Oli tarkoitus kirjoittaa Onnimanniin arvio Lotta-Liisa Joelssonin esikoisteoksesta Vivika, mutta teoksen luettuani ja otettuani yhteyttä Onnimannin päätoimittajaan oli todettava, että Onnimanni ei lasten- ja nuortenkirjallisuuteen painottuneena julkaisuna ole areena, johon Vivikan arvio istuisi. Joten tarjosin arviota Sylviin.
Erittäin kiinnostavaa on se, että Vivika on suunnattu aikuisille, mutta se kertoo teini-ikäisistä. Minusta tämä oli/on kiinnostavaa siksi, koska jäin hämmentyneeksi kohderyhmästä jolle teos on suunnattu. Toivoakseni onnistuin arviossani nostamaan esille näkökulmia siitä, miksi näin. Vivikan arvio löytyy täältä.
Kirjoitin Sylviin myös pitkän arvion Elina Rouhiaisen esikoisteoksesta Kesytön. Arviossa on myös mietteitä liittyen spekulatiiviseen fiktioon sekä suomikummaan. Tämä on nyt sitä, kun saa ja voi kirjoittaa ilman ”pituusrajoituksia” eli merkkimääriä koskevia rajoituksia, jotka paperilehdessä luovat rajat teksteille.
Huomasin että ”ilman pituusrajoitusta” kirjoittaminen tuntui aivan mahtavalta, mutta samalla loi myös painetta siitä, että tekstistä syntyy koherentti, selkeä ja ymmärrettävä. Selvästi huomasin, että olen tottunut kirjoittamaan tiukkojen ”mittarajoitusten mukaan”, koska välillä tuli sellainen olo että teksti on liian pitkä ja sekava. Onneksi tässä asiassa on toimituksen tuki, ja aivopierut saavat oikoluvussa kyytiä.
Sain Post it -tunnustuksen Insinööriltä. Kiitän! 😀
Olen seurannut Insinöörin kirjahyllyn tapahtumia jo, öh, kolme vuotta? Ainakin. Pidän Insinöörissä suunnattomasta siitä, että hän kirjoittaa omasta lukukokemuksestaan omalla äänellään. Ei ”sokerikoodilla”, joka muuntaisi asiat epäaidoksi.
Olen tainnut saada Insinööriltä jonkinlaisen tunnustuksen joskus aikaisemminkin. Auliisti myönnän, että olen aivan pihalla tällaisten verkossa kiertävien tunnustusten kanssa. Eli jos joskus käy siten, että en tällaiseen reagoi, se ei johdu siitä ettenkö välittäisi, vaan siihen on muita syitä. Tässä oli hyvä ajoitus, ja ehdin reagoida. Olen huomenna lähdössä viikoksi reissuun, enkä pääse nettiin sinä aikana. Ainakin luulen niin.
En tiedä onko tällaisessa tunnustuksessa ”sääntöjä”, ajatellen lähinnä sen edelleen jakamista. Ymmärsin että tämä tulisi jakaa eteenpäin viidelle suosikkiblogille, mutta saako sen palauttaa myös jakajalle? Toivottavasti, koska minä palautan. Seuraan Insinöörin kirjahyllyä säännöllisesti, vaikka en kovin usein kommentoikaan, joten kyllä se suosikkiblogi minulle on.
Mietin keille kaikille muille tunnustuksen laittaisin eteenpäin. Yksi blogi jota seuraan on salasanan takana, eli jäljellä jää vielä kolme valintaa. Kyllä ne menevät Päiville ja Terhille. Kiitos ihanat blogeistanne! 😀 Viimeinen mutta ei suinkaan vähäisin valinta menee puutarha-blogille.
Post it tunnustukseni menee siis eteenpäin seuraavasti:
Halusin kirjoittaa mäkiauton rakentamisesta ja itse kisapäivästä muutaman postauksen tänne, vaikka tämä kirjallinen blogi onkin. Harvoin kuitenkin jaan täällä asioita omasta elämästäni, joten ehkä sillekin on välillä tilaa. Tämä oli ja on edelleen asia jonka haluan jakaa, koska tässä oli niin paljon iloa joka syntyi ja mahdollistui nimenomaan yhdessä tekemisen kautta. Autoa ja hienoa mäenlaskua ei olisi ollut ilman hienoa tiimiä ja mahtavaa autonrakennusprojektia. Jos joku miettii mäkiauton rakentamista, ilman muuta kannustan – etenkin hupiluokkaan osallistumista! 😀
Odotettu kisapäivä koitti aurinkoisena. Lottovoitto, sillä sateisella kelillä vanerista rakennetulla autolla mäen alas ajaminen olisi saattanut olla jopa vaarallista puuhaa. Heinäveden kirkonkylän mäki on nimittäin iso ja jyrkkä. Korkeusero kirkolta alas rantaan on 90 metriä 1400 metrin matkalla. Meidän tiimimme valitsi jättää matkan ensimmäisen osan, eli kirkolta Kermanrannatielle laskeutuvan pätkän ajamatta, koska tie on kapea, mutka jyrkkä ja lisäksi siinä oli irtosoraa. Sekä kuskin hyvinvointia että auton kestävyyttä ajatellen päätimme laskea harjoitusajon ja varsinaisen kilpalaskun ns. välietapilta. Se oli viisas päätös, alas ajettavaa matkaa kertyi jo näinkin ihan riittävästi.
