Kirjan ja ruusun päivä

23 huhtikuun, 2012 klo 1:10 pm (kirjallisuus, Kirjat)
Tags: ,

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää kaikille!

Jotenkin sekaannuin tässä, muistaakseni Kirjan ja ruusun päivä oli viime vuonna toukokuussa. Nyt se ”pääsi yllättämään” 😉

Mikä Kirjan ja ruusun päivä? Lisää asiasta mm. Kirjakauppaliiton sivuilta löytyvässä tiedotteessa. Lisäksi media tietää kertoa, että Tuomas Kyrö on valittu vuoden 2012 Kirjan ja ruusun päivän kirjailijaksi.

Tiedotteesta käy myös ilmi ”what all the fuss is about”, eli miksi vietetään Kirjan ja ruusun päivää ja valitaan ”päivän kirjailija”.

Siksi, että kirjallisuus on tärkeä asia, johon liittyy kaikenlaista olennaista, kuten kirjakaupat joissa kirjoja myydään. Itsestään selvää, eikös? Niin minäkin ensin ajattelin. Tiedotteen viesti on toinen.

Lainaus tiedotteesta: ”Ainutlaatuisen kampanjan taustalla on kirjakauppa-alan halu kiinnittää lukevan yleisön huomio siihen, ettei kirjakauppa ole enää itsestään selvyys, joka löytyisi jokaisesta kunnasta. Vuonna 2000 Suomessa oli 288 laajan valikoiman kirjakauppaa, nyt niitä on enää 193.” Kampanjalla tarkoitetaan Tuomas Kyrön tänään julkaistua teosta Miniä:  ”Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. kirjakaupat julkaisevat tunnetun kotimaisen kirjailijan uutuusteoksen, joka on saatavissa vain tämän yhden päivän ajan”.

Itse vietän Kirjan ja ruusun päivää työn merkeissä, kirjoja lukien. Osuipa sopivasti!

Ai niin. Perinne itsessään juontaa juurensa Espanjasta, Kirjakauppaliiton sivuilla sen historiasta kerrotaan näin:

Kirjan ja ruusun päivän perinne juontaa juurensa Barcelonaan. Paikallisen kirjakauppiaan ajatuksesta huhtikuun 23. päivä valittiin Kirjan ja ruusun päiväksi. Vanhan perinteen mukaan Kirjan ja ruusun päivänä miehen tulisi antaa naiselle ruusu ja naisen puolestaan miehelle kirja.

Vuonna 1995 Unesco julisti huhtikuun 23. päivän Maailman kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. ”Kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina”, sen julistus kuului.

Advertisement

Jätä kommentti

Syksyn 2011 lasten ja nuorten kirjat

25 elokuun, 2011 klo 10:49 am (HS, Kirjat)
Tags: ,

Hesari on julkaissut listan syksyn 2011 lasten ja nuorten kirjoista. Pääset katsomaan listaa tästä linkistä.

Listallahan on vaikka mitä 😀 Eri kustantamojen syksyn kirjakatalogeja on tullut selattua, mutta on eri kun saa hahmottaa kokonaiskuvan tällälailla. Minulta on mennyt ohi esim. Teokselta ilmestyvä Annika Lutherin Kodittomien kaupunki. Whoa, mahtista! Kotimaisen scifin ja fantasian puolesta liputtaa hän! 😉

Viihdyttäviä hetkiä listan parissa! 😀

Jätä kommentti

Mustavalkoista?

23 elokuun, 2011 klo 11:01 am (kierrätysosasto, Kirjat)
Tags: ,

Tiedoksi, että aion jossakin vaiheessa ruotia täällä Sari Peltoniemen teosta Hirvi (Tammi 2001), jos haluatte jo etukäteen tutustua teokseen. Suosittelen hienoa (fantasia)tarinaa ihan kaikille! 😉

David Almond: Naakkakesä. Tammi 2010. Suomentanut Kaisa Kattelus.

David Almondin ”Nimeni on Skellig” -teoksen innoittamana tartuin kirjailijalta sittemmin ilmestyneeseen Naakkakesään. ”Nimeni on Skellig” oli minulle voimallinen lukukokemus, mikä luonnollisesti kannustaa tutustumaan myös kirjailijan muuhun tuotantoon. Seuraavassa pohdin Naakkakesää myös teoksen herättämien tunnekokemusten näkökulmasta. Vaikka tunteet ja se miltä jokin asia tuntuu, on kirjallisuudessa (ja ylipäänsä elämässä) asioista olennaisimpia, silti harvoin lähestyn mitään kirjallista teosta pelkästään tunnepuolen asioiden näkökulmasta. Koen, että antava ja asiallinen kritiikki/arvio koostuu paljon muustakin kuin miltä lukijasta on tuntunut: teoksen tematiikka, kertomuksen rakenne, henkilöhahmot ja tyyli jolla tarina on kirjoitettu, siinä on vasta muutamia niistä työkaluista joilla tekstiä lähestyä.

Blogi on siinä mielessä kiva, että täällä eri näkökulmia on helpompi pohtia, koska saa ja voi kirjoittaa ilman tekstimittaa koskevia rajoituksia. Naakkakesä nimittäin herätti monenmoisia ajatuksia ja tunteita, joita ei ole helppo tiivistää pieneen pakettiin. Tuntemuksista päällimmäiseksi jäi ahdistus, mikä vuoksi lähdin purkamaan teosta tunnekokemusten näkökulmasta.

Pohdin pitkään mikä ahdistuksen herätti, ja mitä tunteesta pitäisi ajatella. Ahdistuksella tarkoitan levottomuuden, jännityksen ja pelon sekaista ”tykytystä”, joka lisääntyy sivu sivulta tarinan edetessä. Toisaalta tarinaa ei haluaisi lukea, koska on tunne siitä, että ”ihan pian tapahtuu jotakin kamalaa”, mutta toisaalta tarina on pakko lukea loppuun saakka, koska on yksinkertaisesti pakko tietää kuinka se päättyy – vaikka ei ehkä kuitenkaan haluaisi tietää miten se päättyy, etenkin jos tapahtuu ”jotakin kamalaa”. Tämänkaltainen ahdistus lienee enempi pelonsekaista jännitystä kuin ”varsinaista ahdistusta”?

Sinänsä kiinnostavaa, että mielsin Naakkakesään liittyvän lukukokemuksen ahdistavana, koska perusjuoni on positiivinen: 14-vuotias Liam löytää maaseudulla sijaitsevan kotinsa lähistöltä hylätyn vauvan, jonka korissa on lappu ”Olkaa kiltit, pitäkää tytöstä huoli”. Liam vie vauvan kotiinsa. Tästä alkaa melkoinen tapahtumien vyyhti. Positiivisella ja iloisella tarkoitan sitä, että on posiitivista, että vauva ylipäänsä löydetään, ja että tämä saa uuden kodin, ja ylipäänsä kaikki jotka vauvan kanssa ovat tekemisissä ikään kuin jollakin tavalla ”ilostuvat”, koska vauvassa on jotakin erikoisen ilostuttavaa.

Vauvan löytymisen myötä lukija pääsee kurkistamaan Liamin maailmaan. Liamin äiti on taiteilija, ja isä kirjailija. Vauvan löytymisen myötä Liam saa uusia ystäviä, joiden kautta Liamille avautuu näkökulmia myös siihen, millaista on elää maailmassa yksin, vailla omaa perhettä – millaista on olla huostaan otettu lapsi. Lisäksi eräs Liamin lapsuuden ”ystävistä” (Natrass) elää elämäänsä ikään kuin hänellä ei perhettä olisikaan. Liamin ympärillä liikkuu ikään kuin pyörre, joka ”imee” puoleensa toinen toistaan hurjempia hylätyksi tulemisen kokemuksia, joita poika tutkailee ja lähestyy eri tavoilla, kaikkein konkreettisimmin hylätyn tyttövauvan kautta.

Natrass, poika jonka kanssa Liam oli lapsuudessaan hyvä ystävä, ja teki jopa verivalan, on samalta kylältä kuin Liam, mutta Liam ei enää juurikaan välitä hänen seurastaan. Natrassissa on jotakin ilkeää, jotakin ”vaikeasti määriteltävää”, joka tuntuu uhkaavalta. Lapsuuden maailma ja maisema haurastuu ja murenee Natrassin ”leikeissä”, joissa rääkätään eläimiä ja joissa väkivalta elää ja hengittää. Liam ei haluaisi Natrassin seuraa, mutta ei oikein pääse hänestä irti. Kunnes tutustuu Chrystaliin ja Oliveriin, kahteen orpoon nuoreen, joiden maailma on aivan erilainen paikka kuin maailma jossa Liam elää.

