Laura Lähteenmäki: Karrelle polttava helle. North End 3.

30 maaliskuun, 2015 klo 6:13 pm (kirjallisuus, Onnimanni)
Tags:

Pääsi melkein unohtumaan: olihan siellä vuoden 2014 viimeisessä Onnimannissakin yksi kirjoittamani arvio.  Kirjoitin Laura Lähteenmäen North End -trilogian kolmannesta ja viimeisestä osasta Karrelle polttava helle.

Laura Lähteenmäki: Karrelle polttava helle

WSOY 2014

266 sivua

North End -trilogian hieno päätösosa

Laura Lähteenmäen dystopiatrilogia North End saapuu päätökseen Karrelle polttava helteen myötä. Edellisten osien tavoin tarinaa kerrotaan yhden henkilöhahmon näkökulman kautta. Karrelle polttavan helteen pääroolissa on sarjan aiemmista osista tuttu 16-vuotias Aasa. Teos tarttuu isoon aiheeseen teiniraskauden teeman myötä, kuvatessaan Aasan raskautta vaikeissa olosuhteissa. Tämän myötä esille nousee erilainen, ja ehkä hieman vaiettukin näkökulma. Mitä kaikkea voi tapahtua silloin, kun raskaus ei olekaan toivottu asia, ja sitä pitää salailla?

Jälleen kerran kirjailija Laura Lähteenmäki tekee erinomaista työtä rakentaessaan tarinakokonaisuuden, joka mahdollistaa vaikeankin aiheen käsittelyn luontevasti, samalla kuitenkin syvältä luodaten. Tämä näkyy etenkin Aasan kohdalla. Henkilöhahmona Aasa saavuttaa hyvin inhimillisiä ulottuvuuksia varsinkin pelkojen, epävarmuuksien ja yksinäisyyden tunteiden esiin nousemisen myötä.

Konteksti eli dystopiakehys, johon tarina kokonaisuudessaan asettuu, auttaa osaltaan siinä, että tarinassa päästään katsomaan pohjamutia myöten millaista Aasan jokapäiväinen elämä North Endissä on. Sarjan aiemmista osista tutuksi tulleessa yhteisössä vallitsee äärimmäiset olosuhteet, jossa elannon eteen saa todella raataa. Jos tavallinen elämä North Endissä on hyvin raskasta, teini-ikäiselle, joka on raskaana, se on ajoittain jopa kammottavaa.

Mahdolliset moraaliset kysymykset liittyen siihen mikä on oikein ja mikä väärin koskien uuden elämän kasvua sekä odottavan äidin valintoja hajoavat alkutekijöihinsä sen myötä, kun Aasan tarina etenee. Avaamalla Aasan sisäisiä solmuja Lähteenmäki avaa lukijan silmät auttaen oivaltamaan, että asioita voi katsoa monesta näkökulmasta. Elämä ei välttämä ole yksiselitteinen asia, kuten Aasakin saa huomata.

North End -trilogia on joutsenlaulu North Endin nuorille, sisukkaille naisille. Sarjan jokainen osa on vahvasti omaäänistä tarinaa kertova itsenäinen teos, jotka yhdessä muodostavat tumman mutta upean kokonaisuuden.

Dystopialle tyypillinen synkkyys värittää palettia paikoin hyvinkin vahvasti. Myönnettävä on, että Niskaan putoavan taivaan ja Kaiken peittävän tulvan jälkeen Karrelle polttavan helteen suhteen ilmassa leijui ennakkoasenteiden muodossa ärhäköitä peikkoja liittyen juuri North Endin ankeuteen – edelliset osat jättivät siitä niin vahvan maun, että North Endiin ei halunnut enää palata.

Onneksi ennakkoasenteet on tehty voitettaviksi. Jos sellaisia tämän trilogian suhteen huomaa, ne kannattaa ylittää. Trilogiaan tutustuminen palkitsee. Ja vaikka tummuus värittää kokonaisuutta, toivo paremmasta huomisesta on myös vahvasti läsnä – kaikissa kolmessa osassa.

Teksti Maria Loikkanen

Advertisement

Jätä kommentti

Nemo Rossi: Jumalista seuraava

29 maaliskuun, 2015 klo 2:12 pm (Onnimanni)
Tags: ,

Onnimannin tämän vuoden ensimmäiseen numeroon kirjoitin arvion Nemo Rossin arkeomysteerisarjan kolmannesta osasta, Jumalista seuraava.

