Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

11 elokuun, 2012 klo 9:44 am (Blogikritiikit, Scifi, Suomikumma)
Tags: , , ,

Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Suomentanut Outi Järvinen

Otava 2012

400 sivua

Beth Revisin Across the Universe – Matka alkaa ilmestyi keväällä 2012 (Otava).

Viisaasti kirja on luokiteltu sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi (84.2 N) että aikuistenkirjallisuudeksi (84.2). Koen tämän viisaaksi siksi, koska kirjan luettuani minulla oli hyytävä olo. Kirjan etukansiliepeessä puhutaan hyisestä matkasta, ja yhdyn tähän. Hyytävä ja hyinen ovat sopivia adjektiiveja tämän tarinan yhteydessä.

Omien lapsuuden kirjamuistojeni joukossa on kokemus Robert C. O’Brienin kirjasta Tohtori L. – vieras kuolleesta maailmasta. Se lukukokemus oli totisesti hyytävä, enkä kirjaan mielelläni palaa vieläkään, koska se ahdisti ja ahdistaa edelleen. Across the Universe -tarinassa oli jotakin samaa, vaikka tarina yhtä aikaa koukuttikin ja oli vietävän hyvä. Vietävän hyvä mielestäni siksi, koska tuntui mahtavalta saada piiiiiitkästä aikaa lukea vanhaa kunnon avaruus-scifiä, eli avaruuteen ja avaruusalukseen sijoittuvaa tarinaa.

Kaiken lisäksi – kun kovakantisen kirjan paperikannet riisuu, paljastuu niiden alta hienot avaruusaluksen piirustukset! Tuntuu melkein surulliselta, jos esimerkiksi kirjastossa päällystetään paperikannet kontaktimuovilla kiinni, koska tämä hieno (olen scifi-fani ja minulle tämä on hieno!) kansikuva jää piiloon. Kukaan ei saa sen olemassaolosta tietää, jos paperikansia ei saa irti.

Ei ole tarkoitus ärsyttää blogin lukijoita kertomalla kirjasta ja sitten jättämällä kertomatta itse tarinasta. Mutta kun. Poden näemmä jonkinlaista pinttymää siitä, että rikon tarinat lukijoilta, jos avaan niitä täällä tuosta noin vain auki, etenkin kun kyseessä on vielä näin uusi kirja. Jotenkin tuntuu siltä, että jos kirja on ilmestynyt esim. 10 vuotta sitten, voisi olla suuremmat mahdollisuudet siihen, että se on laajemman lukijakunnan tiedossa. Uutuuskirjojen, kuten Revisin kirjan kohdalla selvästi arastelen sitä, että alkaisin paukuttaa tarinasisältöä auki täällä blogissa.

Toki esittely on paikallaan, ja koska pitkä työviikko on takana ja haluan päästä helpolla, lainaan kirjan kansitekstiä:

Avaruusalus Varjelus lähtee viemään tiedemiehistä ja asiantuntijoista koostuvaa retkikuntaa kohti kaukaista planeettaa. Mukana aluksella ovat myös 350 vuodeksi syväjäädytetyt Amy ja hänen vanhempansa.

17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä ja hänelle Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Kun Seuraaja valmistautuu tulevaan tehtäväänsä aluksen johtajana, hän löytää alukseen kätketyt ihmiset – ja punatukkaisen Amyn.

Kun Amy herää 50 vuotta liian aikaisin, selviää että myös muiden syväjäädytettyjen henki on uhattuna.

Ei tarinassa nyt aivan Alien-tunnelmaa ole, mutta kyllä siinä myös suorastaan kammottavia hetkiä on. Tai oli ainakin minulle. Toisaalta sellaiset ovat lukukokemuksena äärimmäisen herkullisia, siis se että tarina suorastaan kammottaa mutta silti sitä on yksinkertaisesti pakko lukea, koska on pakko saada tietää ”kuka on murhaaja ja mitä seuraavaksi tapahtuu”, ja on pakko saada selvää myös muista tarinan yksityiskohdista.

Yhtä asiaa ihmettelin ja ihmettelen edelleen. Teoksen nimeä. Miksi se on englannin kielinen, koska kyseessä on kuitenkin suomennos? En halua olla kielipoliisi, mutta minua asia häiritsee. Tuo lopussa oleva ”Matka alkaa” tuntuu kömpelöltä yritykseltä tuoda nimeä lähemmäksi suomenkielisyyttä (tai jotakin?), ja minusta se on kummallinen ratkaisu. Ehkä olen vain nitku, mutta tältä tuntuu. Joko koko nimi vieraalla kielellä ja sillä siisti, tai sitten koko nimi suomeksi ja sillä siisti, eikä mitään puolivälin ratkaisuja. Kun jokin asia nimetään, elokuva tai kaunokirjallinen teos yms., nimi on kuitenkin se, johon kiteytyy hyvin paljon, myös teoksen henki ja olemus. Sen vuoksi en kannata tällaisia puolivälin ratkaisuja. Across the Universe – matka alkaa on kiinnostava kertomus, joka olisi ansainnut kunnioittavampaa kohtelua ja kunnon nimen myös suomen kielellä.

Tarinaa suosittelen, mutta en heikkohermoisille!

Advertisement

Jätä kommentti

Lauren St. John: Viimeinen leopardi

13 huhtikuun, 2012 klo 12:05 pm (Blogikritiikit, kierrätysosasto)
Tags: , ,

Lauren St. John: Viimeinen leopardi

Suomentanut Kira Poutanen

Nemo 2010.