Natrass on myös henkilöhahmo, joka ottaa itselleen oikeuden valuttaa omaa pahaa oloaan muiden niskaan, osittain jopa taiteen nimissä. Osittain tunkeutumalla lupaa kysymättä toisten elämiin, ehkä juuri siksi, koska tietää että ei ole tervetullut. Natrassin henkilöhahmo herätti minussa tuntotilan pimeästä pyörteestä, joka vyöryy lupaa kysymättä muiden, ventovieraiden ihmisten elämiin, ja tekee siellä tuhoaan.

Naakkakesässä pääkerrontarakenne muodostuu siten, että Liam on kertomuksen minäkertoja, jonka näkökulmasta tarinaa pääasiassa kerrotaan. Välillä tarinaa kerrotaan myös muiden henkilöhahmojen näkökulmasta, kokonaisuus muodustuu näistä näkökulmista. Esimerkiksi Natrass, Chrystal sekä Oliver kertovat omia tarinoitaan päätarinan sisällä. Tarinan aika, eli kuinka paljon aikaa koko tarinassa kuluu, tuntuu välillä hyvin hämmentävältä. Yöt ja päivät sulautuvat toisiinsa. Kyse on kuitenkin kesästä, kesälomasta, jonka aikana tapahtuu paljon. Tapa jolla tarinan aikaa kuvataan, vaikutti omaan tunnekokemukseeni tarinan maailmasta. Tunne päivien ja öiden toisiinsa sulautumisesta herätti tunteen mustavalkoisuudesta: pimeä sulautuu valoon, valo sulautuu pimeään.

Pidin kovasti tavalla jolla Almond rakentaa henkilöhahmonsa: ikään kuin sipaisu sinne, sipaisu tänne, ja voilá, paperilla on elävä hengittävä henkilöhahmo, josta löytyy myös syvyyttä, joka osaltaan tekee kokonaisuudesta elävän ja hengittävän. Almond ei selittele ja kuvaile, hän ”vain kertoo”. Välillä tuntuu siltä kuin lukeminen muuttuisi ”katsomiseksi”, että tarina alkaa elää, koska henkilöhahmotkin elävät. Diana Wynne Jonesilla on hiukan samantyyppinen ote tarinan kertomiseen.

Intertekstuaalisia mielleyhtymiä ja niihin liittyviä tuntemuksia jos ajatellaan, Donna Tarttin Pikku ystävä -romaani tuli Naakkakesää lukiessa mieleen useammin kuin kerran. Siitä on pitkä aika kun olen Pikku ystävän lukenut, mutta sen muistan että romaanin pääkertoja oli pieni tyttö, joka joutuu jonkinlaisiin vaikeuksiin. Tarinan tapahtumien ja siihen liittyvän tunnemaailman tasolla Naakkakesä näemmä herätti jonkinlaisen yhteyden Pikku ystävään, ehkäpä juuri ahdistavuuden tunteen kautta – Naakkakesän tarinan aika ikään kuin liukenee ”nimettömäksi määräksi” päiviä ja öitä, joiden aikana tapahtuu asioita, joita ei pääse karkuun – Liam ei pääse omaa elämäänsä karkuun. Natrassia ei pääse karkuun. Taistella ja sotiaakaan ei haluaisi. Kunnes tulee Oliver, joka on ilmeisesti tehnyt molempia asioita enemmän kuin tarpeeksi. (Enempää en kerro, että en paljasta koko juonta.) Pikku ystävän tunnelmassa oli jotakin samankaltaista.

Ahdistava tunnelma tuntuu Naakkakesän taustalla jatkuvasti jonkinlaisena tummuutena. Kun tähän lisätään Natrassin henkilöhahmo, sekä muut synkeät henkilöhahmot, jossakin vaiheessa tarinaa tuntui kuin värit alkavat kadota teoksen tarinamaailmasta. Jostakin syystä Naakkakesä näyttäytyi mielessäni ”mustavalkoisena”. Luin tarinan, ja en tiedä miksi, mutta näin tapahtumat mieleni silmillä mustavalkoisina. Kokemus oli tosi kiinnostava, sillä tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun minulle on käynyt näin. Olen lukenut Marjane Satrapin Persepolis -sarjakuvat, samoin Brian Selznickin upean Hugo Cabret’n, jotka molemmat ovat toteutettu ”mustavalkoisella tekniikalla” (en tiedä onko sille olemassa termiä?), joten minusta on luonnollista että lukukokemus myötäilee kertomuksen värejä. Naakkakesässä ei kuitenkaan ollut mitään ”konkreettista mustavalkoista”, esim. kuvitusta.

On kerta kaikkiaan kiinnostavaa mistä moinen ”mustavalkoinen” mielikuva syntyy, ottaen huomioon tarinan intensiivisyyden nimenomaan tunnetasolla – Naakkakesä on hyvin intensiivinen teos. Samoin Persepolis sekä Hugo Cabret ovat intensiiviä sekä herättävät monenlaisia tunteita. Ehdin teosta lukiessani jo pohtia edustavatko värit jollakin tavoin tunteita, ja onko mustavalkoisuus samankaltainen asia kuin jonkinlainen tunneköyhyys? Oma kokemukseni kuitenkin oli ja on, että mustavalkoisuus ei tässä tapauksessa ollut yhtä kuin tunneköyhyys. Naakkakesä nimittäin herätti valtavan määrän tunteita. Tarinassa kuitenkin oli/on paljon elementtejä, jotka näemmä voimistivat mustavalkoisuuden kokemusta. Kuten aiemmin tuli esille, tarinan aika oli omalla kohdallani yksi niistä asioista, jotka vaikuttivat ”mustavalkoisuuden” tunteeseen. Natrassin henkilöhahmolla oli tuntemuksen syntymisessä iso rooli: Naakkakesän lasten raadollinen maailma yksinkertaisesti tuntui negatiiviselta ja synkältä. Vallankäytön ja taistelun maailmalta, josta ei tunnu pääsevän pois. Se tuntui maailmalta, johon pieni vauva toi valoa, mutta jossa Natrassin kaltaiset henkilöhahmot toivat pimeyttä. Mustan ja valkean yhdistelmältä.

Kaiken kaikkiaan, koska Naakkakesä kaikessa ”fyysisessä ohuudessaan” herätteli ja nostatteli monenmoista pintaan, tuumasin että eihän tällaista lukukokemusta voi jättää jakamatta muille. Jos minä olen kokenut teoksen maailman näin, ehkä joku muukin voisi saada tästä hyvin moniulotteisen, ja kentien jopa ”monivärisen” lukukokemuksen? Olisi kiva kuulla kokemuksistanne Naakkakesän suhteen, jos maltatte hetkeksi pysähtyä täällä niistä kertomaan!

Jätä kommentti

Seita Parkkola: Viima ja Usva osa 2

24 maaliskuun, 2011 klo 6:45 pm (kierrätysosasto, Kirjat)
Tags: , , ,

Jokin aika sitten kirjoitin Seita Parkkolan teoksista Viima ja Usva.

Tässä jatkoa edelliselle kirjoitukselle.

Sekä Viima että Usva on määritelty maagisen realismin edustajiksi. Wikipedia sanoo näin: ”Maaginen realismi on myös kirjallisuuden tyylilaji, jossa muuten realistiseen kuvaukseen liittyy maagisia elementtejä”. Usvan kohdalla hyväksyin määritelmän, mutta Viima herätti nikotuksia. Tuntui siltä, että välillä Viimassa kuvattu maailma ja todellisuus on ihan jotakin muuta, jotakin ”scifiä”, vaikka loppupeleissä kyse on hyvin samantyyppisestä ympäristöstä kuin Usvassa.

Dystopia, jonka esimerkiksi wikipedia määrittelee ”tulevaisuuden epätoivottavaksi yhteiskunnaksi”, lienee sana joka kuvaa melko hyvin Viiman maailmaa. Nimettömän kaupungin nimettömässä koulussa Viima kohtaa pelkoja ja kauhuja toisensa jälkeen, ja alkaa käsittää että jotakin kummallista on tapahtumassa, ja että jos joku ei tee jotakin, maailma on pian aivan toisenlainen paikka. Sellainen paikka, jossa kenelläkään ei ole hyvä olla. Monissa scifi-romaaneissa tai novelleissa tulevaisuuden maailmat kuvataan tällaisina synkkinä paikkoina. Viimassa ei kuitenkaan ole itseasiassa millään tavoin määritelty tai kerrottu lukijalle tapahtumien aikaa tai paikkaa – lukija tietää vain sen, että on kaupunki jossa Viima asuu, ja jossa tapahtuu tällaisia asioita. Joten jos tarkkoja ollaan, tapahtumien ajan kuvaukseen perustuen teosta ei voi määritellä scifiksi. Mutta dystopian näkökulmasta katsottuna teos voisi hiukan scifi -painotteinen ollakin? Lisää scifin ja dystopian suhteesta myöhemmin. Omasta lukukokemuksestani vielä sen verran, että koin Viiman enemmän dystopisena eli synkempänä ja tummempana teoksena kuin Usvan. Usvassa nimenomaan tavaratalo ja siellä tapahtuvat asiat herättivät minussa ”maagisen reaktion”.