Nemo Rossi: Jumalista seuraava. Arkeomysteeri osa 3

Myllylahti 2014

261 sivua

Aleksanteri Suuren arvoitus

Nemo Rossin arkeomysteerisarja on edennyt kolmanteen osaan. Jumalista seuraava vie lukijan pois Roomasta ja ylipäänsä Italiasta. Tarinamaisema sijoittuu pitkälti Kreikan saaristoon. Matka saaristoon on iso osa tarinaa, ja sen varrella ehtii tapahtua yhtä sun toista.

Tarinan pääteematiikka rakentuu Aleksanteri Suuren ympärille, jota sekä kreikkalaiset että makedonialaiset pitivät suurena sankarinaan. Aleksanterin ja etenkin hänen menestyksekkään maailmanvalloituksensa ympärille rakentunut myytti kantaa kertomusta pitkälle: Jumalista seuraavan ydin pyörii nimenomaan sen mysteerin ympärillä mistä Aleksanterin menestys kumpusi?

Edellisistä osista tuttuun tapaan mysteeriä selvittävät teini-ikäiset kaksoset Kaius ja Silva, sekä heidän ystävänsä Leo. Tapahtumien vyyhti vie heidät pienelle kreikkalaiselle saarelle, josta alkaa löytyä vastauksia moniin kysymyksiin, etenkin Aleksanterin arvoitukseen liittyen.

Jumalista seuraava noudattelee edellisistä osista tuttua kerrontarakennetta. Juoni on melko toiminnallinen, ja tarinaa kerrotaan monen eri henkilöhahmon näkökulmasta. Tällä tavoin lukija tietää jatkuvasti enemmän kuin mitä henkilöhahmot tietävät, ja kokonaiskuva hahmottuu mukavan laajana.

Rossin arkeomysteerien tyylille on ominaista myös se, että lukija saa kaiken ohessa melko tuhdin historiapaketin pureskeltavakseen. Historiallinen näkökulma on kaikkea muuta kuin kuivaa, etenkin kun asioita katsotaan teinikolmikon näkökulman kautta. Kansainvälinen rikollisuus tuo oman mausteensa keitokseen.

Nimimerkki Nemo Rossin takaa löytyvät historiantutkijat Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen. Kaksikon luoma arkeomysteerikonsepti on sen verran napakkaa tavaraa, että tällä reseptillä sarjaan kertynee useampiakin osia. Jatko-osissa on luonnollisesti jonkin verran paikoillaan junnaamiseen riskiä, josta Jumalista seuraavassa on oireita lähinnä kokonaisuuden toimintapainotteisuuteen liittyen.

Jatkossa esimerkiksi henkilöhahmogalleriaa voisi uudistaa reippaalla kädellä. Mafian linnuissa asia oli ratkaistu opettaja Ovaskaisen muodossa, joka oli ilahduttavan riemastuttava hahmo. Myös päähenkilöihin voisi yrittää saada hieman syvyyttä. Kaiuksen, Silvan ja Leon hahmot jäävät tällä kertaa melko toimintakeskeisiksi suorittajiksi, mikä luo pinnallisuuden ja ohuuden tuntua tarinaan. Rooman susissa ja Mafian linnuissa oli selkeästi enemmän tuoreutta ja raikkautta, samoin henkilöhahmojen sisäisen ulottuvuuksien ja keskinäisten suhteiden tutkiskelua.

Tässäpä tekijöillä riittää haastetta, että saavat riman pidettyä sopivassa korkeudessa, jotta tarina ja henkilöhahmot pysyvät eloisina ja kutsuvina!

Teksti Maria Loikkanen

Jätä kommentti

Hanna Kökkö: Varjon jäljillä

9 joulukuun, 2014 klo 5:58 pm (kirjallisuus, Onnimanni)
Tags:

Onnimannin 3. numerossa ilmestyi myös arvioni Hanna Kökön Varjon jäljillä -teoksesta.

Suosittelen, varsinkin jännäreistä ja geokätköilystä inspiroituville lukijoille!

Hanna Kökkö: Varjon jäljillä

Kustannus-Mäkelä 2014

175 sivua

Geokätköilyn teema kantaa edelleen

Varjon jäljillä jatkaa Hanna Kökön mainiota geokätköily-aiheista sarjaa. Kolmas osa rakentuu edellisten osien tavoin geokätköilyn ympärille, mutta tarina toimii varsin hyvin, vaikka lukija ei geokätköilyn harrastaja olisikaan.

Hanna Kökkö on tuttuihin teemoihin ja henkilöhahmoihin nojaten kirjoittanut jatko-osan, joka ei jää polkemaan paikoilleen. Raikkautta ja virkistävää sävyä tarinaan syntyy etenkin uusien henkilöhahmojen kautta. Tarinan kantaviksi hahmoiksi nousee Manun ja Helmin lisäksi Helmin tyttökaveri Mila, jolla on pelottava ongelma – joku seuraa Milaa varjon tavoin minne tahansa tyttö meneekin.

