Tulihan se sieltä

Otsikko viittaa edelliseen blogimerkintään, jossa pähkäilin Sari Peltoniemen ”Kuulen kutsun metsän peittoon” -teoksesta Savon Sanomiin kirjoittamaani arviota. Lähinnä sitä, että arvio ei ole tullut vielä ulos, vaikka lähetin sen toimitukseen jo viime syksynä.

Tulihan se sieltä! Tänään bongasin arvion Savon Sanomien nettisivuilta. Tässäpä tämä! 😉

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsän peittoon

Tammi 2011.

153 s.

Täynnä ihmeen tuntua

Jouni on Lapissa vaeltamassa perheensä kanssa. Yöllä hän näkee metsässä naisen, joka kuiskii hänen nimeään. Isä ja sisko sanovat, että se ei ollut todellista. Kotiin palattuaan Jouni näkee naisen taas. Kaupungissa liikkuu miehiä jotka yrittävät kaapata hänet. Joku tai jokin haluaa Jounin, mutta miksi?

Kuulen kutsun metsän peittoon on arjen tavallisia tapahtumia ravisteleva seikkailukertomus. Myyttisten tarina-ainesten avulla kirjailija Sari Peltoniemi vie lukijan todellisuuden rajamaille, joissa kulkija helposti eksyy. Ikiaikainen shamanistinen perinne tulee osaksi nykypäivää. Voisiko Jounin kadonnut saamelainen äiti olla mysteerin avain? Jouni aloittaa matkan tuntemattomaan, oman kansansa historiaan.

Saamelaisteeman kautta tarinassa nousee esille melkoinen mätäpaise Suomen historiassa, kolttasaamelaisten kulttuurin järjestelmällinen tuhoaminen. Jouni tutustuu kansansa historiaan häveten tietämättömyyttään, alkaen samalla nähdä perheensä ja läheisensä uudessa valossa. Juurien merkitys korostuu. Jouni on osa yhteisöä johon voi luottaa ja turvata, ja missä voi myös näyttää pahan olonsa ilman hylätyksi tulemisen pelkoa.

Kuulen kutsun metsän peittoon kuvaa Jounin matkaa monella tasolla. Yhtäällä on arjen elämä suruineen ja iloineen, toisaalla ulkona vaaniva nimetön kauhu. Herkkien teini-ikäisten tunnot tulevat paperilta läpi, Jounin pelko on välillä käsin kosketeltavaa. Vastapainona toimii vapautuneeseen nauruun kirvoittava huumori, etenkin pojan hämmentyneet mietteet liittyen tyttöjen kanssa olemiseen. Jouni ja kertomuksen muut nuoret ovat hellyyttäviä hauraudessaan. Nuorten keskinäinen, virkistävän suora dialogi rytmittää kerrontaa.

Monipuolisena kirjoittajana tunnettu Sari Peltoniemi kirjoittaa tarinat eloon tavalla, jossa maaginen ravistelee ja venyttää todellisuuskäsityksien rajoja. Samalla laajentuvat myös kotimaisen fantasiagenren rajat, mikä on aina upea asia. Kuulen kutsun metsän peittoon on syvä ja voimakas tarina, täynnä ihmeen tuntua.

Teksti Maria Loikkanen

Mainokset

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsän peittoon

Kirjoitin syksyllä 2011 kaksi arviota Sari Peltoniemen teoksesta Kuulen kutsun metsän peittoon. Ensimmäisen kirjoitin syyskuussa Savon Sanomiin. En tiedä onko arvio vieläkään ilmestynyt lehdessä. Kyselin sen perään marraskuun lopussa, jolloin minulle sanottiin että se ilmestyisi itsenäisyyspäivän tienoolla. Yleensä arviot ilmestyvät lehdessä julkaisun jälkeen myös Savon Sanomien nettisivuille, joilla en ole arviota huomannut. Tällainen oikeasti harmittaa: se, että kirjasta tilataan arvio, joka kuitenkin ”hukkuu” jonnekin, ja kieltämättä kismittää myös se, että kyseessä on lasten- ja nuortenkirjallisuus, puhumattakaan fantasiagenrestä. Tapahtuuko tällaista aikuisten kirjoja koskevien arvioiden kohdalla? Stephen Kingin uutuudesta taisi olla arvio Savon Sanomissa, joten ilmeisesti ei ole ollut tilasta kiinni, jos ulkomaisesta kirjallisuudesta julkaistaan arvio, ja kotimaisesta ei. Omalla kohdallani yritän ilman muuta puolustaa kotimaisen kirjallisuuden palstatilaa, eli kirjoitan mieluummin arvioita kotimaisista teoksista kuin ulkomaisista teoksista. Joskus kuitenkin käy näin, ja asia todella harmittaa.