Genremäärittely on sinänsä hiusten halkomista, etenkin jos kyseessä on hyvä tarina – mitäpä sillä loppujen lopuksi on väliä, mihin genreen tarina lukeutuu? Näin itse usein ajattelen, kuitenkin hyvin tietoisena siitä että monille sillä on väliä. Moni kirjailija kokee esim. scifin ”leimana otsassa”, josta ei ikinä pääse eroon. (Henkilökohtaisesti asiaa on vaikea ymmärtää, koska scifi on minulle arvokasta kirjallisuutta siinä missä muutkin kirjallisuuden eri lajityypit.) Pointti oli ja on kuitenkin siinä, että genremäärittely on usein ”veteen piirretty viiva”, sillä vaikutteet elävät nykyajassa ja nykykirjallisuudessa, ja loppujen lopuksi harva teos kai istuu täydellisesti sille osoitettuun genrelokeroon. Tässä mielessä ajateltuna lähestyn Viimaa ja Usvaa spekulatiivisen fiktion näkökulmasta, joka pitää sisällään fantasian, scifin ja maagisen realismin käsitteet.

Genreihin ja määrittelyihin liittyen koin erittäin kiinnostavaksi kuinka paljon sekä Viima että Usva ”hämmentävät pakkaa”. Tällä tarkoitan sitä, että teoksissa yhdistyy paljon aineksia erityyppisestä kirjallisuudesta. Edellisessä postauksessa mainitsin metafiktion, jota Parkkola käyttää kerronnan välineenä Viimassa ja Usvassa. Metafiktio on melko yleinen kerronnassa käytetty väline lasten ja nuorten kirjallisuudessa. Mitä ihmettä?

Metafiktio tarkoittaa ”itsensä tiedostavaa fiktiota”, fiktiota jossa esimerkiksi henkilöhahmo tajuaa olevansa henkilöhahmo jossakin tarinassa. Tai tarinaa, jossa henkilöhahmo puhuttelee lukijaa suoraan. Tällaisilla tarinan kerronnan keinoilla lukijalle tehdään konkreettisesti selväksi, että lukija lukee jonkun kirjoittamaa tarinaa, ja jatkuvasti myös varmistetaan että lukija muistaa lukevansa tarinaa.

Tarinan keinot Usvassa ovat melko lailla samoja kuin Viimassa. Metafiktio on tarinoissa voimakkaasti läsnä, ja hyvä niin, koska henkilökohtaisesti koin lohdulliseksi sen, että joku aina välillä muistuttaa minua että kyseessä on tarina. Viiman tapauksessa totean, että asialla on sinänsä merkitystä, että teoksen maailma ei tunnu niin pelottavalta, koska Viima aina välillä muistuttaa lukijalle kertovansa omaa tarinaansa puhutellessaan lukijaa suoraan. Lukija ikään kuin herää Viiman maailman synkkyydestä ja palautuu takaisin omaan maailmaansa.

Joten, mahdollisten scifi-elementtien, maagisen realismin elementtien sekä erilaisten kerronnan keinojen kuten kiinnostavan henkilöhahmokuvauksen lisäksi tarinassa käytetään vielä metafiktiota kerronnan keinona, mikä hämmentää pakkaa entisestään, ja itseasiassa vain tekee tarinan paremmaksi – toimivammaksi.

Viima ja Usva ovat molemmat kirjoitettu siten, että ”elin tarinan läpi” – molemmissa teoksissa on ”juuri sitä jotakin käsittämättömän hienoa imua”, joka imee ainakin minut tarinan maailmaan sellaisella voimalla, että en nouse sieltä ylös ennen kuin tarina on luettu kannesta kanteen. Tällaiset tarinat ovat voimakkaita elämyksiä, ja sukat pyörivät jalassani siitä ilosta, että Suomesta löytyy näin lahjakkaita tarinankertojia. Aivan kerta kaikkiaan upeaa, en yhtään ihmettele että amerikkalaiset ovat halunneet ostaa näiden kirjojen oikeuksia. Mitään näin hienoa ei siltä mantereelta ole tullut ulos aikoihin.

Sitten kun pitää mielessä vielä sen, että Suomessa on Seita Parkkolan lisäksi MONTA erittäin lahjakasta kirjoittajaa ja kirjailijaa, jo pelkästään lasten ja nuorten kirjailijoita, niin kyllä tässä oikeasti olisi aihetta henkselien paukutteluun.

Viiman ja Usvan genremäärittelyihin liittyen tuli mieleen muuan irrallinen ajatus – jäin miettimään mistä dystopian aalto oikein alkoi, siis nimenomaan lasten ja nuorten kirjallisuuden puolella? Muistan kuinka syksyllä 2004 kirjoitin arviota Philip Reeven esikoisesta Kävelevät koneet (Mortal Engines 2001), ja raaviskelin tuolloin päätäni sen kanssa: teos oli scifiä, mutta ei kuitenkaan ollut scifiä. Dystopian käsite lipsui vielä tuolloin ulottumattomiini, vaikka selkeästihän Reeven koko em. sarja on tulevaisuuden maailmaa kuvaava dystopia,  eli jos määritellä haluaa, eräs scifin alalaji. Uskoakseni dystopiaa pidetään tyypillisenä esim. Cyberpunkille, joka on eräs scifin haara, mutta mitä itse olen tilannetta seurannut 2000-luvun alusta lähtien, dystopia on ”levinnyt” myös muiden kirjallisuuden lajien pariin. Esimerkiksi monet Maarit Verrosen teoksista kuten Karsintavaihe ja sen jatko-osa Kirkkaan selkeää kuvaavat tulevaisuuden dystopista yhteiskuntaa. Tällä perusteella Verrosen teoksia on käsittääkseni yritetty tyrkkiä scifi-lokeroon.

Sari Peltoniemen loistava novellikokoelma Ainakin tuhat laivaa ilmestyi 2005. Muistaakseni siinä on muutama novelli, jotka liikkuvat dystopian rajoilla. Maaginen realismi voi olla lähempänä. Olisin tarkistanut asian jotta en puhu läpiä pääni, mutta kirja ”on hyvässä tallessa muuttolaatikossa”, enkä löytänyt sitä. Tyypillistä. Mutta ainakin se pitää paikkansa, että kokoelma on loistava, joten ilman muuta kannattaa sekä lukea että hankkia omaksi 😉

Näin tällä kertaa. Monenlaista mietettä herää ja nousee pintaan kirjallisuuden kautta ja siihen liittyen. Ihanaa kun on blogi, jossa saa ruotia ja ruoputtaa asioita kunnolla, merkkimääriin tuijottamatta!

Jätä kommentti

Seita Parkkola: Viima ja Usva osa 1

1 maaliskuun, 2011 klo 12:04 pm (kierrätysosasto, Kirjat)
Tags: , , ,

Hyvää alkanutta maaliskuuta kaikille! Vihdoin sydäntalvi on taittunut ja kevät taas monta askelta lähempänä!

Ohessa asiaa Seita Parkkolan Viimasta ja Usvasta, palaan näihin vielä myöhemmin jatkopostauksen merkeissä.

Päätin vuoden 2010 lopussa alkaa paikata ”aukkoja sivistyksessäni”. Sellaiseksi olen laskenut mm. sen, että en ole lukenut Seita Parkkolan teoksia Viima ja Usva. Varsin tyytyväisenä itseeni voin todeta, että nyt nuo aukot on paikattu. 😉

Viima tuli ulos 2006. Teos oli myös Finlandia Junior -ehdokas (palkinnon sai Timo Parvelan Keinulauta). Lukukokemuksena Viima oli nimensä veroinen, välillä tuntui siltä että tukka sojottaa vaakatasossa, kun edessä avoinna olevasta tarinasta puhaltaa semmoinen Viima, että oksat pois.