Tapahtumia ja asioita katsotaan Manun näkökulmasta. Aikaisemmissa osissa Manun sisäiset tunnot sekä havainnot kohdistuivat hänen oman elämänsä ongelmiin. Nyt painopiste on vaihtunut ympäristön tarkkailuun, mikä luo syvyyttä myös henkilöhahmokuvaukseen.

Tapa jolla Hanna Kökkö kuvaa henkilöhahmojen keskinäisiä suhteita on hyvin luonteva ja ennen kaikkea rehellinen. Alussa Manu vierastaa Milaa, ollen ehkä hieman ihastunutkin tyrmäävän kauniiseen nuoreen naiseen. Manu taitaa olla myös mustasukkainen Helmistä. Tutustuessaan Milaan paremmin Manu alkaa tajuta, että mustasukkaisuuteen ei ole syytä, ja että Mila on fiksu ja mukava tyttö. Nuoret alkavatkin hyvin pian yhdessä selvittää Milan elämää varjostavaa mysteeriä.

Vaikka tarina keskittyykin pääasiassa nuorten elämän kuvaukseen, Hanna Kökkö ei unohda myöskään turvallisten aikuisten läsnäoloa. Etenkin Milan isän hahmo tuo mielenkiintoista ulottuvuutta kokonaisuuteen tarinan saadessa samalla kansainvälistä sävyä.

Tapahtumien tiimellyksessä sivutaan myös nuorten elämään liittyvää alkoholin käyttöä, onneksi hyvin luontevalla tavalla, ilman moralisointia.

Eniten uutta sävyä syntyy Manun ja Helmin keskinäisen suhteen kuvauksen kautta. Varjon jäljillä -teoksessa aika on sujahtanut aika lailla eteenpäin, ja Manusta sekä Helmistä on tullut varhaisteinejä, joilla kaipuu keskinäiseen läheisyyteen alkaa herätä. Ihastumisen kautta tytön ja pojan toisiaan lähellä oleminen nousee esille kauniilla, arvostavalla tavalla.

Maria Loikkanen

Jätä kommentti

Nemo Rossi: Mafian linnut

22 marraskuun, 2014 klo 1:45 pm (Onnimanni)
Tags:

Pitkästä aikaa kirja-arvioiden äärellä Onnimannin merkeissä. Keväällä ilmestynyt kakkosnumero oli teemajulkaisu, minkä johdosta siinä ei (käsittääkseni) ilmestynyt Puntari-osiota lainkaan.

Kirja-arvioiden kirjoittaminen on ollut hitaalla liekillä muutenkin suurimman osan tätä vuotta, koska työrupeama paikallislehden toimittajana vei kaiken energiani. Nyt pesti on ohitse, ja olen saanut levätä kunnolla, mikä on tehnyt todella hyvää.

Keväällä tekemäni päätös ja sitä seurannut ratkaisu jäädä pois Savon Sanomien kriitikon pestistä tuntuu edelleen oikealta. Ja kuten tuolloin tänne kirjoitin, jatkan arvioiden kirjoittamista ainakin Onnimanniin sekä verkkolehti Sylviin. Tällä hetkellä tuntuu myös siltä, että voisin nuuskia myös uusia tuulia kriitikon työtä ajatellen. Katsotaan mitä tuleva tuo tullessaan.

Kirjoitin Onnimannin 3. numeroon kaksi arviota. Tässä niistä toinen – arvio arkeomysteeristä Mafian linnut.

Nemo Rossi: Mafian linnut. Arkeomysteeri osa 2.

Myllylahti 2013

344 sivua

Vauhdikkaat arkeomysteeriseikkailut jatkuvat Rooman maisemissa

Mafian linnut on Rooman maisemiin sijoittuvan arkeomysteeri -sarjan toinen osa. Nemo Rossin Rooman sudet oli hieno päänavaus arkeomysteerin maailmaan, jota Mafian linnut jatkaa vahvalla toiminnallisella otteella.

Kirjailijanimi Nemo Rossin takaa löytyy kaksi oivaa tekijää, eli historiantutkija Mika Rissanen ja latilanopettaja Juha Tahvanainen. Tekijöiden asiantuntemus, yhdistettynä napakkaan ja juohevaan kertomisen taitoon, näkyy ja kuuluu Mafian linnuissa alusta loppuun saakka.