Toisen arvion Peltoniemen uutuusteoksesta kirjoitin Kainuun Sanomiin, jossa ilmestyi toimittamani nuortenkirjapalsta 21.11.2011. Tätä kirjoittaessani lehti on auki edessäni. Iso, kahdelle aukeamalle ulottuva valokuva Sari Peltoniemestä hallitsee juttua. Kuvassa kirjailija istuu ulkona metsäaukiolla koiran(sa?) kanssa, ja lukee kirjaa. Kuvatekstin joku toimituksessa on nappaissut tekstistäni: ”Sari Peltoniemi kirjoittaa suomalaiseen mielenmaisemaan istuvia tarinoita. Peltoniemi tunnettiin pari vuosikymmentä sitten yhtyeen Noitalinna huraa! laulajana ja sanoittajana”. Kuvatekstin alkuosa on tekstistäni, Noitalinna-osio jostakin muualta.

Harvemmin kirjoitan samasta kirjasta useampaa arviota. Kirjoittaessani Sanomalehti Kalevaan näin tapahtui joskus, ja tuolloin tuli harjoiteltua erilaisten arvioiden kirjoittamista samasta teoksesta. Haastavaa se on, etenkin kun huomaa sortuvansa omiin maneereihinsa, kiusallisilta tuntuviin toistuviin tapoihin, joista pitäisi päästä eroon. Kuitenkin samasta kirjasta kirjoittaminen on oivaa lääkettä omien maneerien tunnistamiseksi ja karsimiseksi. Parhaiten samasta kirjasta kirjoittamisessa on palvellut aika – kirjoitan arviot ajoissa, jotta voin rauhassa haudutella tekstiä ennen kuin se lähtee maailmalle. Yritän jossakin vaiheessa saada myös Savon Sanomiin kirjoittamani arvion tänne, jotta voitte halutessanne vertailla tekstejä.

Sillä välin, inspiroivaa matkaa metsän peittoon!

Ps. Nuortenkirjapalstan yleisotsikko oli ”Myyttien maailmasta”. Sen alla oli ingressi ”Nuorille: Sari Peltoniemen uusin romaani vahvistaa kotimaisen fantasian nousutuulia”. Eli oma teksti saattaa helposti muuttua toimituksessa, vaikka olisikin sovittu käytännön asioista, kuten otsikoinnista, etukäteen.

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsän peittoon

Tammi 2011.

153 s.

Kotimaisen fantasian nousutuulia

Syksyn nuortenkirjojen satoa siivittää kotimaisen fantasiakirjallisuuden nousutuulet. Eräs tuulten nostattaja ja kotimaisen nykyfantasian pioneeri on monipuolisena kirjoittajana tunnettu Sari Peltoniemi.

Siinä missä monia ulkomaisia fantasiatarinoita leimaavat noita- ja velhoaiheiset teemat, Peltoniemi kirjoittaa suomalaiseen mielenmaisemaan istuvia tarinoita. Näiden tarinoiden juuret ovat syvällä myyttien ja mytologioiden maailmassa. Peltoniemen fantasiakertomuksissa lukija kohtaa etenkin arkitodellisuuden rajoja haastavia tapahtumia.

Kuulen kutsun metsän peittoon herättää myyttien maailman eloon teini-ikäisen Jounin elämässä. Vaellusretkellä Lapissa Jouni näkee yöllä metsässä naisen, joka kuiskii hänen nimeään. Tapahtuma unohtuu, kunnes Jouni kotiin palattuaan näkee naisen uudelleen. Kun kaupungissa alkaa liikkua miehiä, jotka yrittävät kaapata Jounin, poika on pelosta suunniltaan. Nuoren miehen eteen avautuu mysteeri, joka johdattaa hänet tutkimaan oman perheensä ja sukunsa historiaa. Kuinka Jounin kadonnut saamelainen äiti liittyy tapahtumiin?