Tässä joitakin huomioita Lauren St. Johnin kirjasta Viimeinen leopardi. Huom! Nämä ”kierrätysosastopostaukset” tai ”blogikritiikit” eivät ole virallisia kritiikkejä, ei myöskään tämä. Kirjoitan ”kierrätysosastopostauksissa” hyvin usein vain niistä asioista ja seikoista, jotka ovat jollakin lailla kiinnittäneet huomiota. Joskus kokonaisuus jää näiden seikkojen varjoon. Tarkoitukseni ei ole vähätellä tai tarkoituksella olla huomioimatta kokonaisuutta. Käytän vapaamuotoisen blogikirjoittamisen suomaa oikeutta keskittyä välillä myös vain niihin asioihin, jotka jostakin syystä juuri sillä hetkellä eniten hyppäävät silmille 😉

Tarina on jatkoa Valkoiselle kirahville ja Delfiinien laululle. Jännä, vasta nyt kolmannessa osassa huomasin, että tässä tarinassa sekä sen edeltäjissä on itseasiassa ripaus dekkarihenkeä. Kaikissa kolmessa osassa on ”jokin mysteeri, joka odottaa ratkaisua”. Tuli jotenkin pöllö olo, siis että olenpas minäkin sokea, kun en nähnyt sitä mikä on nenän edessä jo heti ensimmäisestä osasta. No toisaalta, mitä väliä? Sehän vain kertoo näiden tarinoiden monipuolisuudesta, että niistä löytyy uutta, vaikka niiden rakenne on melko samankaltainen.

Lauren St. John on luonut siinä mielessä ”näppärän” konseptin, että Afrikkaan sijoittuvasta, erityisen lahjan omaavasta lapsesta kertova sarja muodostaa luontevan kokonaisuuden, mutta samalla jokainen kirja kuitenkin toimii myös itsenäisenä tarinana. Koin, että juuri tarinan näyttämön eli Afrikan vuoksi sarjan kirjoissa on kosolti eksotiikkaa (ainakin minulle). Ja ehkäpä juuri afrikkalaisen paikalliskulttuurin ja eksotiikan kuvauksen kautta jokainen tarina on ”juuri omanlaisensa, puhuu omalla äänellään”. (Vaikka niiden rakenne onkin melko samankaltainen.)

Afrikkalainen kansanperinne ja legendat nousevat Viimeisessä leopardissa sarjan tähän astisista tarinoista näyvimpään rooliin. Tarinat ja legendat sekä kansanperinne ovat hyvin merkityksellisessä roolissa kaikissa kirjoissa, joten piti oikein miettiä kirjoitanko tähän nyt höpöjä. Kovasti itsestäni tuntui, että Viimeinen leopardi poikkeaa edeltäjistään. Uskoisin tämän johtuvan siitä, että Viimeisessä leopardissa seikkailun tapahtumanäyttämönä ovat Matobon kukkulat Zimbabwessa, ja alue suorastaan kumpuaa perinteitä, ainakin tässä tarinassa. Sarjan aikaisemmissa osissa on liikuttu eri paikoissa, mutta nyt ollaan ja pysytään yhdessä paikassa. Se mahdollistaa tarinan sisällä myös tietyn alueen ja sen perinteen esille tuomisen syvemmin ja perusteellisemmin. Tämä ilmenee tarinassa etenkin muutaman olennaisen sivuhenkilön avulla.

Tällä kertaa Martinen ja hänen ystävänsä Benin lisäksi tarinan päärooleissa ovat myös Martinen isoäiti Gwyn Thomas ja tämän ystävätär Sadie. Edessä on melkoinen seikkailu Matobossa, retki jota lukijakaan ei aivan heti unohda! Martine ja Ben pääsevät mm. vieraisille perinteiseen afrikkalaiseen kylään.

Viimeisen leopardin loppupuheessa Lauren St. John kirjoittaa, että teoksia on pidetty maagisen realismin edustajina, etenkin Viimeistä leopardia. Hän kirjoittaa, että Afrikassa, ja erityisesti Matobossa legendat, paikkojen henget, henkioppaat sekä parantajan lahjat eivät ole maagisia tai yliluonnollisia asioita. Siellä ne ovat luonnollinen osa jokapäiväistä elämää.

Martine St. John kirjoittaa myös siitä, että kirjan tarinalla on ikävä kyllä liian paljon todellisuuspohjaa elävän elämän Zimbabwessa ja Matobossa.

Edelleen suosittelen sarjan teoksia, etenkin kaikille seikkailunnälkäisille!

Sarjassa on ilmestynyt myös Elefantin tarina, Nemo 2011.

Jätä kommentti

Lauren St. John: Delfiinien laulu

31 maaliskuun, 2012 klo 1:23 pm (Blogikritiikit, kierrätysosasto)
Tags: ,

Lauren St. John: Delfiinien laulu (Nemo 2008)

Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen. Valkoisen kirahvin tarina syventyy sen itsenäisessä jatko-osassa Delfiinien laulu. Tapahtumaympäristö on edelleen Etelä-Afrikka, tosin Sawubonan luonnonsuojelualueen sijaan tässä tarinassa seikkaillaan eri puolilla Etelä-Afrikkaa.

11-vuotias Martine on edelleen tarinan päähenkilö. Muita olennaiseen rooliin nousevia henkilöhahmoja ovat Martinen isoäiti, luokkatoveri Ben, sekä eräät muut luokkatoverit, joiden kanssa Martine päätyy kokemaan melkoisen seikkailun. Hänen luokkansa nimittäin lähtee luokkaretkelle merelle katsomaan sardiinien vaellusta! (Erikoiselta tuntuva teema luokkaretkelle, näin ”tavallisen suomalaisen” näkökulmasta katsottuna! Oma koululuokkani kävi luokkaretkellä Särkänniemessä… 😉 )

Oma kokemukseni oli, että Delfiinien laulu tosiaankin syventää Valkoisessa kirahvissa avautuneita teemoja, kuten Martinen suhdetta hänen etäiseltä tuntuvaan isoäitiinsä, Martinen vaikeuksia koulussa (koulukiusaaminen, koska hän ei ole samanlainen kuin muut), sekä parantajan lahjojen kanssa elämistä. Kaiken kaikkiaan jäi sellainen olo, että 11-vuotiaaksi Martinen henkilöhahmo on todellakin nähnyt ja kokenut paljon, ja että hän on melko varhaiskypsä.

Tarinassa avautuu luonnollisesti myös uusia teemoja, etenkin luonnonsuojeluun sekä merellä liikkumiseen liittyen. Nämä kaksi teemaa kietoutuvat luontevalla tavalla yhteen sen myötä, mitä lasten luokkaretkellä tapahtuu. Tästä en kerro enempää, koska en halua pilata tarinaa niiltä jotka eivät sitä ole vielä lukeneet.