Mafian linnut rakentuu useiden tarinalinjojen varaan. Päähenkilöt ovat samat kuin Rooman susissa, eli kaksoissisarukset Kaius ja Silva, sekä heidän ystävänsä Leo. Kokonaisuuteen sekoittuu Roomassa luokkaretkellä oleva suomalainen lukiolaisporukka, ja ennen kaikkea heidän opettajansa Ovaskainen, joka on myös kaksosten isän, arkeologi Henrik Puustisen vanha ystävä.

Lukiolaisten luokkaretki toimii oivana juonta eteenpäin kuljettavana elementtinä.

Tarinankerronta rakentuu kiinnostavalla tavalla siten, että tarinaa kerrotaan välillä mafiosojen, välillä poliisin ja välillä nuorten näkökulmista.

Eri henkilöhahmojen näkökulmien kautta syntyvät tarinalinjat avaavat pala kerrallaan mysteerin osasia, jotka vähä kerrassaan limittyvät toisiinsa. Lukija saa arvailla, pähkäillä ja pohtia henkilöhahmojen kanssa mikä pala mihinkin liittyy, ja mihin arkeologisen mysteerin jäljet lopulta johtavatkaan.

Alkaa hahmottua kansainväliseen diplomatiaan sekä historian hämäriin lonkeronsa ulottava seikkailullinen vyyhti. Kokonaiskuva joka lukijalle vähitellen syntyy, on hyvin kattava. Jos kirjan poimii käteensä henkilö, joka pitää historiaa kuivana teemana, voisi luulla että kyseinen lukija yllättyisi positiivisesti.

Uusista henkilöhahmoista varsinkin luokkaretkellä olevan luokan punaviiniä ja olutta kittaava opettaja Ovaskainen on kerrassaan mainio ukko, joka tuo yhtä aikaa realistisuutta ja elävyyttä tarinaan. Ovaskaisen hahmon kautta kaksoset Kaius ja Silva saavat kuulla myös olennaisia asioita omasta perhehistoriastaan, erityisesti sen mitä heidän äidilleen tapahtui. Kaksosten isä Henrik Puustinen jää tässä teoksessa lähinnä sivurooliin, vaikka hän tapahtumien kehittymisen kannalta olennainen henkilöhahmo onkin.

Kehityskaarensa osalta Mafian linnut on melko samantyyppinen kuin Rooman sudet. Päällimmäiseksi jää tuntu siitä, että päähenkilöt eivät juuri ole ”kasvaneet” edellisestä osasta, ja seikkailun on tarkoituskin olla pääroolissa.

Loppuratkaisu on ensilukemalta ehkä hiukan hämmentävä, mutta kun siihen palaa uudelleen, alkaa muodostua jonkinlainen käsitys siitä, mitä lopulta tapahtuikaan.

Maria Loikkanen

Jätä kommentti

Lähteenmäki: North End 2 – Kaiken peittävä tulva, Onnimannin arvio

31 tammikuun, 2014 klo 5:24 pm (Onnimanni)
Tags: ,

Voi hyvän tähden kun aika rientää. Vastahan vuosi vaihtui, ja tammikuu oli alussa viisi minuuttia sitten. Olin ajatellut kirjoittaa jotakin ”henkevää” vuodesta 2013, ehkä vähän niputtaa luettuja kirjojakin, ja nyt täällä hätäpäissäni raapustelen postausta kun tajusin että on tammikuun viimeinen päivä.

No, eipä kai hätä ole tämän näköinen, joten suosiolla jätän koontipostauksen helmikuulle. Johan se huomenna koittaa 😀

Laitan tämän postaukseen kylkiäisiksi 2013 viimeiseen Onnimanniin Lähteenmäen Kaiken peittävästä tulvasta kirjoittamani arvion.

Laura Lähteenmäki: North End 2 – Kaiken peittävä tulva

WSOY 2013

301 sivua

Omin jaloin

Laura Lähteenmäen Nort End -sarja tuli lukijoille tutuiksi avausosan Niskaan putoava taivas myötä. Jatko-osa Kaiken peittävä tulva palaa takaisin North Endin yhteisöön, mutta tällä kertaa tarinan pääkertojana toimii teini-ikäinen Luna.

Lähteenmäen kerronnalle on ominaista, että tarina tekeytyy aikansa ennen kuin käynnistyy kunnolla. Kaiken peittävä tulvaa seuraa tätä reseptiä niinkin pitkälle, että ajoittain tarina todella tuskastuttaa, varsinkin synkeytensä ja ankeutensa vuoksi. Elämä ei nimittäin ole herkkua North Endissa. Päivittäiset sähkökatkokset, ruokapula ja ylipäänsä mitä moninaisimmat vaikeudet täyttävät arjen. Kun tähän yhdistetään Lunan henkilökohtaisen elämän vaikeudet, lukija kulkee epätoivon synkissä saleissa yhdessä Lunan kanssa.