Kertomuksen arkea rytmittää mystiset tapahtumat sekä uuteen kulttuuriin tutustuminen. Vaikka saamelaisuus on Jounilla veressä, on se silti vieraaksi jäänyt asia. Yllätyksekseen Jouni löytää kotikaupungistaan monia ihmisiä, myös saamelaisia, jotka ovat valmiita auttamaan häntä etsinnässään. Ystävät ja orastava ensirakkaus ovat aineksia, jotka osaltaan tuovat lämpöä ja sydäntä nostattavaa huumoria Jounin tarinaan. Peltoniemi suorastaan herkuttelee nuorten keskinäisellä dialogilla.

Syvemmällä tasolla Kuulen kutsun metsän peittoon kuvaa yhteisöllisyyden merkitystä niin perheen sisällä kuin isommassakin yhteisössä. Henkilöhahmona Jouni on tyypillinen itsenäistyvä nuori, ja hakee omaa paikkaansa elämässä. Juuret ja perheen merkitys eivät juurikaan kiinnosta, ennen kuin elämä haastaa miettimään mikä oikeastaan onkaan tärkeää. Oudoista tapahtumista johtuvaa kauhua ja pelkoa lievittää Jounin ympärillä olevat läheiset, jotka ovat valmiita auttamaan poikaa kaikin keinoin.

Kuulen kutsun metsän peittoon on kertomus, josta löytyvä mytologia, syvyys ja vivahteikkuus kutsuvat maagisista elementeistä viehättyviä lukijoita, myös aikuisia. Arjen magia on teema, joka yhtä aikaa antaa särmää sekä toimii uutta luovana voimana Peltoniemen kertomuksissa – oudot ja ihmeelliset asiat, joita arjen lomassa voi tapahtua, ja joita järjellinen ajattelu ei voi selittää. Jännityselementeistä johtuen tarina ei sovi aivan perheen pienimmille.

Jälleen kerran Peltoniemi on rakentanut moniulotteisen ja voimallisen kertomuksen, jonka pyörteistä lukija ei saa itseään irti ennen kuin tarina on luettu. Kuulen kutsun metsän peittoon voi yllättää positiivisesti myös pukin kontissa!

Teksti Maria Loikkanen

Spekulatiivinen fiktio elää hedelmällistä aikaa Suomessa

Kirjoitin pitkästä aikaa ihan ”artikkeli artikkelin” spekulatiiviseen fiktioon liittyen. Artikkeli ilmestyi Onnimanni-lehdessä muutama viikko sitten (Onnimanni 3/2011).

Teksti Maria Loikkanen

Sysilouhista Tähystäjäneitoon

Lasten ja nuorten spekulatiivinen fiktio elää hedelmällistä aikaa Suomessa

Spekulatiivinen fiktio on elänyt nousukautta 2000-luvun taitteen jälkeen. Spekulatiivinen fiktio, eli spefi, on yhä useammin käytetty yleisnimitys fantasiakirjallisuudesta, tieteiskirjallisuudesta eli scifistä, kauhufantasiasta, sekä maagisesta realismista. Vaikka genrellä on Suomessa jo pitkään ollut luja pohja, 1980-90-luvuilla käännöskirjallisuus hallitsi alaa. Maailmalla sittemmin vallinneen fantasiabuumin vanavedessä kotimainen spefi on noussut vahvasti, etenkin lasten ja nuorten kirjallisuuden kentällä.

Spefi on vankalla pohjalla

Kotimaisen lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa on onneksi aina ollut vahvoja ja persoonallisia kirjoittajia, näin myös spekulatiivisen fiktion saralla. Spefiä ovat vieneet eteenpäin pioneerit, jotka kokeilevat tekstien teemoilla, rakenteilla sekä henkilöhahmoilla rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Esimerkiksi Sari Peltoniemi, Anu Holopainen, Ritva Toivola ja Ilkka Auer ovat pitkän linjan kirjoittajia, jotka ovat avanneet monipuolisia uusia maailmoja lukijoille. Sen sijaan että teoksissa tarjoiltaisiin tiettyihin näkökulmiin sidottuja moraalisia opetuksia avaruusseikkailujen tai fantasiatarinoiden muodossa, kotimaisista lapsille ja nuorille kirjoitetuista teoksista löytyy syvyyttä ja haastetta, joka viehättää myös aikuisia lukijoita.