Uutta ulottuvuutta tarinaan tuovat etenkin Martinen luokkatoverit ja lasten keskinäiset suhteet. Tapahtumien myötä selvitellään kiusaamisen teemoja, koetaan vaikeuksia ja selvitään niistä yhdessä. Etenkin Valkoisessa kirahvissa esitelty Martinen koulutoverin Benin henkilöhahmo saa syvyyttä. Valkoisessa kirahvissa Ben ei puhunut mitään, ja koulukaverit pitivät häntä jälkeen jääneenä. Martine tutustui Beniin ja tietää paremmin. Nyt Ben nousee esille sisäisesti vahvana henkilöhahmona, jonka hiljainen voima muuttaa maailmaa tavoin, joka hämmästyttää muita. Ben on kulttuuritaustaltaan isänsä puolelta zulu, ja äitinsä puolelta intialainen. Buddhalaisuus on hänelle tie, joka tuntuu muille lapsille kovin vieraalta, koska Ben pyrkii poispäin agressiosta ja oman edun tavoittelusta, ajatellen enemmän kokonaisuutta ja yhteistä hyvää. Meriseikkailun myötä tämä tulee konkreettisesti esille tarinan tapahtumissa.

Martinelle Benin lempeys on välillä kova pala hyväksyä, etenkin tilanteissa joissa henki ja selviytyminen on uhattuna. Vähitellen Martine kuitenkin kokemuksen kautta oppii, että on muitakin tapoja olla ja toimia, kuin esimerkiksi vastata vihaan vihalla ja inhoon inholla. Myötätunto, ymmärrys ja niiden myötä syntyvä hyväksyntä avaavat mahdollisuuksia toisenlaiseen, paljon levollisempaan ja sopusointuisempaan tapaan elää.

Delfiinien laulussa yhtenä isona teemana nousee esille myös Martinen parantajan lahja, jota tyttö oppii vähitellen ymmärtämään paremmin. Valkoisen kirahvin tavoin lahja kietoutuu osaksi afrikkalaista kulttuuria ja sikäläistä tapaa olla. Martine on ikään kuin ”muuntaja”, joka valkoihoisena tyttönä on osa afrikkalaista kulttuuria, mutta käytännön tasolla kuitenkin elää valkoihoisten maailmassa (etenkin ajattelutavan osalta), jossa ei oikein ymmärretä parantamiseen liittyviä asioita. Martine elää ympäristössä, jossa moni kokee tällaiset asiat uhkaavina ja pelottavina. Afrikkalaisten ystäviensä sekä Benin tuella hän kuitenkin vähitellen alkaa ymmärtää lahjojaan ja tulla sinuiksi niiden kanssa. Delfiinien avusta puhumattakaan 😉

Lämpimästi suosittelen myös jatko-osaa!

Jätä kommentti

Lauren St. John: Valkoinen kirahvi

29 maaliskuun, 2012 klo 10:56 am (Blogikritiikit, kierrätysosasto)
Tags: ,

Lauren St. John: Valkoinen kirahvi (Nemo 2007)

”Martinen yhdennentoista syntymäpäivän yönä hänen vanhempansa kuolevat, ja hän joutuu muuttamaan Etelä-Afrikkaan tylyn isoäitinsä luokse.

Luonnonsuojelualue Sawubona, hänen uusi kotinsa, on täynnä salaisuuksia. Miksi isoäiti ei tunnu haluavan häntä sinne? Miksi Martinelle ei kerrota vanhempiensa menneisyydestä? Mikä on se lahja, jonka ennustaja kertoi Martinella olevan?”

Näin kertoo takakansiteksti Lauren St. Johnin ensimmäisestä nuortenromaanista. Kansiteksti kertoo, että Lauren St. John varttui Zimbabwessa, ja että hänellä oli lapsena lemmikkikirahvi, useita koiria, hevosia ja pahkasikoja. Nykyään kirjailija asuu Lontoossa kahden valtavan mosambikilaisen kissan kanssa.

Jäin miettimään tartuinko kirjaan kirjaston esittelyhyllyssä kansikuvan vai kirjan otsikon perusteella. (Savonlinnan kirjaston nuorten osastolla on ns. esittelyhylly, jossa on uutuuksia ja muita kirjaston henkilökunnan esille nostamia teoksia.) Ehkä se oli otsikko. Luettuani takakansitekstin kirja lähti mukaani. Samoin sen jatko-osa Delfiinien laulu. Ymmärtääkseni jatko-osia on vielä lisää, ja että ainakin Valkoisesta kirahvista on tekeillä myös elokuva.

Tarinassa on muutama juonen kulkuun liittyvä käännekohta, jotka ovat merkittäviä. Ensimmäinen tulee heti kirjan alussa, kun Martinen vanhemmat kuolevat tulipalossa. Jäin miettimään tapahtuman kuvausta. Toisaalta tähän valtavaan elämää muuttavaan asiaan liittyvää tunnetta on tekstissä paljon, mutta toisaalta se on ikään kuin vaimennettu. Tarkoitan, että tragedia, jonka seurauksena lapsi jää yksin maailmaan kuvataan siten, että on selvää, kuinka valtava asia on kyseessä. Ei kuitenkaan siten, että lukija ”musertuisi” tapahtuman alle. Tarinan myötä asia ei unohdu, mutta itse koin, että tarinassa halutaan myös tuoda esille elämän jatkuvuus. Martinen elämä jatkuu, surussa ja surun kokemisen myötä, mutta yhtä kaikki elämä jatkuu. Nyt vain toisessa maassa ja toisenlaisessa kulttuurissa.

(Kohtalokkaan tulipalon yöhön liittyy myös Martinen näkemä uni, jota voisi kutsua enneuneksi. Osaltaan tämä uni palvelee tarinaa juonta eteenpäin vievänä elementtinä.)