Kertomuksen puoliväliin saakka tarinan ytimen pitkälti muodostavat Lunan kokemukset maailmasta ja ympäröivästä yhteisöstä, etenkin väärin kohdelluksi tulemisesta. Asiassa kuin asiassa tyttö kokee olevansa uhri. Ainoa asia joka elämässä tuo iloa, on laulu ja laulaminen. Luna on päättänyt osallistua kansalliseen laulukilpailuun, jonka palkintona on opiskelupaikka. Matkalippu North Endista suureen maailmaan olisi taattu, jos Luna pärjäisi kilpailussa.

Käännekohta tarinassa tapahtuu, kun Luna laskee irti kokemistaan vääryyksistä ja keskittyy itselleen tärkeisiin asioihin. Tarinan sävy kevenee ja uusia juonenkäänteitä ilmestyy. Vaikka kaiken peittävä tulva iskee North Endin yhteisöön ja ihmiset joutuvat kamppailemaan henkensä edestä, kaikki on toisin sillä Lunan maailmassa on pitkästä aikaa valoa. Aikuisuuden kynnyksellä seisova nuori nainen on oppinut seisomaan omin jaloin ja luottamaan kykyihinsä.

Hieman nihkeästä alusta huolimatta Kaiken peittävä tulva on hieno tarina oman tien löytämisestä ja kulkemisesta, etenkin siitä kuinka vaikeaa se voi olla ympäröivän yhteisön painostuksessa. Tarinasta tekee hienon ennen kaikkea sen monet tasot, jotka vähitellen kietoutuvat luontevalla tavalla toisiinsa muodostaen eheän ja rikkaan kokonaisuuden dystopisessa tarinakehyksessä. Jälleen kerran Laura Lähteenmäki näyttää kyntensä kertojana. Hienoa!

Teksti Maria Loikkanen

Jätä kommentti

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2

20 marraskuun, 2013 klo 12:06 pm (Onnimanni)
Tags: , ,

Kirjoitin Elina Rouhiaisen Uhanalaisesta arvion myös Onnimanniin.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2

Tammi 2013

446 s.

Valtataistelua Hukkavaarassa

Elina Rouhiaisen Uhanalainen jatkaa tiiviisti Kesyttömän, eli Susiraja-sarjan ensimmäisen osan jalanjäljissä. Sarja on erittäin tervetullut avaus kotimaisen spekulatiivisen fiktion kentällä, jossa paranormaaleja romansseja ei juurikaan ole nähty.

Sarjan päänäyttämönä toimii Kainuuseen sijoittuva Hukkavaaran kuvitteellinen miljöö. Siinä missä Kesytön kertoi teini-ikäisen päähenkilön Raisa Ojan tarinan, Uhanalaisen kattoteemana toimii ihmissusilauman sisäinen valtataistelu. Hukkavaarassa asuvan ihmissusilauman elämää kuvataan Raisan näkökulmasta.

Vaikka Raisa ei ole lauman jäsen, valtataistelu kytkeytyy tiiviisti hänen hahmoonsa laumanjohtajan pojan Mikaelin kautta. Mikaelin ja Raisan suhde nousee muiden teemojen joukosta yhdeksi juonen käänteiden kannalta ratkaisevaksi teemaksi, jonka kautta myös hyvin luontevalla tavalla kuvataan oman tien etsimistä ja löytämistä, sekä orastavaa rakkautta.

Henkilöhahmot ja henkilöhahmokuvaus ovat sarjan suola. Sen lisäksi, että Rouhiaisella on taito kirjoittaa vetävää tarinaa, hän rakentaa uskottavia ja ennen kaikkea hyvin inhimillisiä henkilöhahmoja, jotka ottavat oman tilansa ja tulevat iholle, kuten esimerkiksi Niko ja Jenni.

Henkilöhahmokuvauksen voimaan vaikuttanee osaltaan se, että Rouhiainen kuvaa nuorten kokemuksia ja keskinäisiä suhteita erittäin luontevalla tavalla. Ruumiillisuus tulee voimakkaasti esille sekä seksuaalisuuteen että ihmissutena olemiseen liittyvien asioiden kautta, kuten muodonmuutosten, joihin liittyy myös voimakkaita hyväksytyksi tulemisen tuntoja, sekä toiveita tavallisesta onnellisesta elämästä.