Ilkka Auerin Sysilouhien sukua -sarja on malliesimerkki vahvasti omaäänisestä ja moniulotteisesta kotimaisesta fantasiasta, jossa kuvataan sekä yksilön että yhteisön muutosta. Kertomuksen päänäyttämönä toimii fantasiamaailma, jossa tarinan päähenkilö saa tietää omaavansa maagisia kykyjä, ja joka kasvaa aikuiseksi tietäen joskus kohtaavansa pahuuden, joka pitää voittaa. Klassisia fantasiakirjallisuuden aineksia hyödyntäen Auer on luonut vaikuttavan tarinakokonaisuuden urautumatta toistamaan jo kirjoitettuja kertomuksia. Persoonallinen tarina yllättää lukijan kerta toisensa jälkeen.

Genre blending

Kirjoittajien kokeilunhalua on palvellut myös ”genre blending”, eli lajityyppien keskinäinen vuorovaikutus, joka on toiminut vahvana pohjana uuden luomiselle. Näin myös Ritva Toivolan teoksissa. Tuotteliaan kirjoittajan tekstien painopiste on satu- ja fantasiateksteissä. Toivolan teoksissa Turmankukka, Rautalintu ja Ruosteusva ulkomaailmasta tullut paha pyrkii valloittamaan Anubis-planeetan ja orjuuttaman sen asukkaat, jotka kuitenkin ryhtyvät vastarintaan. Teokset muodostavat itsenäisistä tarinoista koostuvan trilogian, jossa fantasian ja scifin ainekset luovat tarinarakenteille vahvan pohjan. Toivolan uusimmissa teoksissa Tuomas Karhumielessä sekä Anni Unennäkijässä spekulatiiviset elementit yhdistyvät kiinnostavalla tavalla suomalaiseen talonpoikaishistoriaan.

”Genre blendingin” myötä spekulatiivisen fiktion sisällä on tapahtunut myös eriytyvää kehitystä. Siitäkin huolimatta kuinka vähän Suomessa scifiä ilmestyy, on usein scifin alalajiksi luokiteltu dystopia alkanut selvästi erottua omaksi lajityypikseen. Dystopialle on tyypillistä tarinamaisema, jossa kuvataan tulevaisuuden epätoivottavaa yhteiskuntaa. Seita Parkkolan teokset Viima ja Usva ovat osaltaan avanneet tietä dystopian omaäänisyyden kehittymiselle ja oman suunnan löytämiselle. Vahvaa pohjustusta tekevät myös Anne Leinonen ja Eija Lappalainen Routasisaruksissa, jossa spekulatiivisen fiktion eri lajityypit sekoittuvat iloisesti, luoden vahvan kokonaisuuden. Routasisarukset ottaa oman paikkansa dystopian edustajana.

Ominaispiirteitä

Fantasiakirjallisuuden osalta spekulatiiviselle fiktiolle tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi suomalaisen kansanperinteen ja tarinaperinteen, kuten luontoon ja yliluonnollisiin olentoihin liittyvien tarinoiden monipuolinen uusiokäyttö, joka on rikastuttanut kotimaista spefiä suuresti. Timo Parvelan Sammon saaga on oiva esimerkikki kotimaisesta fantasiasarjasta, jonka tarina koostuu sekä nykyajan että menneen ajan suomalaisen kansanperinteen ja tarinaperinteen palasista. Hienoa on myös se, että asiaan kuuluvat taistelukuvaukset ovat osa Sammon saagaa, mutta itse tarina ei jää taistelun jalkoihin.

Kotimaisen spefin saralla ilmestyy selkeästi enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja teoksia. Aikuisille suunnattu scifi tai fantasia on harvinaisempaa. Esimerkiksi Helena Wariksen esikoinen Uniin piirretty polku ja teoksen jatko-osa Sudenlapset edustavat aikuisille suunnattua realistista fantasiaa. Realistiselle fantasialle on ominaista tarinamaailman tapahtumien joskus jopa rehevän suorasukainen kuvaus, ehkäpä tämän katsotaan olevan nuorisolle liikaa.