Viima on teoksen päähenkilön ja minäkertojan nimi. Viima on ongelmatapaus, koska hän haluaisi olla sellainen kuin on. Skeitata ja tehdä muita sellaisia asioita, jotka eivät ehkä aivan ole järjestystä ja ankaraa kuria kaipaavien mieleen. Skeittaamisessa ”ja sen sellaisissa asioissa” ei kuitenkaan ole mitään rikollista. Paitsi se, että ne voivat joillekin olla keino itsensä toteuttamiseen. Sellainen saattaa olla suorastaan rikollista niille, jotka kaipaavat yhteiskuntajärjestystä, jossa asukkaat ovat tahdottomia nukkeja, joita voi ohjailla mielensä mukaan. Tällainen yhteiskuntajärjestys syntyy näppärästi perustamalla koulu ”ongelmanuorille”, jossa heitä palautetaan kuriin ja järjestykseen keskitysleirihengessä, ja jossa jokaisesta nuoren tekemästä virheestä vanhemmille napsahtaa niin iso lasku, että lopulta vanhemmat ovat velkavankeudessa. Ja jos vanhemmat eivät pysty maksamaan velkojaan koululle, he katoavat jäljettömiin, koulun järjestämään orjatyöhön. Ongelmanuori jää luonnollisestikin koulun huostaan, jossa hänestä muokataan yhteiskuntakelpoinen totteleva ja alistuva yksilö.

Jotakuinkin näin Viiman tarinan voi tiivistää. Sillä erolla, että Viima kuuluu myös niihin nuoriin, jotka eivät alistu koettelemuksien edessä. Poika ehkä jähmettyy hetkellisesti, pelosta, mutta pelko tuo mukanaan rohkeuden, joka auttaa jaksamaan kohti huomista. Pelko ja rohkeus käsi kädessä, samoin uudet ystävät. Salaperäinen Intia, jonka nimeä ei saa edes mainita uuteen yhteiskuntajärjestykseen kannustavassa koulussa – Intia on käynyt tätä koulua, mutta sittemmin kadonnut jäljettömiin. Kuka hän oli ja mihin hän meni? Ja miksi? Ennen kaikkea – kuinka Intia pääsi koulun valvovaa silmää pakoon?

Lukukokemuksena Viima oli yhtä aikaa ahdistava ja vapauttava. Seita Parkkola on kutonut tarinaan sivu kaupalla käsi kädessä kulkevaa pimeyttä ja valoa luoden omituiselta ja pelottavalta tuntuvan tarinamaiseman, jossa tuntuu olevan hyvin vähän toivoa. Kuitenkin toivoa on, sitä löytyy yllättävistä paikoista ja yllättäviltä tahoilta, kuten Viimakin huomaa. Viima itse, sympaattinen nuori mies, on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka on yksi tarinan vahvoista pilareista.

Usva (2009) jatkaa Viiman viitoittamaa tietä siinä mielessä, että tarinan tapahtumaympäristönä toimii jälleen nimetön tummasävyinen kaupunki. Tarinan pääosissa ovat 13-vuotiaat nuoret joita uhkaa vaara. Tarina itsessään kuvaa omasta vapaudesta kiinni pitämistä, omaan itseen uskomista sekä ennen kaikkea uskoa siihen, että jokaisella on oikeus elää tavallaan, sanoi kiusaaja tai sortaja mitä tahansa. Siinä missä Viima oli omalaatuinen nuori mies, Usva on omalaatuinen nuori nainen, joka päätyy elämänsä seikkailuun pitäessään kiinni oikeudestaan omaan elämäänsä. Usva on Viiman lailla teoksen päähenkilö ja minäkertoja.

Usvan maailma rakentuu omasta perheestä, isästä, äidistä ja pikkuveljestä, koulun käymisestä sekä ”hengissä selviämisestä”. Usva elää maailmassa, jossa hengissä selviäminen on todellista kamppailua – Viiman tavoin Usva on henkilöhahmo, joka ei alistu muiden tahtoon, sekä henkilöhahmo, joka vaikuttaa olevan ypöyksin rankkojen tapahtumien keskellä. Tarina alkaa Usvan ja Kamalan välisen epäsovun kuvauksella: Kamala on Usvan ex-paras ystävä Kamilla, jonka kanssa Usva ei enää olekaan kaveri. Yhtäkkiä Kamilla on Kamala, vastustaja, joka pikkuhiljaa muuttuu saalistavaksi viholliseksi – viholliseksi jonka tähtäimessä ei ole kukaan muu kuin Usva.

Viima ja Usvan teemat kulkevat siinä mielessä käsi kädessä, että molemmissa kuvataan todellisuutta ja sen tapahtumia muutaman syrjäytetyn yksilön kautta – sanon syrjäytetty, koska siten itse koin tarinan todellisuuden: Viima ja Usva syrjäytettiin oikeuksistaan elää ns. normaalia elämää, ja heidät laitettiin mankeliin, jossa heistä pyrittiin muokkaamaan jotakin muuta, joka muistuttaa tahdottomia nukkeja. Välillä päähenkilöt itsekin epäilevät mitä heille tapahtuu tai mitä heidän maailmassaan tapahtuu, ja pohtivat ovatko he tulleet hulluiksi, mutta tapahtumien edetessä on hyvin selvää, että hulluudesta ei ole kyse. Tai ei ainakaan Viiman ja Usvan hulluudesta, vaan pikemminkin ympäröivää todellisuutta vaivaavasta hulluudesta.

Molemmissa tarinoissa tapahtumaympäristö rajautuu itseasiassa suhteellisen pienelle alueelle, mutta on siitä huolimatta nerokas – tai ehkäpä juuri siitä eli alueen pienuudesta johtuen. On mielenkiintoista kuinka maantieteellisesti pienellä alueella voi tapahtua älyttömän paljon asioita. ”Henkisessä mittakaavassa mitattuna” maantieteellinen alue voi tuntua älyttömän suurelta. Viimassa ”Mahdollisuuksien koulu” ja sen lähellä oleva tyhjä kiinteistö sekä Viima koti olivat tapahtumien päänäyttämöt. Usvassa tapahtumia näytellään koulussa, Usvan kotona, Usvan kotitalon vintillä sekä tavaratalossa, mikä oli omasta mielestäni nerokasta – tavaratalo on ihan mahtava näyttämö, etenkin yöllinen tavaratalo. Jälleen kerran en voinut kuin ihailla Seita Parkkolan ajatuksen juoksua.

Parkkolan tapa rakentaa henkilöhahmoja on kiinnostava. Henkilöhahmot koostuvat paljon ”siitä mitä muut sanovat: tekstin kautta lukijan mielessä syntyvä käsitys ja ajatus siitä millainen henkilöhahmo on, rakentuu sekä Viimassa että Usvassa melko paljon sille, mitä muut henkilöhahmot toisistaan puhuvat. Toinen tapa jolla henkilöhahmot teoksissa rakentuvat, on kertojan kuvauksen kautta, minkä Parkkola oli mielestäni toteuttanut hauskalla tavalla – monia henkilöhahmoja kuvataan esimerkiksi heidän ulkonäkönsä kautta tyyliin ”Usva näki huppareihin hukuttautuneen hahmon, josta näkyi vain hiustupsuja”. Sanatarkasti tilanne ei Usvassa mennyt näin, mutta ajatus on sama – kertoja kuvailee lukijalle nuorisoa paljon heidän pukeutumistyylinsä kautta, ja samalla korostuu myös se, kuinka tärkeitä jotkin asiat nuorisolle ovat – kuten vaikkapa ne iänikuisen risaiset tennarit, jotka on teipattu kärjistä kiinni, tai isän ikivanha takki, jota pidetään vuodesta toiseen. Osittain tätä kautta rakentuu myös henkilöhahmon persoonallisuus.

Henkilöhahmokuvauksesta sen verran, että jos olette lukeneet esimerkiksi Jane Austenin teoksia, tiedätte että kyseessä on tarina, jossa kuvataan henkilöhahmoja 1800-luvulle tyypillisen kerronnan keinoin, eli pääasiassa niin kutsutun kaikkitietävän kertojan kautta ja avulla, jota jotkut tahot ovat pitäneet myös ns. perinteisenä romaanikerrontana. Jos ja kun joku Austeninsa lukenut ottaa Viiman tai Usvan käteensä, hän todennäköisesti hyvin pian kokee, että kyseessä on hyvin paljon Austenin fiktiivisistä maailmoista poikkeava teos, vaikka ei täsmälleen osaisikaan selittää millä tavoin. Henkilöhahmojen kuvaus on iso osa kertovan tekstin rakennetta, sillä ilman henkilöhahmoja tai niiden kuvausta ei oikeastaan ole tarinaakaan. Viiman ja Usvan kerronta tuo monessakin mielessä kirjallisuushistorian elävänä ja hengittävänä lukijan eteen, sillä teoksen kautta voi ja pystyy havainnoimaan kerronnan tavoissa ajan myötä tapahtuneita muutoksia monella tapaa, esimerkiksi juuri henkilöhahmojen kuvauksen kautta. Eräs toinen muutos joka teoksissa nousee esille on metafiktio, joka on itseasiassa ollut olemassa jo Don Quijoten ajoista lähtien, ellei jopa aiemminkin, mutta noussut uudelleen pintaan vastaan 1900-luvulla. Tästä lisää myöhemmin.

