29 syyskuun, 2015 klo 6:46 am (kirjallisuus)
Tags: Sielukuvia
Hävyttömästi ryhdyn heti mainostamaan omia kätten töitäni, mutta hei – kukas sitä kissan hännän nostaa jos ei kissa itse 😉
Lohikäärmeen Laulu -blogiini kerään kansiota kuvista joita käsieni kautta maailmalle lähtee.
Kuvia voi käydä kurkkaamassa täällä, päivitän sivua aika ajoin. Sivulta löytyy myös hintatiedot sekä muita kuvien tilaamiseen liittyviä tietoja.
Tässä pieni maistiainen:
22 syyskuun, 2015 klo 10:39 am (Aivan jotakin muuta)
Tags: Jotakin omaa, Liisa Ihmemaassa, Lohikäärmeen laulu
Pitkästä aikaa. Ja aivan erilaisen teeman äärellä.
Olen nimittäin jo monen vuoden ajan pohtinut missä on luovuuteni. Missä on oma luova kirjoittamiseni?
Joskus kerroin kaskua siitä, kuinka kaverin isä kysyi minulta mitä teen. Kerroin mm. kirjallisuuskriitikon työstäni. ”Ai, sä kritisoit muita kun et ite osaa kirjottaa?!” En muista kommenttia sanasta sanaan, mutta jotakin tämän tyyppistä se oli. Yllätyin siitä että kommentti ei sinänsä uponnut, en ottanut sitä kovin henkilökohtaisesti tuolloin. En edes muista milloin. Joskus jossakin, josta on varmaan reilusti yli 10 vuotta aikaa, ellei enemmänkin.
Jäin kuitenkin kantamaan kommenttin ideaa, sen teemaa. Tasaisin väliajoin vuosien varrella ihmettelin ”missä on luovuuteni”, jatkaen kirja-arvioiden kirjoittamista. Kunnes jotakin alkoi muuttua, ja vähitellen yksi sun toinen kriitikon pesti putosi pois. Toki se, että media-alalla on jos jonkinlaista mylläkkää, ja ennen kaikkea kritiikeistä maksettavat järkyttävän huonot palkkiot edesauttoivat valintojen tekoa. Tunnistin kuitenkin yhä enenevässä määrin sisältäni kumpuavan kysymyksen ottavan itselleen alaa: missä on luovuuteni? Luova kirjoittamiseni? Miksi kirjoitan muiden teoksista arvioita, kun voisin kirjoittaa jotakin omaa?
Tänä vuonna asiat alkoivat muuttua siten, että luovuus on konkretisoitunut monessa asiassa. Vihdoin myös kirjoittamisen suhteen.
Kirjoittamisen osalta harjoituksiani voi seurata täällä: Lohikäärmeen laulu
Haluan vain spontaanisti kirjoittaa sen mitä kulloinkin on ulos pulppuamassa. Jäsennelty ”hyvin strukturoitu teksti” ja muut hienot sanat joita mm. yleisen kirjallisuustieteen puolella käytetään (tarkoitettu ironiseksi kommentiksi) on viimeinen asia joita haluan tähän läsnäoleviksi missään muodossa näihin teksteihin. Koska osaltaan juurikin kaikki nuo hienot sanat ja analyyttinen suhtautuminen kirjalliseen ilmaisuun on ollut yksi iso tulppa, joka on tukkinut luovuuttani. Sen tiedostan nyt.
Harkitsin sitäkin jos olisin laittanut Liisa-tekstejä tänne, mutta totesin että oma blogi on noille paras paikka. Koska ne ovat selkeästi oma juttunsa, ja tiedä vaikka vielä joskus joitakin kirja-arvioita tänne kirjoittaisin 🙂
Kirjoittamisen ihmeen lisäksi myös kuvat ovat alkaneet virrata. En ole vielä päässyt käsillä tapahtuvan piirtämisen tai maalaamisen äärelle, mutta Photoshopilla olen askarrellut yhtä sun toista. Olen tehnyt esimerkiksi joitakin ”sielukuvia” ihmisistä joiden kohdalla kuvan tekemisen prosessi on tapahtunut luontevasti.
En tiedä miksi tällaisia kuvia voisi kutsua, joissa pyrin kuvaamaan sitä mitä näen kun toista katson jollakin tietyllä hetkellä, joten olen vain tullut kutsuneeksi näitä kuvia ”sielukuviksi”. Alla kuva jonka tein eräälle ystävälleni.
Mukavaa syksyä kaikille!
30 maaliskuun, 2015 klo 6:13 pm (kirjallisuus, Onnimanni)
Tags: Onnimanni
Pääsi melkein unohtumaan: olihan siellä vuoden 2014 viimeisessä Onnimannissakin yksi kirjoittamani arvio. Kirjoitin Laura Lähteenmäen North End -trilogian kolmannesta ja viimeisestä osasta Karrelle polttava helle.