Kulttuurin osalta esille nousevat asiat olivat tarinassa itselleni mielenkiintoisimpia. Yllätyin etenkin siitä, että realistisessa tarinassa tulee luontevalla tavalla esille mystiseltä vaikuttavia asioita, jotka eivät kuitenkaan vie tarinaa fantasian suuntaan. Oma kokemukseni oli, että tarina kuvaa paikallista kulttuuria, jossa fantasia tai fantastinen on olennainen osa elämää ja olemista, se ei ole ikään kuin ”jokin ulkopuolinen olio”, niin kuin se usein tuntuu länsimaisessa kulttuurissa olevan.

Valkoisessa kirahvissa fantastinen nousee esille afrikkalaisten legendojen sekä parantaja-kulttuurin kautta. Oli todella mielenkiintoista lukea kuvauksia siitä, kuinka Martinen parantajan lahjaa sekä lahjan käyttämistä kuvataan. Asian liittyvä tieto ja osaaminen ”ikään kuin nousee tytön sisältä” ja ilmenee tilanteissa, joissa lahjan käyttämiselle on tarve – esimerkiksi haavoittuneiden eläinten parantamisena.

Martinen parantajan lahja/kyky liittyy tarinan juonikehitykseen myös siinä mielessä, että tapahtumien päänäyttämö on Sawubonan luonnonsuojelualue, jossa on tällaisille kyvyille käyttöä. Alueella liikkuu salametsästäjiä, ja tarina keskittyy pääasiassa salametsästäjiin liittyvän mysteerin selvittämiseen. Tässä yhteydessä valkoinen kirahvi nousee olennaiseen rooliin, sillä valkoinen kirahvi on omaisuuksien arvoinen. Moni keräilijä haluaisi sellaisen.

Martinen ja kirahvin välinen ystävyys on isossa roolissa. Tässä yhteydessä korostuvat myös Martinen muut kyvyt: tytölle on luontevaa kommunikoida kirahvin kanssa telepaattisesti, tunteiden ja ajatusten välityksellä. Afrikkalaisen yhteisön jäsenille nämä kyvyt ovat täysin normaaleja ja luontevia asioita, jotka ovat osa ihmisyyttä. Kansainvälisessä koulussa kuitenkin käy ilmi, että siellä on oppilaita, joiden mielestä Martine on noita, ja hänet tulisi tuhota. On mielenkiintoista kuin tarinassa nostetaan lempeällä mutta hyvin havainnolllistavalla tavalla esille se, kuinka eri tavoin eri kulttuureissa suhtaudutaan ns. ”erilaisuuteen”. Afrikkalaisille voimakas luontoyhteys, etenkin maayhteys, ja siihen mahdollisesti liittyvät ”kyvy” eli lahjat, on maailman luonnollisin asia.

Valkoinen kirahvi on suunnattu hieman nuoremmille lukijoille, sanoisin että noin 10 ikävuoden molemmin puolin oleville, mutta kyllä tämä maistuu aikuisellekin lukijalle. Minut tarina imaisi sen verran voimakkaasti mukaansa, että halusin suositella Valkoista kirahvia myös täällä. Jännitystä ja kutkuttavia juonenkäänteitä on tarjolla, samoin mielenkiintoista luontokuvausta! 😉

Itse jatkan matkaa Martinen seurassa Delfiinien laulun myötä.

Jätä kommentti

Ilkka Auer: Lumen ja jään maa -sarja. Sysilouhien tarina.

19 joulukuun, 2011 klo 12:50 pm (Blogikritiikit, kierrätysosasto)
Tags: ,

Eräs ”pitkäaikainen projektini” on ollut Ilkka Auerin Lumen ja jään maan -sarjaan tutustuminen. Sarja kertoo Sysilouhien suvusta. (*Edit: otsikoin kirjoituksen aluksi virheellisesti  ”Sysilouhien sukua -sarja”, kiitos Anna-Marin virhe tuli korjattua!) Luin koko sarjan jo jokin aika sitten, mutta en ole saanut kirjoitetuksi asiasta ennen kuin nyt. Ohessa Sysilouhien sukua -tarinasta (sarjan ensimmäinen osa) referoiden, sillä tätä tarinaa en halua keneltäkään spoilata ennakkoon! Kaikkinensa sarjassa on neljä osaa, joten tässä nyt myös vinkkiä joululoman lukemistoon kaikille niille, jotka kaipaavat pitkää ja paksua fantasiatarinaa täyttämään joulunpyhien kiireettömiä päiviä.

Jonkin verran spekulatiivista fiktiota, eritoten scifiä ja fantasiaa lukeneena sitä tahtoo kyynistyä sen suhteen löytyykö maailmasta vielä spefitarinoita joissa ”on sitä jotakin”. Kun tällainen tarina, tai parhaimmillaan kokonainen sarja tällaisia tarinoita tulee vastaan, tahtoo siinä sukat pyöriä jalassa.

Sysilouhien sukua sai sukat pyörimään jalassa. Kello oli noin 04 aamulla kun sain sarjan ensimmäisen kirjan luettua. Eihän sitä voinut kesken jättää, kun kerrankin oli mahdollista valvoa ja lukea koko tarina kertalaakista.

Sysilouhien sukua kertoo Nonnan ja hänen sukunsa tarinan. Kertomuksen maailma on ns. suljettu maailma, eli oma fiktiivinen todellisuutensa. Vertailukohteena tällaiselle todellisuudelle on mm. Harry Pottereiden maailma, jossa kulkee kaksi todellisuutta rinnakkain: velhojen todellisuus sekä jästien todellisuus, ja aina välillä nämä todellisuudet ”sotkeutuvat toisiinsa”. Suljettu maailma tarkoittaa sitä, että se on ns. itsenäinen todellisuutensa, josta ei ole pääsyä muihin todellisuuksiin. Se minkälainen fantasiakertomuksen maailma on, eli suljettu tai ns. useista todellisuuksista koostuva maailma, on olennaista, koska se osaltaan muodostaa kertomukseen tiettyjä peruslähtökohtia.