Uhanalainen on tasapainoinen kokonaisuus. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita löytyy, samoin suvantohetkiä joissa tarina ikään kuin vetää henkeä ennen seuraavaa ponnistusta. Sarja on suunnattu nuorille lukijoille, mutta kyllä tämä aikuisillekin uppoaa. Stephenie Meyerin paranormaaleja romansseja lukeneena päällimmäinen tuntotila Susiraja-sarjasta on ”wau, tämä hakkaa Twilight-sarjan mennen tullen!”.

Teksti Maria Loikkanen

Jätä kommentti

J.S. Meresmaa: Mifongin aika

8 marraskuun, 2013 klo 2:02 pm (Onnimanni)
Tags: , ,

Ohessa arvio, jonka kirjoitin Onnimanniin (3/2013) J.S. Meresmaan Mifongin ajasta.

J.S. Meresmaa: Mifongin aika

Karisto 2013

494 sivua

Mifonkien tarinamosaiikkia

J.S. Meresmaan Mifongin perinnöstä alkanut tarina täydentyy. Mifongin aika jatkaa edeltäjänsä hengessä eeppisen fantasian jalanjäljissä, tarina-aineksiltaan runsaana versoen. Teos on tuhti paketti, joka viehättänee eritoten pitkistä seikkailuhenkisistä tarinoista kiinnostuneita.

Eeppiselle fantasialle tyypillisesti Mifongin aika muodostuu useista tarinalinjoista, joista syntyvä kokonaisuus muistuttaa värikästä mosaiikkia. Tarina on tapahtumarikas ja persoonallisia henkilöhahmoja on paljon, niin edellisestä osasta tuttuja kuin uusiakin hahmoja. Tematiikan osalta teos jatkaa mifonkeihin liittyvien mysteerien ratkontaa, jonka ympärille kietoutuu jos jonkilaista pienempää teemaa, asiaankuuluvine rakkausdraamoineen. Mukana on myös taikuuden elementtejä.

Kokonaisuudessaan tarina etenee sujuvasti. Pientä problematiikkaa on havaittavissa lähinnä henkilöhahmokuvauksen ja juonen kehityksen keskinäiseen suhteeseen liittyen, joka on nyt hieman epätasapainossa. Paikoin syntyy tunne, että yksityiskohtainen henkilöhahmokuvaus syö tilaa juonelta, ja välillä tarina junnaa paikoillaan.

Tämä näkyy esimerkiksi Dante Rondestanin siskon Linnin karikatyyrinomaisessa henkilöhahmossa. Linn Rondestani on oikullinen ja äkkipikainen kiukkupussi, ja uhkarohkea merirosvo, melkeinpä ”don quijotemainen” hahmo, jota tämän avustajat yrittävät pitää vaikeuksista erossa. Linnin hahmo vie tapahtumia konfliktista toiseen, jolloin dialogi taantuu näsäviisaan kinastelun tasolle, päätarinan unohtuessa taustalle.

Päätarina on jo herättänyt koko joukon kysymyksiä, joihin alkaisi kaivata vastauksia. Mitä mifongit ovat, ja mikä on niiden osa tarinan maailmassa? Entäpä Ardisin lapset? On käynyt selväksi, että he ovat merkittäviä tarinan maailman kohtalon kannalta, mutta miksi? Toistaiseksi heidän roolinsa tarinassa on ollut hyvin pieni.

Onneksi epätasapainon problematiikka koskee vain osaa tarinarakenteesta. Runsaus on eeppiselle fantasialle tyypillistä, ja mikä yhdelle on rönsyilyä, voi toiselle olla tarinan parasta antia. Kaiken kaikkiaan sarjassa on potentiaalia vaikka mihin. Selvää on, että tarinan kutojana J.S. Meresmaa kyllä löytää oman tiensä.

Mifongin aikaa mielellään suosittelee kaiken ikäisille lukijoille. Ensimmäinen osa kannattaa lukea ensin, jotta tarinasta saa kaiken irti.

Teksti Maria Loikkanen

Jätä kommentti

Beth Revis: Across the universe – Miljoona aurinkoa

11 kesäkuun, 2013 klo 12:12 pm (Onnimanni)
Tags: ,

Kirjoitin Onnimanniin arvion Revisin Across the universe -sarjan toisesta osasta.

Beth Revis: Across the universe – Miljoona aurinkoa

Otava 2013

Suomentanut Outi Järvinen

382 s.