Laura Lähteenmäki: Karrelle polttava helle
WSOY 2014
266 sivua
North End -trilogian hieno päätösosa
Laura Lähteenmäen dystopiatrilogia North End saapuu päätökseen Karrelle polttava helteen myötä. Edellisten osien tavoin tarinaa kerrotaan yhden henkilöhahmon näkökulman kautta. Karrelle polttavan helteen pääroolissa on sarjan aiemmista osista tuttu 16-vuotias Aasa. Teos tarttuu isoon aiheeseen teiniraskauden teeman myötä, kuvatessaan Aasan raskautta vaikeissa olosuhteissa. Tämän myötä esille nousee erilainen, ja ehkä hieman vaiettukin näkökulma. Mitä kaikkea voi tapahtua silloin, kun raskaus ei olekaan toivottu asia, ja sitä pitää salailla?
Jälleen kerran kirjailija Laura Lähteenmäki tekee erinomaista työtä rakentaessaan tarinakokonaisuuden, joka mahdollistaa vaikeankin aiheen käsittelyn luontevasti, samalla kuitenkin syvältä luodaten. Tämä näkyy etenkin Aasan kohdalla. Henkilöhahmona Aasa saavuttaa hyvin inhimillisiä ulottuvuuksia varsinkin pelkojen, epävarmuuksien ja yksinäisyyden tunteiden esiin nousemisen myötä.
Konteksti eli dystopiakehys, johon tarina kokonaisuudessaan asettuu, auttaa osaltaan siinä, että tarinassa päästään katsomaan pohjamutia myöten millaista Aasan jokapäiväinen elämä North Endissä on. Sarjan aiemmista osista tutuksi tulleessa yhteisössä vallitsee äärimmäiset olosuhteet, jossa elannon eteen saa todella raataa. Jos tavallinen elämä North Endissä on hyvin raskasta, teini-ikäiselle, joka on raskaana, se on ajoittain jopa kammottavaa.
Mahdolliset moraaliset kysymykset liittyen siihen mikä on oikein ja mikä väärin koskien uuden elämän kasvua sekä odottavan äidin valintoja hajoavat alkutekijöihinsä sen myötä, kun Aasan tarina etenee. Avaamalla Aasan sisäisiä solmuja Lähteenmäki avaa lukijan silmät auttaen oivaltamaan, että asioita voi katsoa monesta näkökulmasta. Elämä ei välttämä ole yksiselitteinen asia, kuten Aasakin saa huomata.
North End -trilogia on joutsenlaulu North Endin nuorille, sisukkaille naisille. Sarjan jokainen osa on vahvasti omaäänistä tarinaa kertova itsenäinen teos, jotka yhdessä muodostavat tumman mutta upean kokonaisuuden.
Dystopialle tyypillinen synkkyys värittää palettia paikoin hyvinkin vahvasti. Myönnettävä on, että Niskaan putoavan taivaan ja Kaiken peittävän tulvan jälkeen Karrelle polttavan helteen suhteen ilmassa leijui ennakkoasenteiden muodossa ärhäköitä peikkoja liittyen juuri North Endin ankeuteen – edelliset osat jättivät siitä niin vahvan maun, että North Endiin ei halunnut enää palata.
Onneksi ennakkoasenteet on tehty voitettaviksi. Jos sellaisia tämän trilogian suhteen huomaa, ne kannattaa ylittää. Trilogiaan tutustuminen palkitsee. Ja vaikka tummuus värittää kokonaisuutta, toivo paremmasta huomisesta on myös vahvasti läsnä – kaikissa kolmessa osassa.
Teksti Maria Loikkanen
29 maaliskuun, 2015 klo 2:12 pm (Onnimanni)
Tags: Arkeomysteeri, Onnimanni
Onnimannin tämän vuoden ensimmäiseen numeroon kirjoitin arvion Nemo Rossin arkeomysteerisarjan kolmannesta osasta, Jumalista seuraava.
Nemo Rossi: Jumalista seuraava. Arkeomysteeri osa 3
Myllylahti 2014
261 sivua
Aleksanteri Suuren arvoitus
Nemo Rossin arkeomysteerisarja on edennyt kolmanteen osaan. Jumalista seuraava vie lukijan pois Roomasta ja ylipäänsä Italiasta. Tarinamaisema sijoittuu pitkälti Kreikan saaristoon. Matka saaristoon on iso osa tarinaa, ja sen varrella ehtii tapahtua yhtä sun toista.
Tarinan pääteematiikka rakentuu Aleksanteri Suuren ympärille, jota sekä kreikkalaiset että makedonialaiset pitivät suurena sankarinaan. Aleksanterin ja etenkin hänen menestyksekkään maailmanvalloituksensa ympärille rakentunut myytti kantaa kertomusta pitkälle: Jumalista seuraavan ydin pyörii nimenomaan sen mysteerin ympärillä mistä Aleksanterin menestys kumpusi?