Lienee jo monta kertaa tullut ilmi, että vaikutuin kovasti sekä Viimasta että Usvasta. Enkä häpeile hehkuttaa silloin kun hehkuttamisen aihetta todella on. Palaan seuraavassa postauksessa uudelleen teosten teemoihin, myös dystopiaan ja maagiseen realismiin, koska niissä riittää purtavaa. Viiman ja Usvan kerronnallisesta kokonaisuudesta haluan vielä sanoa sen, että Usvan puolivälin jälkeen oli miellyttävää alkaa pikkuhiljaa oivaltaa kuinka tarina liittyy Viimaan esimerkiksi henkilöhahmojen kautta. Kaiken kaikkiaan Parkkola on siis kutonut kokoon kaksi teosta, jotka ovat tarinarakenteen osalta (mitä tapahtuu ja missä järjestyksessä) toteutettu erinomaisen hyvin, ja jotka kielellisen toteutuksen osalta kolahtivat ainakin minuun. Teosten tyyleissä, sananvalinnoissa sekä esimerkiksi henkilöhahmojen nimissä on paljon samankaltaisuuksia. Olen lukija, johon Parkkolan tyyli vetoaa, ja koin löytäneeni kaksi aarretta, joista ei haluaisi päästää irti.

2 kommenttia

Arra – pohdintoja

6 helmikuun, 2011 klo 2:00 pm (kierrätysosasto, Kirjat)
Tags: , , ,

Syksyllä 2010 esittelin Maria Turtschaninoffin kirjoittaman hienon teoksen Arra. Samassa yhteydessä puhuin Arrasta sekä kritiikkien lyhyydestä. Tarkoittaen sitä, että usein kriitikeissä ei pituuden puolesta pysty sanomaan kuin murto-osan siitä, mitä teoksesta haluaisi sanoa. Olen itseasiassa miettinyt melko paljon terminologiaa tähän liittyen: voiko enää ylipäänsä puhua kirjallisuuskritiikeistä, koska esim. 1500 merkin ”laajuinen” teksti ei jätä juurikaan liikkumavaraa varsinaisen kritiikin suhteen – tällaisissa mitoissa, jotka ovat yleisiä mm. sanomalehdissä, on kyse enempi kirja-esittelyistä tai kirja-arvioista.

Arran kohdalla minulle kävi siten, että arvion lyhyestä pituudesta johtuen en teoksesta pystynyt sanomaan kuin murto-osan siitä mitä olisin halunnut sanoa. Teosta lukiessani koin ahaa-elämyksiä toisensa jälkeen ihaillessani tapaa jolla tarina on rakennettu, monin paikoin perinteisiä sadun elementtejä hyödyntäen.

Seuraavassa tarkastelen Arran tarinaa muutamien saduille sekä fantasiakirjallisuudelle tyypillisten elementtien kautta. Monet sadun elementeistä, kuten esimerkiksi taikametsä tai maaginen metsä, ovat myöhemmin yleistyneet myös fantasiakirjallisuuden puolella, joten tässä mielessä en pyri erottelemaan sadun ja/tai fantasian elementtejä tiukasti toisistaan, vaan lähinnä purkamaan auki Arran tarinaa niiden avulla. Teille lukijoille olisi tässä vaiheessa kovasti hyötyä siitä, jos olette lukeneet Arran.

Kuningaskunta, kuninkaat, kuningattaret, prinssit ja prinsessat ovat niitä ensimmäisiä ”ilmiselviä” sadun elementtejä, jotka Arran tarinasta hyppäävät eteen, mutta nämä elementit nousevat esille vasta myöhemmin tarinassa. Tarina alkaa metsän keskeltä, kuvauksella kuinka Arra kasvaa metsässä ikään kuin metsän kasvattina. Metsä, etenkin maaginen tai taianomainen metsä on myös perinteinen sadun elementti, samoin myös fantasian elementti. Arran tarinan ”alkumetsä” ei sinänsä ole maaginen, tai ainakaan tarinassa ei nouse esille elementtejä jotka tekisivät siitä maagisen metsän, mutta tapa jolla Arra kasvaa ”luontoyhteyteen” metsässä ja muualla metsää ympäröivässä luonnossa, tuo sadun maagiset elementit läsnä olevaksi Arran tarinaan.

”Luontoyhteyden” kautta, eli sen myötä että Arra kasvaa metsässä imien itseensä maan tuntotilat ja äänet, tarinassa yhdistyvät sadun elementit fantastisiin elementteihin: tarinaa voi tulkita myös siten, että Arra saa Äiti-Maalta lahjoja, koska hän on enemmän Äiti-Maan lapsi kuin oman perheensä lapsi. Omassa perheessään Arra on vähä-älyinen hylkiö, joka ei välillä saa edes ruokaa, koska hän ei perheensä mielestä sitä ansaitse – perhe ei koskaan vaivaudu edes selvittämään mitä Arran hiljaisuuden ja mykkyyden taakse kätkeytyy. Vanhemmat ja sisarukset vain olettavat Arran olevan vähä-älyinen, mistä johtuen lapsen juopa muun perheen välillä syvenee syvenemistään. Äiti-Maa puolestaan tarjoaa lapselle kaiken mitä tarjottavana on, ja lapsi ottaa sen vastaan, tosin ymmärtämättä itsekään sitä mitä kaikkea on saanut. Lapsi vaeltaa metsässä kuunnellen maan erilaisia ääniä ja oppien niistä, vaikka ei vielä pitkiin aikoihin ymmärrä mitä kaikkea on kuullut, ja ennen kaikkea mitä on oppinut.

Arran lapsuus on kova ja raaka, jossa julmat ja raa’at asiat tapahtuvat omassa perheessä, ja joita lapsi ei pysty eikä edes halua käsitellä. Äiti-Maa on vertauskuvallinen äiti, josta tulee myös konkreettinen äiti, koska Arra kokee eniten olevansa kotonaan metsässä. Kun kotitalo palaa ja edessä on muutto kaupunkiin, Arran pyrkii kaupungissa etsimään korvikkeen taakse jääneelle metsäluonnolle. Lähin korvike löytyy merestä, jonka äärelle tyttö pyrkii tavalla tai toisella. Meri antaa hänelle sen voiman, jota metsä ei enää pysty antamaan. Saduille ja fantasialle on tyypillistä, että luonnon elementtien kautta, etenkin niiden kanssa sopusoinnussa ja niitä kunnioittaen, yksilö oppii ja kasvaa ymmärtämään ”kaiken ykseyttä”, sitä että ihminen on yhtä ”muun olevaisen kanssa”.

Monesti saduissa ja fantasiakirjallisuudessa esim. taikojen tekeminen tai magia on kyky ”olla yhteydessä” johonkin ihmistä suurempaan, ja ihmisen aikomus eli se mistä motiiveista käsin ihminen kykyjään tai lahjojaan käyttää, määrittelee sen onko kyseessä ”hyvä vai paha taikuus tai magia”. Arralle luontoyhteys on ainoa mitä hän tietää ja tuntee, koska ihminen/ihmiset eivät ole koskaan päästäneet häntä yhteyteen toistensa kanssa, vedoten siihen että tyttö on jälkeenjäänyt ja vähä-älyinen. Arra ei tiedä muusta kuin siitä, mitä on luonnosta ja luonnolta oppinut, ja pitää sitä sitä luonnollisena tapana olla ja elää, ja myöhemmin elämässään luontevalla tavalla yhdistää tällaisen tavan ”olla” myös tekemiseen: Arra osaa käsitellä luonnon materiaaleja, ja hänestä tulee taitava korin punoja.

Myöhemmin hänestä tulee myös taitava kutoja, joka kutoo kauniita kankaita laittaen koko sielunsa töihin joita hän tekee. Tällöin Arra ja hänen sisaruksensa asuvat kaupungissa yhden sisaruksen kodissa, ja vähitellen heistä tulee talon kotiorjia, jotka pidetään näkymättömissä muilta. Arra piilotetaan, ilkeä isosisko piilottaa ”ruman, typerän ja yksinkertaisen siskonsa”, ja pakottaa tämän orjaksi, ikään kuin konsanaan Tuhkimon tarinassa. Samaan aikaan isosisko kuitenkin jatkuvasti epäilee sisartaan, sitä onko tämä sittenkään niin yksinkertainen ja typerä, ja ennen kaikkea häpeää itseään omien tekojensa johdosta, sekä kadehtii sisarelta tämän lahjaa – kykyä kutoa kauniita kankaita. Isosisko tekee kaikkensa tuhotakseen Arran hengen ja mielen – hän keksii keinon toisensa jälkeen musertaakseen ja murtaakseen Arran tahdon ja tämän sisällä elävän toivon. Tätä kautta, Arran perheen ja etenkin ilkeän sisaren kautta kertomuksessa nousevat esille ”sadun ilkeiden perheenjäsenten arkkityypit”, jotka pyrkivät kaikin keinoin ylläpitämään omaa omanarvon tuntoaan, joka ilmenee pääasiassa muiden haukkumisena ja vähättelynä sekä kiusaamisena.