Kotimaisen aikuisten ja nuorten kirjallisuuden välinen raja vaikuttaa monesti veteen piirretyltä viivalta. Etenkin nuorten kirjallisuuden luokitteluun liittyvä kursailu kummastuttaa välillä. Suomessa kuitenkin ilmestyy vuosittain lukuisia lapsille ja nuorille suunnattuja ulkomaisia spefi-teoksia, joiden tarinat pitävät sisällään käsittämättömän määrän väkivaltaa. Näin esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli -trilogiassa, sekä Rick Riordanin Percy Jackson -teoksissa. Siinä missä monissa ulkomaisissa spefi-kertomuksissa on paljon väkivaltaa, kotimaiselle spefille on tyypillistä rauhallisempi ote tarinan tapahtumien tasolla.

Esikoiskirjailijat ja spefi

Kotimaisen spekulatiivisen fiktion vahva nousu näkyy myös esikoiskirjailijoiden teoksissa. Yhä useampi esikoiskirjailija kirjoittaa spefiä. Antti Halmeen esikoinen Markus Light ja palautuspullon henget on avaus humoristisen seikkailufantasian saralle, siinä missä kirjailijan seuraava teos Tulileikit johdattelee lukijaa shamanistisen maailman salaisuuksiin.

Maria Turtschaninoffin Arra ja Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija ovat esikoisteoksia, joissa fantasiateemat kulkevat käsi kädessä sadun elementtien kanssa. Moniulotteiset tekstit tarttuvat isoihin teemoihin kuten perheen ja läheisten merkitykseen, joita käsitellään koskettavilla tavoilla tarinan kautta. Molemmat teokset saivat Finlandia Junior -ehdokkuuden. Hanna van der Steen puolestaan tutustuttaa esikoisteoksessaan Ennustus lukijan ”terrypratchett” -tyyppiseen huumorifantasiaan, jossa leikitellään myös sadun elementeillä.

Uusia suuntia

Kotimaista ja ulkomaista spekulatiivista fiktiota ilmestyy nykyään monilta kustantajilta. Kotimaisen spefin hedelmällisistä ajoista kertoo myös Kustannusosakeyhtiö Teoksen järjestämä fantasia- ja scifi -kilpailu, jollaista ei ole Suomessa järjestetty aikoihin. Kilpailun tulokset julkistettiin 2011 Finnconissa, voiton vei Emmi Itäranta teoksellaan Veden muisti. Veden muisti ilmestyy Teokselta keväällä 2012.

Kotimaisen spekulatiivisen fiktion tuoreimpia rajanylityksiä on Anneli Kannon ja Terhi Rannelan kirjoittama Tähystäjäneito, joka aloittaa kolmiosaisen fantasiasarjan. Molemmille kirjoittajille fantasia on uusi aluevaltaus. Spekulatiivinen fiktio elää Suomessa positiivista muutoskautta rohkeiden ja osaavien kirjoittajien ansiosta.

Sari Peltoniemi – Hirvi

Sari Peltoniemi: Hirvi

Tammi 2001

Seuraavassa juonipaljastuksia, joten suosittelen kertomuksen lukemista ennen kuin luette tämän! 😉

Mietin pitkään mitä Hirvestä kirjoittaisin. Ei siksi, että teoksesta olisi vaikea löytää sanottavaa, vaan siksi, että siitä olisi sanottavaa todella paljon. Ensin kirjoitin ”älyttömän pitkän” postauksen, joka alkoi jossakin vaiheessa tuntua ”älyttömältä ja pitkältä”. Totesin että homma ei toimi, ja vaihdoin strategiaa.

Anteeksi vain kaikki realistisen kirjallisuuden ystävät jotka ette pidä spefistä, mutta monesti spefissä eli spekulatiivisessa fiktiossa (eli fantasiassa, scifissä ja maagisessa realismissa sekä muissa, jatkuvasti laajentuvissa, edellä mainittuja lähellä olevissa genremuodoissa) niin kutsutut kerronnalliset välineet ovat paljon monipuolisempia kuin puhtaasti realistisessa kirjallisuudessa. Usein tämä toimii kotikenttäetuna siinä mielessä, että tarinassa on paljon enemmän konkreettisia välineitä joilla kertoa tarinaa. Esimerkiksi scifi-kertomuksessa koko tarinan voi muuttaa jokin yhtäkkinen tapahtuma, esimerkiksi avaruusalus, joka ilmestyy odottamatta paikalle. Fantasiakirjallisuudessa pelkästään henkilöhahmojen mahdolliset maagiset ominaisuudet (kyky taikoa/loitsia, muodonmuutokset jne.) voivat vaikuttaa kerronnan rakenteeseen, mutta myös taianomaiset esineet kuten lumotut peilit tai esineet voivat muuttaa kerronnan kulkua: esim. lumottu peili tai ovi voi toimia portaalina toiseen maailmaan, tai lumottu esine kuten sormus voi muuttaa kantajansa näkymättömäksi. Realistisessa kirjallisuudessa ei juuri tällaisia kerronnallisia välineitä ole käytettävissä.