Edellisistä osista tuttuun tapaan mysteeriä selvittävät teini-ikäiset kaksoset Kaius ja Silva, sekä heidän ystävänsä Leo. Tapahtumien vyyhti vie heidät pienelle kreikkalaiselle saarelle, josta alkaa löytyä vastauksia moniin kysymyksiin, etenkin Aleksanterin arvoitukseen liittyen.
Jumalista seuraava noudattelee edellisistä osista tuttua kerrontarakennetta. Juoni on melko toiminnallinen, ja tarinaa kerrotaan monen eri henkilöhahmon näkökulmasta. Tällä tavoin lukija tietää jatkuvasti enemmän kuin mitä henkilöhahmot tietävät, ja kokonaiskuva hahmottuu mukavan laajana.
Rossin arkeomysteerien tyylille on ominaista myös se, että lukija saa kaiken ohessa melko tuhdin historiapaketin pureskeltavakseen. Historiallinen näkökulma on kaikkea muuta kuin kuivaa, etenkin kun asioita katsotaan teinikolmikon näkökulman kautta. Kansainvälinen rikollisuus tuo oman mausteensa keitokseen.
Nimimerkki Nemo Rossin takaa löytyvät historiantutkijat Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen. Kaksikon luoma arkeomysteerikonsepti on sen verran napakkaa tavaraa, että tällä reseptillä sarjaan kertynee useampiakin osia. Jatko-osissa on luonnollisesti jonkin verran paikoillaan junnaamiseen riskiä, josta Jumalista seuraavassa on oireita lähinnä kokonaisuuden toimintapainotteisuuteen liittyen.
Jatkossa esimerkiksi henkilöhahmogalleriaa voisi uudistaa reippaalla kädellä. Mafian linnuissa asia oli ratkaistu opettaja Ovaskaisen muodossa, joka oli ilahduttavan riemastuttava hahmo. Myös päähenkilöihin voisi yrittää saada hieman syvyyttä. Kaiuksen, Silvan ja Leon hahmot jäävät tällä kertaa melko toimintakeskeisiksi suorittajiksi, mikä luo pinnallisuuden ja ohuuden tuntua tarinaan. Rooman susissa ja Mafian linnuissa oli selkeästi enemmän tuoreutta ja raikkautta, samoin henkilöhahmojen sisäisen ulottuvuuksien ja keskinäisten suhteiden tutkiskelua.
Tässäpä tekijöillä riittää haastetta, että saavat riman pidettyä sopivassa korkeudessa, jotta tarina ja henkilöhahmot pysyvät eloisina ja kutsuvina!
Teksti Maria Loikkanen
9 joulukuun, 2014 klo 5:58 pm (kirjallisuus, Onnimanni)
Tags: Onnimanni
Onnimannin 3. numerossa ilmestyi myös arvioni Hanna Kökön Varjon jäljillä -teoksesta.
Suosittelen, varsinkin jännäreistä ja geokätköilystä inspiroituville lukijoille!
Hanna Kökkö: Varjon jäljillä
Kustannus-Mäkelä 2014
175 sivua
Geokätköilyn teema kantaa edelleen
Varjon jäljillä jatkaa Hanna Kökön mainiota geokätköily-aiheista sarjaa. Kolmas osa rakentuu edellisten osien tavoin geokätköilyn ympärille, mutta tarina toimii varsin hyvin, vaikka lukija ei geokätköilyn harrastaja olisikaan.
Hanna Kökkö on tuttuihin teemoihin ja henkilöhahmoihin nojaten kirjoittanut jatko-osan, joka ei jää polkemaan paikoilleen. Raikkautta ja virkistävää sävyä tarinaan syntyy etenkin uusien henkilöhahmojen kautta. Tarinan kantaviksi hahmoiksi nousee Manun ja Helmin lisäksi Helmin tyttökaveri Mila, jolla on pelottava ongelma – joku seuraa Milaa varjon tavoin minne tahansa tyttö meneekin.
Tapahtumia ja asioita katsotaan Manun näkökulmasta. Aikaisemmissa osissa Manun sisäiset tunnot sekä havainnot kohdistuivat hänen oman elämänsä ongelmiin. Nyt painopiste on vaihtunut ympäristön tarkkailuun, mikä luo syvyyttä myös henkilöhahmokuvaukseen.
Tapa jolla Hanna Kökkö kuvaa henkilöhahmojen keskinäisiä suhteita on hyvin luonteva ja ennen kaikkea rehellinen. Alussa Manu vierastaa Milaa, ollen ehkä hieman ihastunutkin tyrmäävän kauniiseen nuoreen naiseen. Manu taitaa olla myös mustasukkainen Helmistä. Tutustuessaan Milaan paremmin Manu alkaa tajuta, että mustasukkaisuuteen ei ole syytä, ja että Mila on fiksu ja mukava tyttö. Nuoret alkavatkin hyvin pian yhdessä selvittää Milan elämää varjostavaa mysteeriä.