Sysilouhien suvussa kertojana toimii nk. kaikkitietävä kertoja, eli ”ääni” joka on läsnä monissa paikoissa yhtä aikaa, ja tietää koko ajan mitä missäkin päin kertomuksen maailmaa tapahtuu. Kertomuksen päähenkilö on Nonna, mutta kertomuksessa on useita sivuhenkilöhahmoja, joista tulee kokonaisuuden kannalta olennaisia. Esimerkiksi Fenris, Nonnan jääkarhu ja suojelija, on tällainen henkilöhahmo. Toki voi pohtia myös sitä, onko Fenris yhtälailla päähenkilö kuin Nonna, jostakin näkökulmasta tarkasteltuna tämäkin pitänee paikkansa. Nonnan näkökulmasta tarinaa kuitenkin kerrotaan.

Tarinan yksi ydinteemoista on monelle fantasiakertomukselle perinteinen ”matka omaan itseen”, joka käynnistyy Nonnan kotikylän tuhoamisella. Tyttö kidnapataan ja viedään vangiksi kaukaiseen paikkaan. Nonna onnistuu pakenemaan, ja tästä alkaa pidempi matka kuin hän olisi uskonutkaan. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja suvun vanhat salaisuudet alkavat aueta pikkuhiljaa. Nonnan lisäksi monet muut henkilöhahmot yllättyvät pinnalle nousevista paljastuksista, ja selvää on, että maailma elää muutoksen aikoja. Kaiken sen myötä mitä Nonna kokee ja oppii, hän itse koko ajan kasvaa, etenkin tuntemaan oman voimansa.

Monet fantasiaseikkailut, alkaen Tolkienin Sormusten herrasta, pitävät sisällään henkilöhahmojen matkan omaan itseen, matkan joka toimii ikään kuin oppitunteina oman voiman löytämiseen ja valjastamiseen – yleensä vaikeuksien kohtaamisen kautta. Probleemi on usein se, että etenkin jotkut ulkomaiset kirjailijat kirjoittavat näistä aiheista toistaen vanhaa, tai suorastaan matkien muita, kuten esimerkiksi koin Christopher Paolinin tehneet teoksessaan Eragon (= matkineen Tolkienia etenkin paikkojen nimissä. Teoksen jatko-osia en ole lukenut enkä lue.). Ikävä kyllä fantasian kentällä, etenkin ulkomailla, on paljon jäljitelmiä ja niiden jäljitelmiä, ja alkaa olla vaikeaa löytää tarinoiden seasta jotakin raikasta.

On taito kirjoittaa esimerkiksi vanhoja perinteisiä aineksia käyttäen tarina, joka laulaa aidosti omaa lauluaan. Osaltaan tästä syystä kotimaisen spekulatiivisen fiktion nousua onkin ollut suoranainen ilo seurata, koska kirjailijoilla on todella raikkaita ja omaperäisiä ideoita. Vaikka monissa tarinoissa on myös ”kierrätysmateriaalia” mukana, tätä materiaalia on kierrätetty siten, että lopputulos on jotakin uutta ja raikasta. Suomessa on etenkin 2000-luvun jälkeen ollut lukuisia omaäänisiä ja aidosti omaa lauluaan laulavia erittäin lahjakkaita kirjoittajia, joiden soisi nousevan myös laajemman yleisön tietoisuuteen.

Ilahduin aidosti Auerin Sysilouhien suvusta. Oma lukukokemukseni oli nimenomaan se, että Sysilouhien sukua (ja koko sarja…) laulaa omaa lauluaan aidosti omalla äänellään.

Sivukommenttina tähän: jaksan vuodesta toiseen hämmästellä mikä kotimaisia kustantamoja vaivaa? Suomessa kirjoitetaan erittäin hyvätasoista aikuisten sekä lasten ja nuorten spekulatiivista fiktiota. Suhteessa väkilukuumme kirjailijoita on paljon, ja kirjallisuus korkeatasoista, joten verrattuna esim. moniin ulkomaihin, meillä todellakin ilmestyy paljon korkeatasoista spefiä. Miksi tästä ei puhuta enemmän? Vai puhutaanko, ja minulla on vaan ollut korvat kiinni? En muista samanlaisia mainoskampanjoita yhdenkään kotimaisen kirjailijan teoksen kohdalla kuin mitä Harry Pottereiden kohdalla oli. Siitä huolimatta, että usealla kotimaisella fantasiateoksella on niin sanotusti enemmän ansioita kuin mitä esimerkiksi Pottereilla, esimerkiksi Ilkka Auerin Lumen ja jään maa -sarjalla.

Halusin tuoda tämän sivukommentin esille, vaikka tarkoitukseni ei ole aloittaa ”laatukeskustelua” tässä, sillä se on kokonaan eri teema. Erittäin mielenkiintoinen teema tosin. Ja tästä pääsemmekin sitten kirjallisuuspalkintoja liippaavaan arvokeskusteluun, ja kohta olemme niin syvällä suossa, että emme pääse sieltä enää päivänvaloon. Joten aiheeseen palatakseni totean vain, että oma lukukokemukseni Sysilouhien sukua -tarinan parissa kolahti positiivisella tavalla paljon syvemmälle kuin mitä esimerkiksi Harry Potterit aikanaan. Ja että syytä olisi kotimaista lasten ja nuorten kirjallisuutta – sekä fantasia ja scifi-kirjallisuutta – nostaa reippaasti esille. Samalla voisi myös miettiä missä viipyy aikuisille suunnattu kotimainen scifi- ja fantasia kustantamojen tarjonnassa.

Olenko ikävä ihminen, jos en kerro Sysilouhien tarinasta enempää tässä? Tulin tähän päätökseen nauttiessani suuresti tarinan eri vaiheista ja sen saamista käännöksistä. Myönnän että hieman odottelin koska tarina ”urautuu tusinafantasialle tyypilliseen uraan”, mutta sitä hetkeä ei koskaan tullut. Ilkka Auer on tehnyt tarinan eteen paljon töitä, koonnut materiaalia ja koostanut tarinan tapahtumia siten, että vaikka siinä toistuu monet muista seikkailuista tutut elementit, kuten vaikkapa pahan hengen läsnäolo (= jokin nimetön paha vainoaa ns. hyvää henkilöhahmoa), muodonmuuttajien läsnäolo (= tyypillistä monissa fantasiatarinoissa) sekä lumottujen esineiden läsnäolo, ei urautumisen hetkeä tullut.