Itseäni kiinnostaa kovasti kirjalliset teokset, joissa hämärtyy realistisen ja fantastisen (tai scifistisen) välinen raja, tarinat joissa realistinen ja fantastinen jollakin tavalla lomittuu toisiinsa – tarkoittaen esimerkiksi sitä, että arkipäivän tapahtumien lomassa tapahtuu jotakin ”epätavallista, ihmeellistä”. Monet tämän tyyppiset tarinat ovat saaneet lapun otsaansa otsikolla ”maaginen realismi”, mutta on olemassa myös kirjailijoita, jotka työstävät tarinoita fantastisen ja realistisen välimaastoissa. Sari Peltoniemi on yksi näistä kirjailijoista.

Tähän väliin tiedoksi, etenkin niille jotka eivät spefiä sen kummemmin tunne, että kaikki spefi ei ole todellakaan ole samanlaista: kaikissa scifiteoksissa ei pelkästään lennetä avaruudessa ja ammuta sädepyssyillä, kaikissa fantasiateoksissa ei pelkästään juosta miekka vyötäröllä ja kirves selässä vuorilla aarteiden perässä, ja tapeta lohikäärmeitä tai örkkejä. Spefiä on hyvin monenlaista – ihmeen tuntua riittää kaikille, joskus jopa kauhuksi saakka, tarkoittaen sitä että jotkut spefi-teokset ovat hyvinkin kauhu-väritteisiä. Spefi-tekstejä on yhtä monenlaista kuin kirjoittajiakin, ilman muuta kannattaa tutustua lajityyppeihin – suosittelen etenkin kotimaisten kertojien teoksia!

Hirven kohdalla olisi ollut mahdollista kirjoittaa monista asioista: teoksen rakenteesta ja sen kerronnallisista välineistä, siitä kuinka ne sitovat yhteen realistista ja fantastista, sekä ylipäänsä pohtia realistista ja fantastista. Päädyin kuitenkin pohtimaan teoksen tematiikkaa, sillä se oli asia joka teosta lukiessani kosketti itseäni eniten. Lisäksi haluan joskus lähestyä myös spefi-teoksia muistakin kuin fantastisen tai scifistisen näkökulmasta, jotta lukijoille avautuisi paremmin spefin laajuus ja monipuolisuus. Hirven tematiikka on hyvin monipuolista, joten tästä on siis hyvä aloittaa!

Sari Peltoniemen Hirvi on kertomus kuninkaasta ja prinsessasta, joiden kohtalona on olla aivan jotakin muuta. Prinsessa Ursula kasvaa yksinäisyydessä, isäänsä kaivaten. Sotaisa kuningas ratsastaa vähän väliä johonkin taisteluun, koska valtakuntaa pitää laajentaa. Prinsessa oppii maailman olevan linna, jossa hän voi komennella alamaisia mielensä mukaan. Kunnes tulee päivä, jolloin Ursula täyttää 18-vuotta. Yhtäkkiä prinsessan pitäisi kantaa vastuuta asioista, joista hän ei tiedä mitään, koska kukaan ei ole opettanut. Painostavat syntymäpäivät päättyvät seikkailuun, jolla on vakavat seuraukset. Kuningas karkoittaa tyttärensä erakkomökkiin, jossa tämä joutuu kohtaamaan maailman omillaan.

