuuu…

Allu räiskytti peltiä. Kuusenoksa painoi Penaa. Se painoi tunnin ja painoi toisen. Pena alkoi epäillä mahdollisuuksiaan viettää koko elämänsä puussa. Ei hän ainakaan vielä aloittaisi. Ehkä voisi joskus myöhemmin palata asiaan.

Niin siinä sitten kävi, että ennen iltaa pojat menivät kuin menivätkin takaisin kotiin. Jokainen askel vei heitä lähemmäksi selkäsaunaa, lähemmäs hurjistuneen upseerin ja aliupseerin kättä.

Lapsen päättäväisyys on aina jotenkin ihailtavaa. Siihen asti, kunnes mieli muuttuu. Selkäsaunan uhallakin. 😀 (En tarkistanut, mutta muistaakseni selkäsaunaa ei tullut)

Hymyä!

Eräs piirre juttujen tekemisessä paikallislehteen on väistämättä kiinnittänyt huomiota:

Kun otat haastateltavasta kuvia, kuinka saat hänet/heidät hymyilemään? Huudahdus ”Jaaaa hymyä!” on niin teennäinen.

Niinpä olen tässä huomannut tekeväni vaikka minkälaisia temppuja saadakseni sitä ”HYMYÄ!” ja ylipäänsä saadakseni kuvia: kun järjestelmäkameralla ottaa kuvia, on pakko mennä lähelle kohdetta. Tai sitten en vain tiedä valokuvauksesta ja kameran käytöstä tarpeeksi jos näin ei ole. Ainakaan tähän mennessä en ole saanut zoomailtua kovin onnistuneita otoksia kauempaa. Siispä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä kohteen lähelle, ja työntää kamera suunnilleen kuvattavan naamaan kiinni. Olen aina ihmetellyt uutisissa tms. kun olen nähnyt valokuvaajien lauman juoksevan hillittömän kokoisten kameroidensa kanssa kuvattavan kohteen perässä, että miksi sitä kameraa pitää tunkea niin lähelle naamaa – johan siinä on melkein metrin pituinen putki, että eikö tuolla saisi kuvia jo kilometrin päästä. Kyllähän kuvattava jo vähemmästäkin hermostuu, ja käy niin kuin Räikköselle – tekee mieli tuuppia kuvaajaa. Mutta nyt ymmärrän miksi kuvaajat sellaista tekevät – jos leipä on kiinni siitä yhdestä onnistuneesta kuvasta, on otoksen pakko onnistua.

Onneksi leipäni ei ole (ainakaan kokonaan) valokuvista kiinni. Vaatii kuulkaa pokkaa mennä kameran kanssa aivan kohteen naamaan kiinni, tai ylipäänsä pyöriä jossakin tilaisuudessa, jossa on paljon ihmisiä paikalla, kameran kanssa aivan jossakin siellä edessä, että saisi edes sen yhden onnistuneen kuvan. Ja kun pelkkä sen kuvan saaminen ei riitä – pitää miettiä myös erilaisia kuvakulmia, että kuvasta tulisi persoonallinen. Luokkakuvamaiset otokset kun eivät kovin persoonallisia ole.

Tähän asti pokka on riittänyt, mutta on tässä hikeä pyyhittykin. Tällä hetkellä fiilis on kuitenkin se, että ihan mielelläni pyyhkisin hikeä jatkossakin, koska todella mukavaa on ollut ihan kaikissa tilaisuuksissa missä olen käynyt. Ja haastateltavat ovat olleet mukavia myös. Sitä olen tässä miettinyt enemmänkin, että minkä ihmeen takia en aikanaan opiskellut sitä Tiedotusoppia? Olisin voinut lukea sitä sivuaineena siinä missä muutkin. Selitys jonka keksin asialle oli tämä: aine olisi kiinnostanut, mutta etenkin aineopintojen kursseille pääseminen oli kiinni ”kyynärpäätaktiikasta”, ja minusta ei ilmeisesti silloin ollut siihen. Eikä taida olla vieläkään. Mutta eipä tuo toimittajan pätevyyden puuttuminen ole näyttänyt työntekoa estävän.

Nyt juon kahvit (Wiipurin sekoitus) ja syön muutaman Mariannen (keltaiset ja appelsiinin makuiset ovat yökköjä, siniset ja punaiset herkkuja!). Sitten jatkan pihahommien tekemistä. Maalla on mukavaa! 😀

(Ja mistä ihmeestä sen kirjoittajan nimen saa lisättyä postaukseen?? Pieni asia, mutta ärhennyttää aivan kerpeleesti!)

Muutto menossa

Hetken aikaa kestää, että saan siirrettyä ”itseni” Vuodatuksesta näille nurkille.

Vuodatukseen kertyneiden tekstien osalta siirtymä tulee varmasti kestämään jonkin aikaa.

WordPressin ”matrix” vaikuttaa ainakin alustavasta hyvältä, mutta kyllä tätä joutuu vähän aikaa opiskelemaan, että osaa käyttää kunnolla.

Kärsivällisyyttä pyytää hän. 😉

PS. Jos joku tietää kuinka postaukseen saa lisättyä kirjoittajan nimen, muchos appreciated! (Vai riippuukohan se kulloinkin käytössä olevasta blogipohjasta?)