Toivo on elementti, joka saduissa on voimakkaasti läsnä. Toivo kulkee tiiviisti käsi kädessä pelon/epätoivon kanssa, ja kumpuaa henkilöhahmon halusta voittaa tielleen tulevat esteet, koska tavoite jota kohti henkilöhahmo pyrkii on yleensä jopa oman elämän uhraamisen arvoinen. Arran tavoitteeksi nousee ensin vapaus ja siitä nauttiminen, myöhemmin prinssin henkilöhahmo. Nämä kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa: Arra nauttii vapaudestaan vaeltamalla öisen kaupungin katoilla ja tummissa maisemissa. Sisko ei tiedä näistä retkistä mitään, ja Arra tekee kovasti töitä pitääkseen retkensä salassa. Eräällä tällaisella retkellä Arra tapaa nuoren miehen, joka osoittautuu kuningaskunnan prinssiksi. Saduissa rakastuminen tapahtuu monesti ”äkkileimahduksella”, ja fantasiaromaaneille on puolestaan tyypillistä että rakkauden liekki syttyy pikkuhiljaa. Näin tapahtuu myös Arrassa. Nuorten kanssakäyminen alkaa ystävyydestä, joka syvenee rakkaudeksi. Kummankaan kotona asiasta ei tiedetä mitään, ja etenkin kun Arran isosisko saa tietää Arran yöllisistä retkistä, hän tekee kaikkensa estääksen ja tuhotakseen Arran vapauden. Prinssi kuitenkin löytää Arran, (samoin kuin sadun prinssi löytää Tuhkimon), huolimatta siitä kuinka paljon Arra sisar yrittää estellä.

Kuten saduissakin usein on, sadun päähenkilö joka kohtaa paljon kurjuutta ja vaikeuksia, omaa äärimmäisen huonon oman arvon tunnon. Kun päähenkilö alkaa ymmärtää ja löytää oman arvonsa, hänen vaikeutensa vähenevät yksi toisensa jälkeen. Arran tarinassa tämä teema kulkee syvällä tarinan sisällä. Arran oma voima on löytää oma arvonsa, ymmärtää oma arvonsa. Prinssin henkilöhahmolla on suuri rooli Arran tekemässä löytöretkessä oman itsensä sisälle, ja osaltaan prinssin henkilöhahmo avittaa myös niiden oivallusten syntymisessä, jotka vihdoin johdattavat Arran omalle tielleen, löytämään oman kauniin ja voimakkaan itsensä – prinssi sekä ystävyys prinssin kanssa osoittautuu tytölle niin arvokkaaksi asiaksi, että vaikka hän ehkä kokee itsensä arvottomaksi, prinssinsä tyttö haluaa pelastaa. Yritti joku estää tai ei, ja tämän huomaa myös Arraa katkerasti kahdehtiva ilkeä isosisko.

Onnelliset loput ovat saduille tyypillisiä. Arran tarina päättyy onnellisesti, hän pelastaa prinssinsä sodasta ja he saavat toisensa. Legenda kertoo, että Arrasta tuli kaunis ja viisas kuningatar, jota valtakunnassa muistellaan vielä satoja vuosia myöhemmin.

4 kommenttia

Me Rosvolat

25 tammikuun, 2011 klo 5:32 pm (kierrätysosasto, Kirjat)
Tags: , ,

Siri Kolu: Me Rosvolat

Otava 2010

Lukulistalla ollut Finlandia Junior voittaja Me Rosvolat on nyt luettu. Olen iloinen – todellakin kannatti lukea, ja vilpittömästi suosittelen ihan kaikille. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää etenkin jos väsyttää ja on ollut huono päivä, ja kaipaa jotakin aivan täysin muuta ajateltavaa kuin arjen asiat.

Koska teos on vielä sen verran tuore, että kaikki eivät ole välttämättä ehtineet sitä lukea, en kerro tässä yhteydessä sen enempiä juonesta. Taustaksi riittänee tämä: Vilja 10v. kaapataan autoryöstön yhteydessä. Rosvoloiden perhe on asialla. Isä Hurja-Kaarlo on sitä mieltä, että Viljasta saadaan kaveri Helelle ja Kallelle. Vilja suunnittelee ensin karkumatkaa, mutta päivä päivältä elämä Rosvoloiden kanssa käy mielenkiintoisemmaksi, eikä Vilja suoranaisesti malta lähteä. Syksyllä kuitenkin on edessä paluu oman perheen luokse ja kouluun.

Rosvolan perhe: isä Hurja-Kaarlo, äiti Hilda, Kulta-Pete, Hele ja Kalle. Hele on noin Viljan ikäinen tyttö, ja haluaa rosvota ammatikseen. Kalle on noin Viljan ikäinen poika, ja enemmän kuin mitään muuta haluaa kouluun. Perheeseen kuuluu myös muita henkilöhahmoja, jotka esitellään myöhemmin tarinassa.

Tyyli jolla tarina on kirjoitettu on yksinkertaisesti viehättävä. Nukkumaan mennessäni otin kirjan käteen ja ajattelin ”luen vähän aikaa”. No eihän siitä mitään tullut, koska heti ensimmäiseltä sivulta lähtien tarinasta tuli niin hyvä mieli, että jo yksin sen vuoksi en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Vähän aikaa venähti pitkälti yli kirjan puolivälin.

Tyyli jolla tarina on kirjoitettu, sekoittaa dialogia ja päähenkilön sisäisiä mietteitä siten, että tarina vaikuttaa ikään kuin liitävän käsissä. Tilanteita kuvataan päähenkilön silmien kautta, ja välillä lukijalle myös kerrotaan tämän mietteitä, mutta sitten taas annetaan dialogin viedä. Tämä ehkä kuulostaa kauhealta tällä tavoin kerrottuna, mutta sitä se ei ole paperilla.

Jäin miettimään kenellä ja missä on ollut/on samanlainen tyyli kirjoittaa, ja mieleen tuli kaksi lapsuuden suosikkikirjailijaa: tanskalainen Bjarne B. Reuter joka kirjotti sekä Buster -sarjaa että omaa suosikkisarjaani, joka alkoi kirjalla Sedän suuri keikka, ja jatkui teoksilla Puhdasta kultaa pussissa, Roskapönttöjen ritarit ja Bertramin pöksyt eivät tutise. Rakastin näitä teoksia, niiden ”lentävän iloista tyyliä”, joka tempaisi mukaansa. Samanlaisia hyviä fiiliksiä nousi pintaan Me Rosvolat -teosta lukiessa.

Toinen kirjailija kenen teoksista Me Rosvoloiden tyyli muistuttaa, on itseasiassa Diana Wynne Jones. Hetken aikaa sain tätä hakea muistin lonkeroista, ja mietin onko asia näin, mutta kyllä oma mieleni yhdistävän linkin kirjailijoiden tyyleissä löysi. Siri Kolu on tavoittanut Me Rosvoloissa jotakin sellaista ”viatonta aitoutta”, ja ennen kaikkea onnistunut kuvaamaan tätä perusinhimillistä olotilaa tavalla, jonka kautta viaton aitous välittyy lukijalle asti – esimerkiksi sitä, kuinka lapset joskus odottavat, että aikuiset tietäisivät aina vastauksen kaikkeen, että kyllä ”iskä tietää mitä pitää tehdä”. Joskus tapahtuu kuitenkin niin, että aikuinen laskeekin päänsä käsiensä väliin ja sanoo hiljaisella äänellä, että ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Vastauksia ei ole. Jotakin tällaista Me Rosvoloissa on, Rosvolan perheessä. Yritys on kova, ja joka suuntaan revitellään, mutta sitten tulee hetki jolloin kukaan ei tiedä mitä tehdä. Diana Wynne Jonesin teoksissa on paljon tällaista. Jatkuva touhu on päällä, ja sitä kuvataan hyvin mukaansa tempaavalla tavalla, mutta kuitenkin elämän kääntöpuoli, se ”ei niin hauska puoli”, on aina jossakin läsnä, inhimillisellä ja ymmärrettävällä, nimenomaan lapsen näkökulmasta katsottuna ymmärrettävällä tavalla läsnä.