Tarinan rakenne on kiinnostava. Liikkeelle lähdetään nykyhetkestä, josta lukija viedään menneeseen. Samalla tehdään selväksi, että yksi tarinan henkilöhahmoista toimii kirjurina, joka kertoo lukijalle tarinaa. Koko kertomuksen mitalta kertojat vaihtelevat henkilöhahmosta toiseen. Joskus käy niin, että tällaiset kerronnalliset ratkaisut tuovat sekavuutta kertomukseen, ja ”jotakin lässähtää” – kokonaisuus ei vain toimi siten kuten pitäisi. Hirven tapauksessa tarina vahvistuu siitä, että sillä on useampi kertoja. Koin hyvänä ja kerrontaa selkeyttävänä ratkaisuna sen, että eri kertojien kerronta on merkitty on erilaisella fontilla, ja yhden kertojan kohdalla teksti on kursivoitu. Mitä kirjan rakenteeseen tulee, kerronta ottaa jossakin vaiheessa ”nykypäivän kiinni”, ja siirtyy siitä vielä eteenpäin. Tarinan loppu jää joiltakin osin avoimeksi, eli lukija saa tietää mitä osalle henkilöhahmoista tapahtui, mutta toisten kohtalo jää arvoitukseksi.

Takaisin tarinaan. Talvi on tulossa ja Ursula on viimeisillään raskaana keskellä metsää olevassa mökissä. Yksin. Tyttö syö jauhoja, koska ei osaa valmistaa niistä leipää tai puuroa. Puita hän ei osaa tehdä, vaatteiden ompelemisesta puhumattakaan. Siitä millä tavoin lapsi tulee maailmaan hänellä ei ole aavistustakaan. Silti Ursula, josta nyt on tullut ”tavallinen tyttö”, selviää kuin ihmeen kaupalla. Metsästä löytyy marjoja, ja salaperäinen kätilö ilmestyy auttamaan synnytyksessä juuri oikeaan aikaan. Alkaa uusi elämä poikalapsen kanssa, elämä jonka myötä tyttö oivaltaa seisovansa kahden maailman kynnyksellä: metsässä asustaa kansa, jonka viisaus ja myötätuntoisuus ulottuu myös ihmisten maailmasta tulleeseen asukkaaseen. Kansa opastaa ja opettaa prinsessaa siinä toivossa, että hän voisi joku päivä tarjota parannusta, lohtua ja myötätuntoa niille, jotka osaavat erakkopirtiltä apua hakea. Poikalapsi, joka myöhemmin saa nimen Hirvi, on silta kahden kahden maailman välissä, ihminen kenelle metsän kansan parissa eläminen on paljon luontevampaa kuin ihmisten parissa oleminen.

Hirven pääteemat ovat isoja. Vanhempi-lapsi suhde ja vastuun kantaminen. Seksuaalisuus. Erilaisuus ja sen hyväksyminen – mitä tapahtuu jos erilaisuutta ei hyväksytä, jos pelkotila saa ihmisistä vallan? Ennen aikaan lopputulos saattoi olla jopa roviolla polttaminen. Hirvessä Sari Peltoniemi tarttuu rohkeasti näihin teemoihin, tehden ne luontevalla tavalla osaksi tarinaa. Isoista asioista kerrotaan tavoilla, jotka tekevät ne ymmärrettäviksi lukijalle – kuitenkin sillä tavoin, että tarina säilyttää keveytensä. Missään vaiheessa tarinasta ei tule liian raskasta tai painavaa.

Vastuu ja sen kantaminen, etenkin vanhempi-lapsi suhteessa, on yksi teoksen pääteemoista. Poissaolevan isän tytär ei koskaan opi asioita, joista hänen oletetaan aikuisena kantavan vastuuta, koska kukaan ei niitä hänelle opeta. Kuninkaan pitäisi opettaa ja kasvattaa tytärtään sotimisen sijaan, mutta hän valitsee sodan. Sitten yhdessä yössä, prinsessan täyttäessä 18-vuotta, hänen odotetaan tietävän mitä hänen tulee tehdä ja kuinka käyttäytyä. Kun aikuisuuden kynnyksellä sattuu ”vahinko”, isän reaktio on lapsen hylkääminen. Aikuinen tytär on oikeastaan lapsi aikuisen ruumiissa, eikä edes ymmärrä mitä on tapahtumassa.