Tässäpä kisapäivän tunnelmia, olkaa hyvä! Huom! Kuvia klikkaamalla saat ne isommaksi.
Kuvat: Maria Loikkanen, Eija Kvintus, Arto Kaipainen & Kaisa Kokko
Kisoissa oli mukana 16 tallia.
Liekki Racing Teamin autot 😉 Vauhtiajoissa oli myös superjuniori-luokka, johon pieni auto (pienin kuski) osallistui, äidin vetäessä autoa 😀
Etualalla Stadin kurkojen eli Puutiimin mahtava ajopeli, hattua nostan ajosuoritukselle, todella. Itse en pystyisi tuolla vempeleellä laskemaan mäkeä alas kyykkyasennossa. Ajokki on rollaattorista rakennettu 😀
Tässäpä meidän valmis ajokkimme 😀 Kuvassa tiimimme graafinen suunnittelija Kaisa Kokko, jonka käsialaa logot ja muu visuaalinen ilme. Hyvä Kaisa! 😀
Varikkoalueen ja lähtöpaikan tunnelmaa, kuvassa hupiluokan edustajia. Aurinko paistoi ja banjo soi! 😀 Huom. siis Make Hakaliston mahtavassa ajopelissä oli vahvistin, eli banjo todella soi! 😀
En ollut aikaisemmin osallistunut vauhtiautokisoihin saati sitten ajanut mäkiautoa, joten kyllä tämä oli Elämys isolla Eellä! Puhumattakaan itsensä nolaamisesta, mutta toisaalta – jos kerran aikoo itsensä nolata, niin tehdään se sitten kunnolla. Eli munankuori päässä mäkeä alas. Jos ajan ”Loch Cream Monsterilla” mäkeä alas, niin pitäähän sitä kuskilla olla jotakin monsteriin liittyvää symboliikkaa yllään (tosin kypärä muistutti minua kovasti Spaceballsin eli Avaruusboltsien rekvisiitasta, sen vuoksi kypärän takana oli teksti ”Lord Helmet, I beat you”). 😀
Kuvassa odotan lähtövuoroa ja taidan soittaa torvea. Kyllä, meidän autossa oli myös torvi, eli konepellin alla on piilossa akku, ja hieman ylempänä auton torvi, jonka soittaminen onnistui nappia painamalla 😀 Kisojen isä ja järjestäjä Pekka Hakalisto istuu autoni konepellillä, olin kuulevinani jotakin puhetta varaslähdöstä. No eihän me nyt sellaista, tietenkään! 😀 Taustalla Eija Kvintus, joka antoi minulle lähtövauhdin.
Siellä sitä tullaan ja mennään mäkeä alas 😉
Tässä saapuu maaliin Pekka Hakalisto, Vauhtitiimi Inkariikka! Mahtava ajopeli ja hieno ajosuoritus! Huom. Pekka on itse tehnyt auton, myös ns. jarruvarjon, joka perässä hulmuaa!
Harjoituslaskun jälkeen alkoi varsinainen kisa. Harjoituslasku oli ainakin minulle erittäin tarpeen, jotta sai tuntumaan ajoreittiin. Sehän ei siis ollut suora mäki alas, vaan varsinainen reitti muodostui autonrenkaiden väliin jäävästä väylästä, jolla auto oli tarkoitus pitää 😉 Taisi sujua kaikilta, en kuullut että kukaan olisi ajanut ulos, vaikka kilpaluokan voittajalla oli kovimmillaan vauhtia noin 90 km/h. Autot hinattiin takaisin ylös lähtöpaikalle mönkijöillä. Oli kuulkaa vinkeä tunne istua hinattavana, letkan viimeisenä. Ja yleisöllä vasta hauskaa olikin! 😀
Kilpasarjan voitti Mäc Tööpel Racing Team Heinävedeltä. Hienoa, onnittelut! 😀 Ja katsokaapa noita maisemia, kelpaa kuohuviinia poksautella!
Maalialue oli alhaalla satamassa, jossa järjestettiin myös palkintojenjako. Meidän tiimimme voitti hupisarjan, jei! 😀 Kuvassa Inkariikan Karin Keitel ojentaa minulle hupisarjan palkintoa, hienoa keramiikkatyötä. Ylläni ovat rähjäiset kilpahaalarit, selityksenä ”hieman erikoiselle” asulle.
Ja tässä meidän mahtava tiimi, Loch Cream Monster Team persoonallisen ajokkimme kanssa: Eija Kvintus, Arto Kaipainen, Kaisa Kokko ja minä. 😀
Tunnelmia varikolta kisojen jälkeen.