Lämpimästi suosittelen lämmittävää ja seikkailullista matkaa kotimaisen, anteeksi Erittäin Laadukkaan Kotimaisen fantasiatarinan parissa. 😀

6 kommenttia

Sammon saaga

23 marraskuun, 2009 klo 7:47 pm (Blogikritiikit, Sanomalehti Kaleva)
Tags: , ,

Tässä kritiikki jonka kirjoitin Timo Parvelan Sammon vartijat -sarjasta Sanomalehti Kalevaan. Sain toimituksesta kuittauksen, että heidän puolestaan on ok jos julkaisen tekstejä myös täällä blogissa, mikä on tietenkin kiva juttu. 🙂

Mietin kääntäisinkö tämän pdf-tiedostoksi, mutta tulin siihen tulokseen että sille ei ole tarvetta. Katsotaan sitten jatkossa miten homma toimii.

En valitettavasti tiedä koska juttu on tullut lehdessä ulos, mutta käsittääkseni se on ulos jo tullut. 😉

—————–

Timo Parvela: Sammon vartijat 1-3

Tuliterä

Tammi 2007

Tiera

Tammi 2008

Louhi

Tammi 2009

Sammon saaga

Tuotteliaana kirjailijana tunnetun Timo Parvelan kirjoittama Sammon vartijoiden tarina käynnistyi syksyllä 2007. Kolmiosaisen sarjan ensimmäinen teos Tuliterä esitteli maailman, jossa Sammon vartijat ovat sukupolvesta toiseen vartioineet Väinämöisen perintöä. Tuliterä on upea avaus sarjalle, jonka pääosassa oleva nuorisojoukko, Sammon vartijat, saa tehtäväkseen jatkaa ikiaikaista ”valon ja pimeän” välistä taistelua. Sammon vartijoiden tehtävänä on estää Pohjolaa ja etenkin Louhea saamasta käsiinsä Väinämöisen tuhoaman Sammon palasia.

Sarjan toisessa osassa, Tierassa, nuoret sankarimme kohtaavat vaikeuksia vaikeuksien perään. Ympärillä oleva maailma kamppailee mullistusten kourissa. Pohjolan ote kiristyy, ja Sammon vartijoiden on toimittava nopeasti, jotta Louhi ei saa Sammon palasia itselleen. Matkallaan kohti pohjoista joukko törmää uusiin vaikeuksiin, ja tehtävä tuntuu mahdottomalta. Apu kuitenkin löytyy yllättävästä paikasta – keskeltä metsiä Suomenniemen saloilta.

Louhi viimeistelee Sammon saagan tarinan. Kerronta keskittyy tiiviisti Sammon vartijoiden ja Pohjolan väliseen kamppailuun, ja etenkin Louhen henkilöhahmoon, joka on sarjan aikaisemmissa osissa jäänyt pienempään rooliin. Sammon vartijoiden fantastisen maailman ja nykytodellisuuden yhdistelmä tulee konkreettisimmalla tavalla esille mystisen Pohjolan etsinnän kautta. Mikä ja missä on Pohjola? Kukaan ei tunnu tietävän, ja mistään ei löydy etsijöille apua. Pohjolaan kytkeytyy olennaisesti myös Sampo ja Sammon mysteeri. Kukaan ei tiedä mikä Sampo on, ja mitä se tekee. Paitsi että oikein käytettynä se tuo vaurautta maailmaan, ja Louhen käsissä se on maailman vaarallisin ase.

Parvela on ratkaissut sekä Pohjolaa että Sampoa koskevat kysymykset pitkälti oman todellisuutemme yritysmaailman malleja hyödyntäen. Pohjola on jotakin, joka on kaikkialla läsnä, talouden ja teknologian muodossa, ilman että sitä edes tajuamme. Sampo on Pohjolan ytimessä. Asetelma, joka on niin itsestään selvä, että sitä ei tule edes ajatelleeksi. Tätä kautta tarinarakenne kestää eheänä loppuun saakka, samoin lopussa odottava yllätys.

Sammon vartijat -sarjan kerrontarakenne, eli se millä tavalla tarinaa kerrotaan, on rakennettu erittäin hyvin. Kalevalainen kieli yhdistyy moderniin suomen kieleen dynaamisesti, ja kerronnassa ilmenee ”takovaa otetta”. Samoin sarjan tarinarakenne, eli mitä lukijalle kerrotaan, on rakennettu erinomaisesti. Parvela osaa hyödyntää suomalaista kansanperinnettä sekä tarinan että kerronnan tasoilla siten, että kokonaisuus antaa kalevalaiselle perinteelle uuden modernin ilmeen. Lisäksi sarjan henkilöhahmogalleria on maanmainio.

Sammon vartijoiden fiktiivinen maailma muodostaa sarjan alusta loppuun asti mielenkiintoisen ja ennen kaikkea laadukkaan yhdistelmän fantasiaa ja nykytodellisuutta, johon kytkeytyy voimakkaita kalevalaisia piirteitä. Pakollista lukemista kaikille fantasian ystäville!

Teksti Maria Loikkanen

2 kommenttia

Reeta Aarnio: Maan kätkemät

27 maaliskuun, 2009 klo 3:05 pm (Blogikritiikit, kirjallisuus, Kirjat, kriitikko, Yleistä kritiikeistä)
Tags: , , , , , ,

Seuraavassa asiaa siitä, mitä kaikkea liikkuu mielessäni kirjoittaessani kritiikkiä. Tämän tekstin kirjoitin heti sen jälkeen kun olin saanut Reeta Aarnion Maan kätkemiä koskevan kritiikin pääpiirteissään valmiiksi.

Ajatus tästä postauksesta lähti ärtymyksestä, jota tunsin lukiessani netistä Maan kätkemiä koskevia ”kritiikkejä”. Osa niistä oli lähinnä ”sivulauseita” osana kimppakritiikkejä, ja osa sellaisia, jotka eivät minua muuten vain miellyttäneet (perustelut eivät tuntuneet riittäviltä, ja näkökulmat olivat aivan liian negatiivisia). Miksi pitää keskittyä pelkästään negatiivisiin kommentteihin? Vaikka ei teoksesta pitäisikään, voihan siinä silti olla myös jotakin hyvää?). Ja ennen kaikkea: ne perustelut? Missä ovat perustelut?