Varjeluksen matkassa

Beth Revisin Miljoona aurinkoa on jatkoa Matka alkaa -teokselle, jossa teini-ikäinen Amy herää avaruusaluksella nimeltä Varjelus. Varjeluksella ihmiskunnan toivot matkaavat syväjäädytyksessä kohti uutta elämää. Mutta jokin menee vikaan, ja Amy herää liian aikaisin. Aivan liian aikaisin.

Ensimmäinen osa keskittyy selvittämään mitä ihmettä ihmiskunnan pelastukselle on tapahtunut. Amy on yksin tuntemattomien ihmisten keskuudessa avaruusaluksessa, jossa tapahtuu pelottavia asioita. Amyn tarina lomittuu nuoren Seuraajan, aluksella kehittyneen uudenlaisen kulttuurin johtajan tarinaan. Miljoona aurinkoa jatkaa Seuraajan ja Amyn yrityksiä selvittää mysteerejä, joita tuntuu nousevan eteen kuin tyhjästä. Puolivälissä tarinaa kaikki muuttuu, kun Seuraaja tekee ratkaisevan löydön.

Beth Revis on onnistuneesti tavoittanut vanhan ajan avaruusseikkailun hengen, jossa usein oli läsnä myös pelon, tai jopa kauhun elementti. Pelon voimaa Revis soveltaa etenkin Matka alkaa -teoksessa. Miljoona aurinkoa pitää yllä pelkotunnelmaista jännitettä tarinan puoliväliin, jonka jälkeen kerron sävy muuttuu jonkin verran toiveikkaammaksi.

Teokset ovat luokiteltu sekä aikuisille että nuorille lukijoille, lapsille tarinat saattavat olla liian rankkoja. Aikuista lukijaa viehättää yllätyksellinen, monisäikeinen ja silti napakasti koossa pysyvä tarinalinja, joka jatkuu teoksesta toiseen luontevasti. Kolmatta osaa huomaa oikein odottavansa. Vanhan ajan tieteiskirjallisuuden, etenkin avaruusseikkailujen ystävälle, kyseessä lienee eräänlainen nostalgiamatka.

Lisähupia tuottaa kirjan paperikannen alta löytyvä kanteen painettu hieno pohjapiirros Varjelus-aluksesta. Teosten nimet puolestaan ihmetyttävät: miksi vain osa nimestä on suomennettu? Hienot teokset ansaitsisivat kokonaan suomen kielisen nimen.

Maria Loikkanen

Jätä kommentti

Kuulumisia

11 kesäkuun, 2013 klo 12:05 pm (Aivan jotakin muuta, Onnimanni, Sekatyöläisen elämää, Yrittäjän elämää)
Tags: , , ,

Kuulumisia muutamalla sanalla rustailen. Muutamalla sanalla sen vuoksi, että hiljaista on pidellyt ja pitelee edelleen. Kritiikkien/kirja-arvioiden suhteen siis.

Savon Sanomien vuoden vaihteessa ilmoittamat säästöt ovat toteutuneet ainakin minun kohdallani. Tämän kevään aikana minulta on tilattu kaksi (2) arviota. Toinen on jo kirjoitettu, mutta ei ole tainnut tulla vielä ulos, ja toista parhaillaan työstän.

Onneksi, se vähä mitä olen Savon Sanomien julkaistuja kritiikkejä nyt kevään aikana seurannut, siellä on näyttänyt olevan sentään joitakin arvioita nuorten kirjoista. Mutta kyllä tämä kurjalta ja nurjalta tuntuu kaiken kaikkiaan.

Mutta Onnimanni se kuulkaa vaan porskuttaa, toivottavasti vielä pitkään. Onnimannin Puntarissa ilmestyy aina useita arvioita, joita ei ole ”millin mittarilla” kirjoitettu, eli lehden kirjakritiikkejä/arvioita ei tarvitse hioa merkilleen kohdilleen. Tämä alkaa nykyään olla jo harvinaista, ainakin minun käsittääkseni.

Tässä juurikin uusinta Onnimannia selailen, löysin sen eilen postilaatikostani. Sopivaa sadepäivän lukemista. Suosittelen, tamperelaiset varmaan tietävätkin että lehteä voi ostaa Lastenkirjainstituutista Puutarhakadulta.

Lastenkirjainstituutti täytti nyt toukokuussa 35-vuotta. Käykää ihmeessä tutustumassa paikan päällä. Niin tykkäsin siellä vierailla silloin kun Tampereella asuin.

Mitä kritiikkeihin/kirja-arvioihin tulee, muutama teksti on Sylviin työn alla. Yritän saada ne nyt ennen juhannusta työstetyksi, koska juhannuksen jälkeen alkaa kesätoimittajan pesti. Sitten en paljoa muuta ehdikään. Voi olla että laitan myös blogin kesätauolle siksi aikaa. Vähän harmittaa, kun en taaskaan pääsee Finnconiin, mutta tällaista tämä on kun realiteettien mukaan eletään.