Tarinan teemoista sen verran, että väkisinkin kiinnitti huomiota Viljan haluttomuus palata oman perheen luokse. Viljan isä on keräilijä, joka Viljan mielestä puhuu rahakokoelmalleenkin paljon kauniimmin kuin omille lapsilleen. Isosisko kiusaa ja Vilja saa aina syyt niskoilleen. Ei ihmekään että kesä Rosvoloiden kanssa kiinnostaa. Tapa jolla Viljan ajatuksista ja tuntemuksista kerrotaan on sinänsä kepeä, mutta ulottuu kuitenkin syvälle – tytön mietteet ovat rehellisyydessään niin aitoja, että jos tämän isä olisi ne kuullut, olisin kyllä halunnut olla kärpäsenä katossa kuulemassa mitä Jouni-isä olisi miettinyt. Itseasiassa odotin hiukan jotakin lukua, jossa näkökulma olisi annettu Viljan perheelle, mutta sellaista tarinassa ei tullut. Ei haittaa, mutta olisi ollut mielenkiintoista nähdä ja kuulla perheen reaktioita Viljan ryöstöön ja poissaoloon.

Itse koin, että Viljan haluttomuus palata kotiin on ns. pikkuteema, joka kätkee taakseen isomman teeman, joka nousee lasten ja nuorten kirjoissa usein esille – hylätyksi tulemisen tunne, tunne siitä että kukaan ei välitä. Että lapset ovat ”vain tavaroita”, joita heitellään paikasta toiseen. Tarinaa lukiessani koin, että Viljan oma kokemus on ns. jäävuoren huippu tästä isommasta teemasta, ja että Viljan kokemus erinomaisen hyvin kuvaa tätä toista isompaa teemaa – lapsi yksinkertaisesti kokee, että oma isä rakastaa rahakokoelmaansakin enemmän kuin omia lapsiaan, ja mieluummin viettää kesän Rosvoloiden kanssa kuin oman perheensä kanssa, jos kerran itse saa valita. Varmasti tarinaa voi tulkita muillakin tavoin, ja lukijasta riippuen nähdä sen sisällä erilaisia teemoja. Itselleni tämä teema avautui Viljan reaktioiden kautta luontevasti eteen.

Luonnollisesti teoksessa on muitakin teemoja, kuten Rosvolan perheen rosvoaminen (sekä ylipäänsä kirjassa esiintyvä ”rosvokulttuuri”), ja se mikä rosvoamisen aikanaan aiheutti Rosvolan perheen osalta. Kirjan lopussa tähän teemaan pureudutaan enemmän, joten en käsittele aihetta tässä, koska en halua pilata kenenkään lukuhetkiä.

Ideana ”Rosvolan perhe ja rosvokulttuuri” on suorastaan vinkeä. Perhe on ”ihan pihalla”, eikä ymmärrä esimerkiksi rahasta tai sen arvosta mitään. Rosvoaminen on ikään kuin paluuta oravannahkakulttuuriin, sekä kulttuuriin jossa isompi ottaa pienemmältä voiman oikeutuksella. Vilja on mielenkiintoinen omantunnon ääni Rosvoloiden joukossa, joka osaltaan herättelee perhettä myös rosvoamisen suhteen – raja siinä, mikä on oikein ja mikä väärin voi joskus olla veteen piirretty viiva, mutta Vilja on näppärä ja kekseliäs nuori nainen, joka yllättävää kyllä kehittelee Rosvolan perheelle kokonaisen uuden lähtökohdan rosvoukseen ja rosvokulttuuriin.

Suositeltavaa lukemista ihan kaikille!

Jätä kommentti

Ritva Toivola: Turmankukka, Rautalintu, Ruosteusva

13 tammikuun, 2011 klo 10:00 pm (kierrätysosasto, Kirjat)
Tags: , ,

Joulun 2010 lukemistossani oli monenmoista, myös Ritva Toivolan teokset ”Turmankukka, Rautalintu sekä Ruosteusva”. (Turmankukka, Tammi 1998; Rautalintu, Tammi 2000; Ruosteusva, Tammi 2001). Ohessa muutamia mietteitä teoksia koskien.

Turmankukka on kertomus Anubis-planeetasta, jolle putosi kauan sitten pahoja voimia sisältävä meteori, Turmankukka. Pohjoisessa asuva mamottikansa kahlitsi Turmankukan vuoreen, jonne se unohdettiin satojen vuosien ajaksi. Lumen kaupungissa asuvat Mirik, joka kuuluu mamottikansaan, sekä etelän maista pohjoiseen tullut orpo vaeltaja Anisa, tutustuvat Turmankukan legendoihin Lumen kaupungin omituisten tapahtumien myötä. Mustavyöt, kaupungissa yhä enemmän valtaa itselleen kahmivat ”huligaanijoukot”, ovat saaneet haltuunsa jotakin, jonka avulla he käännyttävät yhä enemmän ihmisiä puolelleen – ihmisiä, joiden halutaan lähtevän sotaan ja sotimaan. Mutta ketä vastaan?

Rautalintu ja Ruosteusva ovat Turmankukan itsenäisiä jatko-osia, jotka kuvaavat Mirikin ja Anisan jälkeisen sukupolven aikaa. Molemmat teokset toimivat Turmankukan tavoin itsenäisinä kertomuksina, mutta ovat myös jatko-osia toisilleen. Rautalinnun pääosissa ovat Mirikin pojat Kiisla ja Ulmos, joiden keskinäiset välit nousevat yhdeksi teoksen punaiseksi langaksi – onko mamottiheimon päällikkyys niin suuri asia, että se turmelee veljesten välit? Ehkäpä, etenkin jos toinen veljeksistä joutuu turmankukan vaikutukselle alttiiksi, turmankukan, joka turmelee ihmisten mielet alistamalla näiden tahdon oman tahtonsa alle.

Ruosteusvan tarinan pääosassa on soturin tien valinnut nuori Ulmos, sekä Simpukkasaarilta kotoisin oleva nuori Feea, joka Ulmoksen tavatessaan saa tietää olevansa yksi sinihopean sotureista, jotka on kutsuttu taistelemaan turmankukan turmelevaa valtaa vastaan.

Ritva Toivolan trilogia on mielenkiintoinen katsaus ”fantasiaan jossa eletään suljetussa maailmassa”. Termi viittaa fantasiakertomukseen, joka tapahtuu omassa itsenäisessä maailmassaan, eli maailmassa ”josta ei ole pääsyä muihin maailmoihin tai todellisuuksiin”. (Esim. Harry Potter -sarja on esimerkki fantasiasta, jossa liikutaan eri maailmoiden ja todellisuuksien välillä. Fantasiamaailmojen ”avoimuutta ja suljettuutta” kuvaamaan on kehitelty lukuisia termejä, mm. primääri ja sekundääri fantasiamaailma, joista voi lukea lisää mm. Maria Nikolajevan väitöskirjasta The Magic Code, tai esim. teoksesta Fantasian monet maailmat BTJ 2004). Itse käytän tässä termiä ”suljettu fantasiamaailma” pitääkseni asian kohtalaisen yksinkertaisena.) Anubiksen planeetan kansat ovat eläneet kaikessa rauhassa planeetallaan, kunnes ulkoavaruudesta saapuu eräänlainen elämänmuoto, valloittaja, jota Anubiksen kansat eivät ensin edes miellä elämänmuodoksi. Turmankukka, meteoriitti, on kuitenkin jonkinlainen vieras elämänmuoto, jonka tarkoituksena on ottaa hallintaansa Anubiksen muut elämänmuodot, ja turmankukka tekee näin kylvämällä epäsopua Anubiksen kansojen keskuuteen.

Teossarja on uskoakseni suunnattu nuoremmille lukijoille, mutta kuten joululomalla huomasin, teossarjasta voi hyvinkin nauttia myös me ”hiukan” vanhemmat lukijat. Teksteissä oli paljon elementtejä, joista nautin, mm. yllätyksen elementti. Vaikka fantasialle tyypillinen hyvän ja pahan taistelun teema tuo mukanaan omat perinteiset ja ennalta-arvattavat piirteensä, on teokset kuitenkin rakennettu siten, että lukija jaksaa myös yllättyä tarinan saamista käänteistä. Pidin kovasti Anubiksen maailmasta, samoin siitä että Turmankukan tarina tarina jatkuu itsenäisissä jatko-osissa nuorempien sukupolvien myötä, joille kuitenkin on välitetty perimätietoa heidän vanhemmilleen sattuneista, etenkin Turmankukkaan liittyvistä tapahtumista.