Vaikka tarina keskittyykin pääasiassa nuorten elämän kuvaukseen, Hanna Kökkö ei unohda myöskään turvallisten aikuisten läsnäoloa. Etenkin Milan isän hahmo tuo mielenkiintoista ulottuvuutta kokonaisuuteen tarinan saadessa samalla kansainvälistä sävyä.
Tapahtumien tiimellyksessä sivutaan myös nuorten elämään liittyvää alkoholin käyttöä, onneksi hyvin luontevalla tavalla, ilman moralisointia.
Eniten uutta sävyä syntyy Manun ja Helmin keskinäisen suhteen kuvauksen kautta. Varjon jäljillä -teoksessa aika on sujahtanut aika lailla eteenpäin, ja Manusta sekä Helmistä on tullut varhaisteinejä, joilla kaipuu keskinäiseen läheisyyteen alkaa herätä. Ihastumisen kautta tytön ja pojan toisiaan lähellä oleminen nousee esille kauniilla, arvostavalla tavalla.
Maria Loikkanen
22 marraskuun, 2014 klo 1:45 pm (Onnimanni)
Tags: Onnimanni
Pitkästä aikaa kirja-arvioiden äärellä Onnimannin merkeissä. Keväällä ilmestynyt kakkosnumero oli teemajulkaisu, minkä johdosta siinä ei (käsittääkseni) ilmestynyt Puntari-osiota lainkaan.
Kirja-arvioiden kirjoittaminen on ollut hitaalla liekillä muutenkin suurimman osan tätä vuotta, koska työrupeama paikallislehden toimittajana vei kaiken energiani. Nyt pesti on ohitse, ja olen saanut levätä kunnolla, mikä on tehnyt todella hyvää.
Keväällä tekemäni päätös ja sitä seurannut ratkaisu jäädä pois Savon Sanomien kriitikon pestistä tuntuu edelleen oikealta. Ja kuten tuolloin tänne kirjoitin, jatkan arvioiden kirjoittamista ainakin Onnimanniin sekä verkkolehti Sylviin. Tällä hetkellä tuntuu myös siltä, että voisin nuuskia myös uusia tuulia kriitikon työtä ajatellen. Katsotaan mitä tuleva tuo tullessaan.
Kirjoitin Onnimannin 3. numeroon kaksi arviota. Tässä niistä toinen – arvio arkeomysteeristä Mafian linnut.
Nemo Rossi: Mafian linnut. Arkeomysteeri osa 2.
Myllylahti 2013
344 sivua
Vauhdikkaat arkeomysteeriseikkailut jatkuvat Rooman maisemissa
Mafian linnut on Rooman maisemiin sijoittuvan arkeomysteeri -sarjan toinen osa. Nemo Rossin Rooman sudet oli hieno päänavaus arkeomysteerin maailmaan, jota Mafian linnut jatkaa vahvalla toiminnallisella otteella.
Kirjailijanimi Nemo Rossin takaa löytyy kaksi oivaa tekijää, eli historiantutkija Mika Rissanen ja latilanopettaja Juha Tahvanainen. Tekijöiden asiantuntemus, yhdistettynä napakkaan ja juohevaan kertomisen taitoon, näkyy ja kuuluu Mafian linnuissa alusta loppuun saakka.
Mafian linnut rakentuu useiden tarinalinjojen varaan. Päähenkilöt ovat samat kuin Rooman susissa, eli kaksoissisarukset Kaius ja Silva, sekä heidän ystävänsä Leo. Kokonaisuuteen sekoittuu Roomassa luokkaretkellä oleva suomalainen lukiolaisporukka, ja ennen kaikkea heidän opettajansa Ovaskainen, joka on myös kaksosten isän, arkeologi Henrik Puustisen vanha ystävä.
Lukiolaisten luokkaretki toimii oivana juonta eteenpäin kuljettavana elementtinä.
Tarinankerronta rakentuu kiinnostavalla tavalla siten, että tarinaa kerrotaan välillä mafiosojen, välillä poliisin ja välillä nuorten näkökulmista.
Eri henkilöhahmojen näkökulmien kautta syntyvät tarinalinjat avaavat pala kerrallaan mysteerin osasia, jotka vähä kerrassaan limittyvät toisiinsa. Lukija saa arvailla, pähkäillä ja pohtia henkilöhahmojen kanssa mikä pala mihinkin liittyy, ja mihin arkeologisen mysteerin jäljet lopulta johtavatkaan.
Alkaa hahmottua kansainväliseen diplomatiaan sekä historian hämäriin lonkeronsa ulottava seikkailullinen vyyhti. Kokonaiskuva joka lukijalle vähitellen syntyy, on hyvin kattava. Jos kirjan poimii käteensä henkilö, joka pitää historiaa kuivana teemana, voisi luulla että kyseinen lukija yllättyisi positiivisesti.