Tässä yhteydessä jäin totisesti miettimään kritiikin roolia: negatiivisuus tuntuu tunkevan läpi monissa kritiikeissä. Jäin miettimään myös kritiikille annettavaa tilaa eri medioissa: tila on tiukassa, ja se osaltaan pakottaa kritiikit tiettyyn muottiin, mutta ei tämä voi olla ainoa syy esim. negatiivisiin lähestymistapoihin. Sekä siihen, että asiaa ei perustella tarpeeksi.

Onnimanniin lähettämäni kritiikki on kursiivilla, ja sitä koskevat mietteet ovat normaalilla muotoilulla.

maankatkematx500

Tarina maasta ja sen väestä

Reeta Aarnio: Maan kätkemät

Otava 2008

Viime vuosien aikana on ollut ilo seurata fantasiakirjallisuuden nousua suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Reeta Aarnion esikoisteos Maan kätkemät ilahduttaa myös. Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos. Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa. Kokonaisuudessaan nasevan humoristinen kertomus muodostaa toimivan ja mainion kokonaisuuden.

Viime vuosien aikana tarkoittaa tässä yhteydessä 2000-luvun alkua. Sen kauemmas taaksepäin en ole kriitikon työn puolesta katsonut. 2000-luvun puolella on ilmestynyt paljon hienoa kotimaista fantasiaa kuten Sari Peltoniemen, Antti Halmeen, Annika Eräpuron, Anu Holopaisen, Timo Parvelan ja Tuulia Ahon teokset (en jätä ketään tarkoituksella pois, tässä lähinnä ne kirjailijat ketkä tulivat ensinnä mieleen!).

Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos.

Kerronta: millä tavalla tarina kerrotaan. Minkälainen on tekstin kertoja eli kuka kertoo, millä tavalla kerrotaan ja kenen näkökulmasta. Onko puhekieltä vai yleiskieltä.

Tarinarakenne: missä järjestyksessä tarina kerrotaan ja kuinka tarina etenee? (Tähän liittyy myös tarinan aika. Onko tarinassa takaumia, joihin välillä siirrytään nykyajan tapahtumista vai onko tarina itsessään takauma.) Onko siinä upotuksia tai ns. poikkeavia rakenteellisia ratkaisuja, esimerkiksi että kertomus alkaakin luvusta kolme luvun yksi sijaan (Alasdair Gray: Lanark).

Tarinan ja kerronnan ajan tarkastelulla tarkoitetaan tarinan kulun nopeutta, esimerkiksi sitä kuinka nopeasti tarina kulkee eteenpäin suhteessa kirjan sivumääriin. Hypätäänkö yhdessä lauseessa vuosi tai 10 vuotta eteenpäin tarinan tapahtumien tasolla? Vai kerrotaanko kertomusta ns. reaaliajassa. Tässä yhteydessä voinee mainita Volter Kilven Alastalon salissa, joka on eräänlainen ”kerronnallisen hitauden maailmanennätys”: tarinan aika on noin kuusi tuntia, ja tämän ajan kestoa kuvataan 990 sivun voimalla. (Ketä kerrontaan liittyvät asiat kiinnostavat enemmänkin, suosittelen Runousopin perusteet -kirjaa, joka on varsin pätevä yleisesitys kirjallisuuden perustason opinnoista)

Maan kätkemät sijoittuu ”nykyaikaan”. Tarina kerrotaan siinä järjestyksessä kuin se tapahtuu, eli perinteisessä alusta loppuun -järjestyksessä. Tarinaa kerrotaan Liinan näkökulmasta. Kertojan läsnäolo on havaittavissa, mutta näkökulma on Liinan. Dialogit toimivat luontevasti osana kertomusta.

Kokonaisuuden huomioiden minusta on perusteltua sanoa, että Maan kätkemät on laadukas teos.

Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa.

Genre = fantasiakirjallisuus. Suomalainen kansanperinne = tässä yhteydessä maanväki, vedenväki, ilmanväki jne. Maan kätkemien tarina keskittyy maanväkeen, eli maahisiin. Myös paikkauskollinen väki vilahtelee kertomuksessa tonttujen muodossa, samoin metsänväki metsänneitojen muodossa.

Genren, tässä tapauksessa fantasiagenren, muokkaaminen kohti uutta suuntaa. Tämä on minulle aina olennainen kysymys kirjallisuudessa. Yksinkertaisesti koen olennaiseksi sen, että ”ei esitetä jo olemassa olevaa uudestaan”, vaan rakennetaan jotakin uutta. Vaikkapa sitten vanhaan tukeutuen. Kukin omalla tavallaan ja tyylillään, mutta kuitenkin. Maan kätkemien osalta koin ja koen asian siten, että Reeta Aarnio käyttää suomalaista kansanperinnettä osana tätä teosta, sitoen esimerkiksi maanväen tarinaan kiinni siten, että fantasiaperinteeseen syntyy jotakin uutta.

Tarinan päähenkilö on uudelle paikkakunnalle muuttanut Liina, joka huomaa joutuneensa varsin erikoiseen tilanteeseen: jotkut uuden koulun oppilaista käyvät taikatunneilla. Tunneilla opitaan kaikenlaisia asioita, joista ”tavalliset” ihmiset eivät ole tietoisia. Kun lähiseudulla alkaa kadota lapsia, Liina tietää oppimansa perusteella että maahiset ovat asialla. Koska aikuiset eivät tätä usko, päättää Liina ystävineen tehdä asialle jotakin.

Kritiikissä pakollinen ja olennainen tekstiselostus.

Kerronnallisella tasolla Maan kätkemissä on havaittavissa selviä viitteitä brittityylin fantasiasta, kuten Diana Wynne Jonesille tai J.K. Rowlingille tyypillisestä kerrontatyylistä, mutta en kokenut tätä lainkaan häiritseväksi. Aarnion kepeän humoristinen tyyli toimii esimerkiksi siksi, että tarinan pinnan alla pyörteilevät tummat sävyt eivät nuorta lukijaa ajatellen nouse liian suureen rooliin.