Eritoten pidin teosten voisiko sanoa pohdiskelevasta luonteesta, jolla tarkoitan lähinnä sitä, että vaikka trilogian ydinteema onkin hyvän ja pahan välinen taistelu, tarinat itsessään ovat paljon muutakin kuin taistelua ja mäiskettä. Maailmassa ilmestyy paljon fantasiakirjallisuutta, josta moni kertomus tuntuu sortuvan siihen, että ”niissä ei ole mitään ideaa”. Makuasioita nämä seikat varmasti myös ovat – itse taidan kuulua niihin lukijoihin, jotka kaipaavat teokselta muutakin kuin ”aivotonta mäiskettä”. Tästä näkökulmasta havainnoituna pidin Toivolan trilogiasta kovasti, koska esimerkiksi veljesten välinen, mamottiheimon johtajuuteen liittyvä epäsopu, oli mielestäni kuvattu Rautalinnussa tavalla, joka toi esille kummankin veljen asiaan liittyvät näkökulmat. Jossakin toisessa tarinassa asiassa olisi voitu ratkaista miekan avulla sen kummempia selittelemättä. Rautalinnussa tuli esille johtajuuteen liittyvät moniulotteiset seikat, kuten esim. se, että kansan tai heimon johtaja on myös paljon muutakin kuin ”pelkkä soturi”, että ihmisten johtaminen on vaativa pesti, ja että hyvältä johtajalta vaaditaan paljon muitakin ominaisuuksia kuin fyysisesti isoja ja vahvoja lihaksia. Kärsivällisyyttä, harkitsevaisuutta ja arviointikykyä muiden asioiden muassa. Tarinassa ei kuitenkaan myöskään vähätelty sotureita tai heidän ominaisuuksiaan, vaan tuotiin selkeästi esille se, että jokaiselle löytyy oma paikkansa, ajan myötä.

Tarinan kolmas osa Ruosteusva jatkaa omalla tavallaan näiden kysymyksien esille nostamista ja esittämistä, kuvaten samalla myös soturin pitkää ja kivistä tietä. Sekä sitä, että soturin elämä ei aina ole pelkkää mainetta ja kunniaa, vaan pitkien matkojen päähän vaeltamista, kärsivällistä odottamista sekä omien voimavarojen käytön harkitsemista, sillä parhainkin soturi voi hävitä ”varman taistelun”, mikä ei osaa mitoittaa omia voimavarojaan oikein ja harkita koska, missä ja miten voimiaan käyttää. Itse taistelu on monesti pieni osa sodan kokonaisuutta, ja joskus saattaa käydä myös niin, että soturi avaa tietä jollekulle toiselle, joka ratkaisee sodan lopputuloksen.

Paljon tämän tyyppisiä heräsi ja nousi pintaan Toivolan trilogian, sekä sen innokkaiden soturihenkisten päähenkilöiden myötä, päähenkilöiden joiden kokemukset olivat kuitenkin hyvin erilaisia kuin mitä nämä henkilöhahmot itse odottivat. Sodan ja sen kuvaamisen myötä trilogiassa kuvataan myös kiinnostavaa fantasiamaailmaa, joka koostuu erilaisista heimoista ja heidän kaupungeistaan. Teossarjan päähenkilöt vaeltavat Anubiksen maailmassa säilyttäen päähenkilöiden aseman koko kertomuksen matkalta, tosin muutamat kiinnostavat sivuhenkilöhahmot vierailevat aina silloin tällöin tarinassa tuoden siihen lisäulottuvuutta.

Kaiken kaikkiaan Turmankukka, Rautalintu ja Ruosteusva olivat mielenkiintoisia tuttavuuksia, ja omalta osaltani aionkin jatkaa Ritva Toivolan teoksiin tutustumistani. Muistuttelen lukijoita myös jokin aika sitten ilmestyneestä Tuomas Karhumielestä, Ritva Toivolan kirjoittamasta hienosta kotimaisesta fantasiatarinasta, jossa suomalainen kansanperinne yhdistyy hienolla tavalla fantasiatarinaan! Innoittavia lukuhetkiä!

Jätä kommentti

Topelius ja Arvid Lydecken -palkintoehdokkaat

14 joulukuun, 2010 klo 12:19 am (kirjallisuus, Kirjat)
Tags: ,

Tässä osa tiedotetta, jonka näin yömyöhällä kopioin Suomen Nuorisokirjailijat ry:n sivuilta. Klikkaa linkkiä lukeaksesi lisää palkinnoista sekä ehdokkaista!

Suomen Nuorisokirjailijat ry:n palkinnot 2011

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Topelius-palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2010 ilmestyneet nuortenkirjat:

Kuronen, Kirsti: Piruettiystävyys (Karisto)
Laijärvi, Marika: Vaihtoaskelia (WSOY)
Lähteenmäki, Laura: Aleksandra Suuri (WSOY)
Rannela, Terhi: Jäämeri, jäähyväiset ja minä (Otava)
Valmu, Leena: Veera tiellä (WSOY)

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Arvid Lydecken -palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2010 ilmestyneet lastenkirjat:

Dieckmann, Maijaliisa: Väläys pimeässä (BTJ-Avain)
Hakalahti, Niina: Tuukka-Omar (Tammi, kuvitus Jukka Lemmetty)
Kanto, Anneli: FC Tytsyt (Karisto)
Romppainen, Katariina: Roolipeliä (Otava)
Voipio, Myry: Ylipainoinen yksisarvinen ja muita kertomuksia (Lasten keskus, kuvittaja Christel Rönns)

Voittajat julkistetaan 14.1.2011. Kunakin vuonna palkitaan edellisenä vuonna ilmestyneiden kirjojen parhaat.

Lämpimät onnittelut ehdokkaille!

Jätä kommentti

Päivi Honkapää: Taivaan paino

9 joulukuun, 2010 klo 10:20 pm (Kirjat, kriitikko, Savon Sanomat)
Tags: , ,

Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Päivi Honkapään Taivaan painosta (jo ajat sitten, voisi olettaa että kritiikki on ilmestynyt lehdessäkin jo kauan sitten…). Taivaan paino päätösosa teossarjalle, joka koostuu teoksista Viides tuuli ja Meren alku. Erittäin laadukasta kotimaista fantasiaa, suosittelen lämpimästi – vaikka joululoman lukemistoksi, kenellä lomaa sattuu olemaan! 😉

Kotimainen fantasia haastaa ja herättää

Fantasia

Päivi Honkapää: Taivaan paino

WSOY 2010

Kirjailija Päivi Honkapään Viides tuuli aloitti ja Meren alku jatkoi matkaa, jonka saattaa päätökseen palkitun sarjan viimeinen osa Taivaan paino. Kertomus tuo lukijan eteen kahden henkilöhahmon tarinat, jotka Viides tuuli avasi: nuori lammaspaimen Sawana halusi löytää oman kertojan äänensä ja tulla mestarikertojaksi, vernalainen varas Jarren halusi nähdä muutakin maailmaa kuin Vernan kadut.

Taivaan painossa Sawanan ja Jarrenin polut yhtyvät jälleen, tosin sillä erolla että Sawana elää tuulena tuulten joukossa, ja Jarren vaeltaa maallista polkuaan. Niin voimakas on kuitenkin Sawanan kaipuu miehen luo, että hän ei pysty otettaan irroittamaan maallisesta elämästä. Taivas ei ole rajana Sawanan pyrkiessä takaisin rakkaansa luokse.

Honkapään trilogia on väkevän mausteinen. Jokaisen osan eheä ja kokonainen tarina vie lukijan sekä synkän mustiin vesiin että hiuksia nostattaviin seikkailuihin. Tarinoita maustavat voimakkaat ja persoonalliset henkilöhahmot, joista Sawana nousee tarinakokonaisuuden keskiöön etenkin Taivaan painossa. Paikoin jopa runollinen kerronta tuo oman mausteensa joukkoon. Väkevyys nousee toimivasta tarinarakenteesta ja sekä fiktiivisestä maailmasta, jonka lukija ottaa omakseen.

Trilogian tarinat ovat sekä symbolisia että allegorisia, jotka vaativat keskittymisen lisäksi omaehtoista halua tutkia kertomuksien kätkettyjä merkityksiä. Tätä kautta Honkapään tyylissä on aistittavissa kaikuja fantasian mestareiden Ursula K. LeGuinin ja Patricia A. McKillipin hengestä. Kaikki kolme kertomusta ovat kauniita kudelmia, jotka esittelevät elämän monimuotoisuutta fantasiagenren kautta. Taivaan paino kutsuu uppoutumaan tarinaansa siinä missä edeltäjänsäkin, eikä päästä lukijaansa helpolla. Honkapään tekstejä voikin suositella etenkin lukijoille, jotka kaipaavat haastavaa ja ajatuksia herättävää lukemista.

Maria Loikkanen

4 kommenttia

« Older entries