Uusista henkilöhahmoista varsinkin luokkaretkellä olevan luokan punaviiniä ja olutta kittaava opettaja Ovaskainen on kerrassaan mainio ukko, joka tuo yhtä aikaa realistisuutta ja elävyyttä tarinaan. Ovaskaisen hahmon kautta kaksoset Kaius ja Silva saavat kuulla myös olennaisia asioita omasta perhehistoriastaan, erityisesti sen mitä heidän äidilleen tapahtui. Kaksosten isä Henrik Puustinen jää tässä teoksessa lähinnä sivurooliin, vaikka hän tapahtumien kehittymisen kannalta olennainen henkilöhahmo onkin.
Kehityskaarensa osalta Mafian linnut on melko samantyyppinen kuin Rooman sudet. Päällimmäiseksi jää tuntu siitä, että päähenkilöt eivät juuri ole ”kasvaneet” edellisestä osasta, ja seikkailun on tarkoituskin olla pääroolissa.
Loppuratkaisu on ensilukemalta ehkä hiukan hämmentävä, mutta kun siihen palaa uudelleen, alkaa muodostua jonkinlainen käsitys siitä, mitä lopulta tapahtuikaan.
Maria Loikkanen
25 toukokuun, 2014 klo 2:09 pm (Onnimanni)
Tags: Geokätköily, Seikkailu
Vuoden ensimmäisen Onnimannin Puntarissa oli myös Hanna Kökön geokätkö-aiheisista romaaneista kirjoittamani arvio. Niin työntäynteistä, sekä ”niiden oikeiden töiden” että kaikenkarvaisten piha- ja puutarhahommien, on tämä kevät ollut, että en meinannut ensinkään muistaa arviota tänne laittaa.
Onneksi sattui eteen mielenkiintoinen keskustelu, jossa sivuttiin myös geokätkö-aiheisia teoksia, ja sen myötä muistin myös tämän arvion.
Kovasti tykkäsin Hanna Kökön tyylistä, etenkin tavasta jolla Kökkö kuvaa lapsihenkilöhahmon sisäisiä möykkyjä, solmukohtia, sekä sitä kuinka nuo solmut saa avattua, jos aikuinen malttaa olla lapsen kanssa aidosti läsnä ja kuulla tämän huolia.
Hanna Kökkö: Kätkö & Vaara
Kätkö, 181 sivua
Vaara, 157 sivua
Kustannus-Mäkelä 2013
Geoseikkailijoiden matkassa
Hanna Kökön Kätkö ja Vaara ovat suunnattu noin 11-14 -vuotiaille lukijoille. Kätkö esittelee sympaattisen kuudesluokkalaisen Manun, joka vetää ongelmia puoleensa magneetin lailla. Mikään ei tahdo sujua, ei koulussa eikä kotona, paitsi geokätköily. Karseinta on se, että äidillä on uusi miesystävä, joka on kaiken lisäksi poliisi! Tosin asiaa hieman parantaa maailman hienoin poliisikoira Vatanen.
Kätkö on seikkailuteemojen ohessa hyvin psykologinen teos, sillä geokätköilyharrastuksen lomassa kulkee koko ajan isona juonteena Manun sisäiset pelkotilat, joita poika kutsuu ”Möykyksi”, ja jotka ovat syvällä Manun sisällä kätkössä. Stressaantunut ja pelokas poika on lopen tympääntynyt elämäänsä, mutta onneksi sattuma astuu peliin: Manu tutustuu Helmiin, samanikäiseen tyttöön, joka on myös kiinnostunut geokätköilystä. Helmi ja Manu ystävystyvät, ja vihdoin tuntuu siltä että Manunkin huolet helpottavat. Mutta varsinainen seikkailu on vasta alussa, sillä selvää on, että kotikaupungissa on jotakin hämärää tekeillä.
Loppua kohden tarina kuroutuu hienolla tavalla kiinni Manun oppiessa luottamaan äidin miesystävään Makeen. Lisäksi puheyhteys äidin ja Manun välille löytyy uudelleen. Sen myötä pojan sisällä kätkössä ollut ”Möykky” ja siihen liittynyt syyllisyys katoaa savuna ilmaan, kun Manulle selviää miksi isä on vankilassa, ja mistä isän ja äidin ero johtui.
Vaara jatkaa Manun tarinaa, joka tällä kertaa sijoittuu pohjoisen vaaramaisemiin Ylitorniolle, jonne Manu ja Helmi lähtevät Manun isän luokse syyslomalla. Manu tapaa isänsä ensimmäistä kertaa vuosiin, ja jännittää kaikkea. Myös isän kotia, joka on suvun vanha kotipaikka keskellä erämaaseutua. Lähellä on Pirunvaara, ja autioksi jäänyt talo. Taloon liittyy tragedia, jota Manun ja Helmi päätyvät selvittämään.