Hylkäämisen kautta, peittelemättä, kauhistelematta tai moralisoimatta, Hirvessä kuvataan fantasiatarinan keinoin (metsän maaginen kansa rientää apuun) niitä seurauksia, joita vanhempien vastuuntunnottomuudella voi olla. Vastuun ja vastuun kantamisen mallit ovat siirtymäisillään sukupolvelta toiselle, kun karkoitettu prinsessa tekee erakkomökissä parhaansa selvitäkseen arjessa. Vaikeaa kuitenkin on. Metsän kansan käden ojennus pelastaa tuoreen äidin ja lapsen hengen, tarjoaa äidille uuden mallin vastuun kantamiselle (hylkäämisen sijaan huolehditaan ja välitetään myös niistä, ketkä tekevät virheitä) sekä uuden suunnan elämässä. Suunnan, jolla vuosia myöhemmin on hirvittävä hinta, kun taudin runtelemat lähiseutujen asukkaat syyttävät ”erakkonoitaa” taudin aiheuttajaksi. Huolimatta siitä ystävällisyydestä, jota parantaja on apua hakeville vuosien myötä tarjonnut. Koska hän on ”erilainen” kuin muut.

Erilaisuuden teema nousee Hirvessä esille etenkin henkilöhahmojen kautta – Ursula, Lepakko ja Hirvi ovat kaikki jollakin tavalla ”erilaisia” kuin muut, metsän kansasta puhumattakaan. Pelon synnyttämien ennakkoluulojen voima ilmentyy voimakkaimmin Ursulan henkilöhahmon kautta. Ursula saa metsän kansalta apua, ja oppii ”maagisia” taitoja. (Mikä on myös osoitus siitä, että kuka tahansa halukas voi näitä taitoja oppia, jos on valmis siirtämään omat ennakkoluulonsa syrjään oppiakseen uutta ja auttaakseen muita.) Kuitenkin, huolimatta kaikesta siitä avusta jota parantajaksi opiskellut prinsessa vuosien myötä ihmisille antoi, häntä syytettiin taudin alulle laittajaksi. Kertomus kuvaa rankalla kädellä pelkotilojen aiheuttamia ennakkoluuloja, jotka sokeuttavat ja kuurouttavat ihmiset: metsässä asuva erakkoparantaja on kaikesta antamastaan hyvästä huolimatta jotakin niin outoa ja pelottavaa, että hänet pitää polttaa roviolla syyllisenä kulkutautiin. Ironista kyllä, syyllistä etsiessään vihan myrkyttämä kansa polttaa juuri sen ainoan ihmisen, joka heitä ehkä voisi auttaa.

Hirvi on monessa mielessä erittäin kiinnosta kertomus. Pelkästään tarinan rakenne itsessään on kiinnostava (ainakin kirjallisuutieteilijälle) monien kertojien sekä nykyisyydessä ja menneisyydessä liikkumisen kautta. Kun tähän pakettiin yhdistetään toisiinsa sekoittuneet fantasiakirjallisuuden ja realistisen kirjallisuuden ainekset, sekä isot teemat joita teoksessa käsitellään, lopputulos on upean monipuolinen kertomus. Ulkomaisesta fantasiakirjallisuudesta tällaisia teoksia saa hakemalla hakea: oma käsitykseni on se, että Suomessa kirjoitetaan vahvasti omaäänistä ja persoonallista spefiä (scifiä, fantasiaa ja maagista realismia yms.), joka ”ei jää uriinsa pyörimään”. Urissa pyörimisellä tarkoitan sitä, että kotimaiset kirjailijat kokeilevat rohkeasti ja ennakkoluulottomasti etenkin genrerajojen ylittämistä, minkä tuloksena syntyy entistä monipuolisempaa kirjallisuutta. Käsittääkseni esim. anglosaksisen fantasian puolella ilmestyy vieläkin paljon teoksia, jotka eivät juurikaan haasta tai koettele genrerajoja. Voi olla että olen väärässä, ja itseasiassa tässä tapauksessa olisinkin väärässä erittäin mielelläni! Kirjallisuuden eri lajityyppien kehittyminen ja rajojen rikkominen on osaltaan uutta luova voima, jonka koen erittäin tervetulleena ilmiönä. Kotimaiset kirjailijat, etenkin fantasian ja scifin saralla, ovat onneksi jo pitkän aikaa vastanneet tähän haasteeseen. Sari Peltoniemi on yksi heistä.

Muistakaa tutustua myös Sari Peltoniemen kerrassaan fantastiseen uutuusteokseen ”Kuulen kutsun metsänpeittoon”, joka on juuri ilmestynyt! 😉