Lukiessani Maan kätkemien ensimmäisiä sivuja mietin kuinka kerrontatyyli vaikuttaa niin tutulta. Päästessäni kertomuksessa eteenpäin tajusin pikkuhiljaa, erilaisten vivahteiden kautta ja avulla, että tekstin sävy tosiaankin muistuttaa sekä Wynne Jonesin että Rowlingin tekstien sävyä. Paino sanalla muistuttaa – en todellakaan kokenut tekstiä pastissina, kuten Mari Viertola kirjoittaa Turun Sanomissa. Aarnio kirjoittaa omalla äänellään, ei tässä minusta mitään epäselvää ole. En myöskään oikein käsitä sitä, miksi kerronnallinen tyyli ei saisi/voisi muistuttaa jotakin toista/jonkun toisen kerronnallista tyyliä. (Ok: tässä yhteydessä on pakko myöntää, että esim. Antti Halmeen Markus Lightista kirjoittaessani älähdin kirjan kansikuvasta, siitä että se muistuttaa liikaa Pottereista.)

Kepeän humoristinen tyyli. Tällä viittaan etenkin Wynne Jonesiin: hänellä on taito kirjoittaa siten, että vaikeatkin asiat tulevat esille, mutta ne ”eivät satu liikaa”. Vivahteilla on suuri rooli Wynne Jonesin tuotannossa. Aarnion tyyli muistuttaa jossakin määrin tällaista tapaa kertoa tarinaa. Seikka josta tällaisessa tarinankerronnassa erityisesti pidän, on se että se useimmiten sulkee ulos ns. rautalangasta vääntämisen. Eli että lukijalle ei lähdetä vääntämään jotakin moraalista opetusta.

Ottaen huomioon Maan kätkemien eri teemat, etenkin ihmisten ja eri väkien väliset suhteet, tässä olisi voitu vääntää vaikka minkälaista moraalia siitä, kuinka ihminen on tuhonnut maanväeltä sitä, ilmanväeltä tätä, ja vedenväeltä tuota. Onneksi tämä ei kuitenkaan toteudu kertomuksessa. Haluan uskoa ja luottaa siihen, että eri-ikäiset lukijat kyllä ymmärtävät vivahteita, että rautalangasta vääntäminen ei ole tarpeen. Sitä paitsi – kyllä tulkinnan varaakin pitää jättää.

Viitteitä brittityylin fantasiasta on havaittavissa myös tarinan tapahtumien tasolla, kuten taikaoppituntien, lentävän auton tai milloin mihinkin ilmestyvien ovien kautta. Jotkut asiat muistuttivat Harry Potterista, mutta en kokenut tätä häiritseväksi. Minusta pastissimoitteet tai haukut ”liiasta Potterismista” ovat aivan turhia. Yleisellä tasolla ajatellen pitäisi huomioida se, että intertekstuaalisuus ja sitä kautta ilmenevät vaikutteet ovat osa kirjallisuuden kenttää.

Mieleen muistuu ensimmäinen kerta jolloin luin ensimmäisen Potterin: ei kestänyt kauan, kun aloin miettiä Potterin tapahtumien samankaltaisuuksia Wynne Jonesin Noidan veljeen. Kerrontatyyliä ja kirjan tapahtumia myöten. Silloin pastissi tuli mieleen, ja voimallisesti, mutta eipä asiasta juurikaan ole missään puhuttu. Kukaan ei ole haukkunut Rowlingia ”väärentäjäksi” tai kopioijaksi. Tosin ei siinä mielessä ole syytäkään, että jos tekstin kompleksisuudesta (juonirakenteiden monimutkaisuudesta ja kerronnallisista tasoista) aletaan puhua, Rowling ei Pottereillaan yllä lähellekään Wynne Jonesin tasoa. Farah Mendlesohn nosti tämän asian useaan otteeseen esille kesän 2008 Finnconin Diana Wynne Jones -paneelikeskustelussa.

Kun ”brittiläissävytteiseen” kerrontaan yhdistetään suomalaiset fantasian ainekset, kokonaisuus uudistaa ja piristää positiivisella tavalla suomalaista fantasiakirjallisuuden genreä. Maan kätkemät solahtaa luontevasti sekä suomalaisen että kansainvälisen fantasiaperinteen joukkoon. On vaikea ymmärtää kuinka teosta voidaan moittia latteaksi.

Jep. Näin on näreet. Minusta Maan kätkemät on eheä teos, jossa nivotaan hienolla tavalla erilaisia aineksia yhteen. Ennen kaikkea tarina on kirjoitettu hyvin. Teos myös luo uutta: se kuinka eri väet esitellään ja kuinka niistä kerrotaan. Montako tämän tyyppistä teosta Suomessa on ilmestynyt? Toki esimerkiksi Antti Halmeen ja Timo Parvelan teokset (täsmennetään: Markus Light, Tulileikit, Sammon vartija I & II) ovat tuoneet suomalaista kansanperinnettä hienolla tavalla osaksi suomalaista fantasiagenreä, mutta ne ovat kuitenkin hyvin erityyppistä fantasiaa kuin Maan kätkemät. Molemmat pohjautuvat ns. quest-rakenteeseen, joka on perusrakenteeltaan hyvin seikkailuhenkistä. Toisin kuin Maan kätkemät. On tässäkin seikkailua, mutta kyse ei ole perinteisestä questista, jonka aikana päähenkilö tekee pitkän matkan, löytää itsensä ja kohtalonsa, sekä yleensä pelastaa maailman muodossa tai toisessa.

Minusta Maan kätkemissä oli/on hienoa juuri se, että kertomus on ”pieni, hiljainen kokonaisuus”, joka kertoo hiljaisten ja kiusatuiden tarinan sekä maan hiljaisten, maahisten tarinan. Aarnio ei korosta Liinan koulukiusatun roolia tai maahisten pahuutta, vaan kertoo tarinan siitä maailmasta jossa lapsi elää. Vivahteita on ja paljon. Etenkin mitä tulee ihmisten ja eri väkien kanssakäymiseen.

4 kommenttia