Vaara keskittyy Manun ja tämän isän väliseen suhteeseen, sekä Manun ja Helmin ystävyyteen. Geokätköily kulkee jälleen erittäin luontevasti mukana ja ohjaa tarinaa uusiin käänteisiin. Manu on alkanut luottaa itseensä ja opettelee nyt miten isän kanssa ollaan. Isän ja pojan välisen suhteen kuvaus liikuttaa paikoittain kovasti, ja onneksi säilyttää loppuun asti luontevuutensa. Se, että Manun isä on ollut vankilassa on ensin Möykky, mutta tätäkin mörköä Kökkö lähestyy taitavasti ja rauhallisesti, jolloin se purkautuu melkein kuin itsestään.
Hanna Kökkö on kirjoittanut syvältä luotaavan sarjan, joka tempaisee aikuisenkin lukijan mukaansa. Napakka kerronta ja juoheva juonenkuljetus hallitsee molempia romaaneja, ja ihmissuhdekuvaukset sekä geokätköilyseikkailut rullaavat luontevasti mukana. Tekstissä ei ole mitään turhaa. Lisäksi tarinoissa on syvyyttä, sillä etenkin Manun henkilöhahmolla on tilaa kasvaa ja kehittyä sekä tilaa tuoda tunnot esille. Sarjan soisi tavoittavan kohderyhmän lisäksi muitakin lukijoita.
Maria Loikkanen
22 huhtikuun, 2014 klo 8:32 pm (Keskisuomalainen, kriitikko, Savon Sanomat)
Tags: kriitikko, Savon Sanomat
Tein valintani: sanouduin irti Savon Sanomien kriitikon pestistä.
Pitkään olen asiaa miettinyt. Kuluneen kevään myötä palaset ovat asettuneet siten, että tuntui oikealta tehdä tämä valinta nyt. Minkäänlaista ”dramatiikkaa” asiaan ei liity, koen että yhteistyö Savon Sanomien kanssa on aina sujunut juohevasti.
Omalta osaltani kyse on toimintamallista, eli siitä että isot lehtitalot tekevät keskenään yhteistyötä sisällöntuotannon saralla, ja sisällöntuottaja on tässä se jonka tili jää konkreettisesti miinukselle. En voi enkä halua tukea toimintamallia, jossa freelancer-tekijän tekstin tekijänoikeudet jäävät talolle, joka voi käyttää tekstiä miten mielii, etenkin kun tekstistä maksetaan yksi pieni palkkio, joka ei ole oikein missään suhteessa siihen, että teksti julkaistaan usean lehden kulttuurisivuilla sekä lehden verkkosivuilla.
Haluan selkeyttä ja reiluutta toimintamalleihin myös sisällöntuottajaa kohtaan. Pitkään asiaa tunnusteltuani totesin, että kirjoitan mieluummin vaikkapa talkoohengessä pieniin kulttuurilehtiin kuten Sylviin tai Onnimanniin (Huom. LKI kuitenkin maksaa Onnimannin teksteistä pienet palkkiot). Tällä tavoin voin osallistua ja antaa oman panokseni sisällöntuotannossa. Kun on selvää, että teen talkoomeiningillä, niin ei tarvitse käyttää aikaa epätasapainossa olevan palkkioasian miettimiseen, kuten nyt on pitänyt tehdä. En halua antaa osaamistani ison lehtitalon käyttöön, jos korvaus ei ole missään suhteessa tehtyyn työhön. Olen kuitenkin käyttänyt vuosia elämästäni opiskeluun, ja opiskelujen sekä työn ohessa vapaa-aikaani rakentaakseni ja ylläpitääkseni kirjallisen saran tuntemusta. Joten jos virallisesta työpanoksesta puhutaan niin vanha vitsi ”pitäisikö humanistillekin maksaa tehdystä työstä” ei oikein tunnu enää hauskalta kun huomaa, että onkin mukana toimintamallissa jossa moinen vitsi ohjaa arjen tekemistä. Ei naurata, kun yrittäjän silmin katselee tällaista (media)maailmaa.
Päätökseen vaikutti myös se, että arvioitavien kirjojen määrä on tasaisesti vähentynyt. Samoin vaikutti se, että tekstien rajattu mitta alkoi ahdistaa niin paljon, että menin sisäisesti jumiin. Huomasin, että minua vaivaa niin paljon se, että teksti pitäisi puristaa tiukkaan muottiin, että en halunnut enää kirjoittaa lainkaan.
Tällaisia tuntoja herättää työ, josta pitäisi saada elanto? Tosin rahallisesti ajateltuna hyvin pieni osa-alue toimeentulosta, mutta kuitenkin. Kun asiat kehittyvät tällaiseen suuntaan työ- tai vapaa-ajan toiminnoissa, on pakko tehdä muutos.
Yleisesti ottaen elämäni ns. jumitilanteita olen ratkaissut odottamalla tai tekemällä valintoja. Nyt tein valinnan, ja oikean sellaisen, se on selvä. On oikein hyvä fiilis liittyen siihen, että sen minkä tästä eteenpäin teen, voi tehdä talkoopanoksena silloin kun vapaa-aika antaa myöten, tai sitten voi sanoa että nyt ei pysty osallistumaan, mutta ehkä sitten ensi kerralla.