Kisaporukan yhteiskuva.
YouTubessa on myös muutama video, jos ketä kiinnostaa katsella elävää kuvaa Vauhtiajoista.
Ja tässä vielä toinen video 😉
Semmoinen kesän päätös se, upea päätös upealle kesälle 2012. Kiitos ja näkemiin Heinävesi!
Jep, blogi tulee jatkossakin olemaan kirjallisuupainotteinen, mutta vielä yksi mäkiautoteksti on luvassa – itse kisapäivää koskeva postaus, kunhan saan valokuvat jonkinlaiseen järjestykseen.
Sitä ennen Savon Sanomiin kirjoittamani arvio Elina Rouhiaisen esikoisteoksesta Kesytön. Lämpimästi suosittelen Kesytöntä etenkin pararomanssien ystäville – teos kolahti, henkilökohtaisesti pidin ja pidän tästä paljon enemmän kuin esim. Meyerin Houkutus -sarjasta. Nyt pitäisi niitä jatko-osia malttaa odotella!
Elina Rouhiainen: Kesytön. Susiraja 1
Tammi 2012
426 s.
Suomikummaa susirajalla
Suomikummaa pulppuaa tällä hetkellä monesta lähteestä, kotimaiset kirjailijat hersyttelevät lukijakuntaa mielikuvituksellaan. Mitä ihmeen suomikummaa?
Kirjailija Johanna Sinisalolta lähtöisin oleva termi viittaa kotimaisiin fiktiivisiin tarinoihin, joissa tapahtuu ihmeellisiä ja kummallisia asioita, tarinoihin jotka tuntuvat vaikeasti soviteltavilta kirjallisuuden eri lajityyppien lokeroihin. Suomikummaan voi lukea myös tarinat, jotka liikkuvat oudon ja pelottavan rajamailla, kuten paranormaalit romanssit.
Elina Rouhiaisen esikoisteos Kesytön on ensimmäinen isolta kotimaiselta kustantamolta ilmestynyt ja kotimaisen kirjailijan kynästä lähtöisin oleva paranormaali romanssi. Suomeksi sanottuna teos, joka kertoo kertoo yliluonnollisen olennon ja ihmisen, tässä tapauksessa ihmissuden ja ihmisen välisestä rakkaudesta.
Kesyttömän tarina kerrotaan teini-ikäisen Raisan näkökulmasta. Raisan äiti kuolee äkillisesti, ja tyttö muuttaa pohjoisen Hukkavaaraan enon luokse. Elämä muuttuu muuton myötä mysteeriksi, sillä Hukkavaaran yllä lepää useita kysymysmerkkejä, joista Raisa aikoo ottaa selvää.
Rouhiaisen esikoinen on tarinarakenteeltaan suoraviivainen. Kun tarina käynnistyy hiukan hitaan ja tökkivän alun jälkeen, menoa ei jarrutella. Hukkavaara on tapahtumarikas yhteisö, susirajalla toimintaa riittää. Itse tarina on sen verran vetävästi rakennettu, että paranormaalien romanssien faneihin Kesyttömän luulisi kolahtavan.
Henkilöhahmot ovat Kesyttömän suola. Päähenkilöhahmo Raisa on päättäväinen nuori nainen, joka tietää mitä haluaa. Raisa on myös toiminnan nainen, mutta kun kohdalle osuu elämän rakkaus Mikael, Raisallakin on tekemistä tunteiden mylläkässä.
Kesytön kuvaa läheltä myös erään homoseksuaalin nuoren ihmissuden elämää. Tämä luo voimallista sykettä tarinaan Hukkavaaran yhteisön sisäisten konfliktien kuvauksen kautta. Homouteen liittyviä tunto- ja olotiloja kuvataan monelta kantilta, niin epäluuloja ja vihaa kuin välittämistä ja myötätuntoakin. Tarinassa on syvyyttä ja tilaa kokea tuntoja.
Paranormaaleille romansseille on tyypillistä suurien tunteiden sekä voimakkaan eroottisen latauksen kuvaus. Tämä toteutuu myös Kesyttömässä, romanssi ja sivuilta tihkuva erotiikka läpäisee etenkin tarinan loppuosan. Onneksi tarinassa ei sievistellä tunnepuolen asioita sillä varjolla, että Kesytön on suunnattu nuorille, koska eivät nuoret lukijat tyhmiä ole.
Elina Rouhiainen on kirjoittanut kiinnostavan esikoisteoksen, ja samalla pedannut teoksen jatko-osille erinomaiset asetelmat.
Kirjapinossa lukemistaan odottavat mm. Maria Turtschaninoffin Anaché, Myter från akkade, Liisa Seppäsen Kelttiläisillä poluilla, Robert Irwinin Tuhannen ja yhden yön painajainen ja Juha Pentikäisen Saamelaiset - pohjoisen kansan mytologia.
Alas taikavirtaa 