Oikein hyvää kesää kaikille!

 

Jätä kommentti

Seita Vuorela: Karikko

19 maaliskuun, 2013 klo 2:17 pm (Onnimanni)
Tags: ,

Kylläpä aika rientää! Huomasin yhtäkkiä, että viimeksi helmikuussa olen päivittänyt blogia, ja nyt ollaan jo yli maaliskuun puolivälin. Hui.

Hiljaisuus johtuu siitä, että elämäni on edelleen ikään kuin käymisvaiheessa tai käymistilassa, mitä en pidä lainkaan pahana. Viestinnän alan töitä teen edelleen, mutta kritiikkien sarka on pienentynyt. Olen välillä pohtinut jopa kriitikon työn lopettamista. Se ei nimittäin tunnu kovin palkitsevalta tällä hetkellä, johtuen etenkin sanomalehtikritiikin tilasta ja kehityssuunnasta. En näe mitään syytä olla sanomatta tällaista tuntotilaa ääneen. En pidä siitä suunnasta mihin kritiikkejä ollaan viemässä, piste. (Jatkuvasti lyhentyvät mitat, pienentyvät palkkiot jne.)

Sylviin olen kirjoittanut, ja aion näillä näkymin jatkaakin kirjoittamista, mutta koska elanto on hankittava jostakin, talkootyön määrää on suhteutettava oman jaksamisen mukaan. Myös Onnimanniin kirjoittamista haluan jatkaa, toivon että sillä suunnalla ei ole muutoksia tulossa.

Onnimannista puheenollen, alla on arvio Seita Vuorelan Karikosta, jonka Onnimanniin kirjoitin (Onnimanni 1/2013).

Suosittelen.

Seita Vuorela: Karikko

WSOY 2012

357 s.

Hylkylasten ranta

Dimitri, Mitja, on kova poika juoksemaan. ”Kohteesta A kohteeseen B pysähtymättä. Katkeamaton liike”. Katkeamaton liike toteutuu myös perheen kesälomamatkalla. Leirintäalueilla pysähdytään vain yöksi, ja matka jatkuu taas. Kunnes perhe saapuu Land’s Endiin.

Land’s Endin leirintäalueelta Mitja löytää ensin tytön, sitten rannalla olevat pojat. Pojat, joiden vaatteissa on meren suolainen ja levänhajuinen tuoksu. Mitja liittyy rantapoikien, hylkylasten joukkoon.

Seita Vuorelan Karikko on nuorille suunnattu hätkähdyttävän kaunis sekä herättelevä romaani. Mitjan kertojan ääni avaa tarinan, joka soi surun ja kaipauksen sävyjä. Muiden kertovien äänten avulla syntyy tummasävyiseen tematiikkaan kietoutunut mysteeri, joka avautuu kerros kerrokselta useiden tarinalinjojen kautta. Välillä kertojat myös puhuttelevat lukijaa suoraan, muistuttaen, että tässä kerrotaan tarinaa. Tämä pehmentää tarinan ajoittaista kovuutta.

Karikko herättää kysymyksiä toinen toisensa perään. Miksi pojat näkevät kaiken, mutta kukaan ei näe heitä? Mistä he tulevat ja keitä he ovat? Miksi he ovat rannalla? Hylkylapset. Mitja ja muut kertojat löytävät vastauksia vähitellen, yhdessä lukijan kanssa.

Tarinamaisema syntyy valon ja varjon rytmistä, joka kietoutuu outoon, maagiseen. Teoksen mustavalkoinen kuvitus voimistaa rytmiä ja tunnelmaa. Unen tavoin tarina, maisema ja henkilöhahmot kietoutuvat yhteen. Ei tiedä mitä on totta, kaikki vaiko ei mikään. Karikkoa on helppo suositella lukijoille, jotka ovat mieltyneet todellisuuden rajoja venyttäviin kertomuksiin.

Seita Vuorela tekee sen taas, antaa vahvan elämyksen lukijalle koettavaksi. Hylkylasten hauraus ja herkkyys välillä brutaaliltakin tuntuvan poikamaisen kuoren sisässä jättää sanattomaksi ja herättää kyyneleet. Enempää ei haluaisi kertoa, että ei särje lukijalta etsimistä ja löytämistä. Karikon katkeransuloinen ranta on koettava itse.

Maria Loikkanen

Jätä kommentti

« Older entries