Muitakin valintoja on tullut tehtyä. Ehkä se on kevät tai jotakin, mutta on ollut selkeä tarve katsoa elämän asioita kokonaisuudessaan, muun muassa niitä työkuvioita, jotka syystä tai toisesta eivät tunnu tasapainoisilta. Siitä mikä on ollut epätasapainossa olen päästänyt suosiolla irti, jos asian korjaaminen ei ole onnistunut.
Joskus pelkäsin tällaisten valintojen tekemistä, sitä että jos päästän jostakin vanhasta irti (vaikka se ei enää tuntuisikaan hyvälle ja toimisi siitä huolimatta, että olen yrittänyt tehdä korjausliikkeitä), niin saanko mitään tilalle.
Aina on tullut uutta tilalle, ja yleensä parempaa kuin se mitä taakseni jätin. Melkein voisin sanoa, että vanhasta irti päästäminen on omalla kohdallani osoittautunut tarpeelliseksi säännöllisen epäsäännöllisesti. Tekee hyvää katsella uusiin suuntiin ja haistella uusia, raikkaita tuulia.
Nyt niitä sitten taas haistellaan, hyvillä mielin.
Tosin: kriitikon työ on ”rakas lapsi” minulle, enkä pysty saati halua ajatella elämääni ilman sitä, muodossa tai toisessa.
Toistaiseksi etenen talkoomeiningillä, Onnimanniin ja Sylviin kirjoittaen. En ole kehitellyt mitään uusia kuvioita, koska nyt tuntuu siltä että on aika antaa asioiden hautua. Uusi suunta löytyy kyllä sitten, kun on sen aika.
Blogikin pysyy auki toistaiseksi, mutta voi olla että sisältö jää vähiin. Lehtipestin sijaisuus jatkuu vielä jonkin aikaa, eli päivät sujuvat tiiviisti toimituksellisissa töissä. Vapaalla ei tahdo oikein riittää puhtia blogin parissa touhuamiseen, kun ei oikein riitä lukemisenkaan. Sitä paitsi – näin keväällä puutarhatyöt kutsuvat! 🙂
Hyvää kevättä kaikille!
Maria
18 huhtikuun, 2014 klo 9:56 am (Onnimanni)
Tags: Geokätköily, Seikkailu
Ohessa Onnimanniin kirjoittamani arvio Johanna Hulkon kahdesta Geoetsivä-teoksesta. Kevään Onnimanni, eli 2. numero on erikoisnumero, joka perustuu Miten kuvitukseni ovat syntyneet -luentosarjaan. Kyseiseen numeroon ei ole tulossa kirja-arvioita. Onnimannissa julkaistuihin arvioihin palaan syksyllä, todennäköisesti lokakuun alkupuolella.
Oikein hyvää pääsiäisen aikaa kaikille – ja lukuiloa!
Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus
164 sivua
Geoetsivät ja vaeltava aave
163 sivua
Karisto 2013
Geoetsivät laittavat tuulemaan
Johanna Hulkon Geoetsivät -sarja tarjoaa turvallista seikkailumeininkiä ala-aste ikäisille lukijoille. Sarja rakentuu pitkälti geokätköilyn ympärille, eli tarinat etenevät mysteerien ratkomisen merkeissä, ajoittain melkeinpä salapoliisitarinan hengessä. Iso teksti edesauttanee sitä, että juuri lukemaan oppineetkin voisivat viihtyä kertomusten parissa.
Geokätköily on intohimo sarjan päähenkilöille eli viidesluokkalaiselle Raparperille ja neljäsluokkalaiselle Emmille. Geoetsiviin liittyy myös Salli, Emmin mainio ja tomera pikkusisko. Ensimmäisessä osassa Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus tytöt ratkovat metsästä löytyvää mysteeriä, ja tutustuvat samalla Majaviin, lähiseudun vikkeliin partiopoikiin, jotka pelastavat tytöt pulasta.
Geoetsivät ja vaeltava aave jatkaa Geoetsivien tarinaa, ja tuttu henkilöhahmokaarti laittaa jälleen tuulemaan. Partiopojista ja tytöistä on tullut hyviä ystäviä, ja pojat ovat liittyneet Geoetsiviin. Tämä tuo kokonaisuuteen uutta ulottuvuutta esimerkiksi yhteistyön opettelun myötä, kun uusi geokätkö syntyy lasten yhteisen voimanponnistuksen tuloksena.
Tarina keskittyy koulun alkamiseen ja koulussa tapahtuviin muutoksiin, minkä johdosta aikuiset henkilöhahmot ovat enemmän läsnä kuin ensimmäisessä osassa. Tämä toimii myös kerronnallisena lisämausteena, sillä aikuiset henkilöhahmot, kuten Raparperin isä ja koulun rehtori ovat melkoisia karikatyyreja ja vaikuttavat lasten silmissä lähinnä hölmöläisiltä. Lasten ihmetellessä aikuisten edesottamuksia lukija saa taas lisää naurun aiheita.
Johanna Hulkko on luonut mainion konseptin, joka laittaa lukijan katselemaan maailmaa kaikkialla arvoituksia näkevien lasten silmin. Teksti on rentoa ja oivaltavaa, eikä siinä onneksi ole opettavaisesta sävystä tietoakaan. Sarja sopii vallan mainiosti myös lukijoille, jotka eivät harrasta geokätköilyä, sillä molempien teosten lopusta löytyy oivalliset ”geokätköilyn perustietopaketit”. Samoin teoksista löytyy mysteerikätköarvoitukset joita voi itse koittaa ratkoa.
Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus on Hulkon ensimmäinen lastenkirja, teos palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla.
Maria Loikkanen
8 maaliskuun, 2014 klo 5:45 pm (Keskisuomalainen, Savon Sanomat)
Tags: Jännäri, Savon Sanomat
Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Simukan Lumikki -trilogian viimeisestä osasta Musta kuin eebenbuu.
Salla Simukka: Musta kuin eebenbuu
Tammi 2014
192 sivua
Olipa kerran Lumikki
Olipa kerran Lumikki-trilogia, joka on saapunut päätösosaansa. Teoksessa Musta kuin eebenbuu Lumikki Andersson on palannut Tampereelle. Siellä hän kohtaa elämänsä suurimman haasteen: mitä tapahtui kauan sitten olipa kerran -sadussa, joka onkin Lumikin oma tarina?
Lumikki yrittää olla tavallinen teini lukiolaisen huolineen, unohtaa seikkailut ja keskittyä tähän hetkeen. Se ei onnistu, sillä Lumikkia vainoaa joku, joka tietää. Joku, joka haluaa että Lumikkikin tietää. Joku, joka on päättänyt, että Lumikin täytyy muistaa, maksoi mitä maksoi.
Jälleen kerran Salla Simukka on tehnyt erinomaista työtä. Tarinan kattoteema, vainotun ja vainoajan välinen kuurupiilo iskee hermoon, ja pelko suorastaan lilluu kirjan sivuilla. Napakka kerronnallinen ote sähköistää tunnelman, runojen ja vainoajan kirjeiden rytmittäessä sekä syventäessä kokonaisuutta. Loppuun asti mietityt yksityiskohdat, kuten Lumikki-näytelmä ja muuan arkku, johon sopii eräs kadonnut avain, kuljettavat tarinan uusiin hyppyihin kriittisillä hetkillä.
Musta kuin eebenbuu on hieno päätös Lumikki-trilogialle. Teos nivoo yhteen monta temaattista tasoa Lumikin henkilökohtaisen elämän kautta. Asioihin, joihin vain vihjailtiin sarjan edellisissä osissa, löytyy uusia näkökulmia. Lumikin kadonnut lapsuus on arvoituksen ytimessä. Simukka kuljettaa juonta taitavasti loppua kohden, paljastamatta liikaa.
Lapsuuden rinnalla kulkevat nykyhetken olennaiset asiat. Lumikin suhde poikaystävään Sampsaan on lämmin, mutta kevyt. Kun vanha rakkaus Liekki palaa kuvioihin, Lumikki sulaa. Liekki on käynyt sukupuolenvaihdosleikkauksessa ja on nyt poika.
Tapa, jolla Simukka käsittelee Liekin sukupuolenvaihdosleikkausta on lempeä. Asia tulee esille luontevasti, saaden painoarvoa sen myötä, kun Lumikki joutuu pohtimaan suhdettaan Liekkiin ja Sampsaan.
Ilahduttaa, että asiaa joka ennen oli ehkä jopa tabu nuortenkirjassa, käsitellään näin avoimesti. Salla Simukka on oiva esimerkki suomalaisesta nuortenkirjailijasta, joka on valmis tarttumaan aroiltakin tuntuviin aiheisiin, ja kulkemaan niiden läpi yhdessä lukijan kanssa.
Kirjallisuuden lajityyppien välillä Simukka liikkuu luontevasti. Siirtymä realistisesta romaanista spekulatiiviseen fiktioon ja hyppäys thrilleri-tyyppiseen Lumikki-sarjaan käy kuin tanssi.
Tällaista osaamista kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentällä on valtavasti. Jos lasten- ja nuortenkirjoja käännettäisiin muille kielille enemmän, voi olla että moni muukin tekisi ”Simukat”. Sitä odotellessa.
Maria Loikkanen
 | Emppu: Maria Turtschaninoff: Anaché |
 | Olivia: Reeta Aarnio: Maan kätkem… |
 | Maria L.: Helmikuun hehkutus: Hiekkalan… |
 | Terhi: Helmikuun hehkutus: Hiekkalan… |
| Maria L.: Maria Autio: Ajatustenlukija |
Alas taikavirtaa 