Hugo Cabret osa 1

Vaikuttavista lukukokemuksista jos puhutaan, Brian Selznickin kuvaromaani Hugo Cabret (Tammi 2008) lukeutuu niiden joukkoon. Maaginen jouluyön lukukokemus, ulkona oli hiljaista ja pakkanen kiristeli sopivasti. Oikein sopiva hetki paneutua isoon opukseen.

hugo-cabret3png

Seuraava postaus on jossakin määrin ”teknis-teoreettinen” johtuen asiaan valitsemastani näkökulmasta, eli kuvantutkimuksesta. Tämä postaus on myös osa 1, jossa käsittelen asiaa yleisellä tasolla. Seuraavassa osassa postaan muutamia Hugo Gabret’n kuvia, joiden myötä olisi tarkoitus paneutua tarkemmin teoksen kuvan ja tekstin muodostamaan kerronnalliseen kokonaisuuteen.

Jos pelkästä ulkoasusta puhutaan, jo se on itsessään vaikuttava Hugo Gabret’n kohdalla. Painonsa puolesta kirja on todellinen tiiliskivi. Vaikuttavin asia oli kirjan sivuilta kohoava tuoksu. En tiedä mikä tämä tuoksu on, mutta jokin tässä paketissa tuoksuu (en luonnollisesti tiedä tuoksuvatko kaikki kappaleet). Tuoksu tuntui ehkä senkin vuoksi hyvin voimakkaana, koska luin tekstiä kirjaimellisesti nenä kiinni sivuissa. (Kirja on sen verran iso, että sitä on vaikea lukea esim. sängyssä selällään.) Tuoksu on jännä asia, koska useimmat kirjat eivät tuoksu, ainakaan näin voimakkaasti, joten asia kiinnittää huomiota. Tällä kertaa positiivisella tavalla – minusta tuoksu oli miellyttävä, ja jollakin oudolla tavalla se lisäsi odotuksia lukukokemuksen suhteen.

Ennen kuin sain kirjan käsiini, mietin mitä kuvaromaani mahtaa tarkoittaa. Tämä selvisi heti, kun vihdoin pääsin kirjaa lukemaan. Tarinaa kerrotaan sekä kuvien että tekstin avulla. Nimenomaan tässä järjestyksessä, eli ensin tulevat kuvat ja sitten tekstit. Tarinan alussa on lyhyt, sivun mittainen johdanto, jonka jälkeen itse tarina lähtee käyntiin. Kuva kuvalta lukijan eteen avautuu näkymä Pariisista, jossa yö on vaihtumassa päiväksi. Kuvat johdattavat lukijan rautatieasemalle, jossa lukija tapaa ensimmäistä kertaa tarinan päähenkilön, Hugo Cabret’n. Kuva kuvalta lukijalle selviää, että kyseessä oleva kaupunki on Pariisi (Eiffel-torni paljastaa kaupungin), kuvattava alue rautatieasema, ja että pieni poika joka kuvien ihmistungoksessa kiiruhtaa eteenpäin, on kuin onkin tarinan päähenkilö Hugo.

Rakenteellisesti kerronta on ratkaistu siten, että koko tarinan mitalta yksi kuva käsittää yhden kokonaisen aukeaman. Kuvien koot vaihtelevat kuvasta riippuen, tai voisi ehkä lähinnä sanoa kuvaan valitusta näkökulmasta riippuen. On kiinnostavaa havainnoida kuinka kuvaan valittu näkökulma vaikuttaa tulkintaan joka tarinaa lukiessa syntyy. Se, että jotakin henkilöhahmoa kuvataan esimerkiksi sivusta tai vinosti takaa, luo aivan eri vaikutelman kuin että häntä/sitä kuvattaisi suoraan edestä. Käsittääkseni tämä on jossakin määrin verrattavissa siihen, mistä/kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan tekstiromaanissa: onko kertoja esim. minäkertoja, vai kerrotaanko tarinaa kolmannessa persoonassa. Käsittääkseni – en edelleenkään tiedä tarpeeksi kuva-analyysista tai kuvallisesta kerronnasta pystyäkseni tekemään ”päteviä” rakenne-analyyseja.

Hugo Cabret’n olemusta pohtiessani törmäsin siihen ongelmaan, että minulla ei ole tutkimusvälineitä. Tarkoittaen siis sitä, kuinka ihmeessä tutkia kuvaromaania – kuvan ja tekstin vuorovaikutussuhdetta sekä etenkin teoksen kuvia. Onneksi löysin hiukan apua. Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin julkaisuja nro 23 – Tutkiva katse kuvakirjaan – tarjoaa välineitä, mutta kirjan artikkelit käsittelevät pääasiassa kuvakirjoja tai kuvitettuja kirjoja. Hugo Cabret on kuvaromaani, jossa kuvat ovat mielestäni aivan eri roolissa kuin kuvakirjassa tai kuvitetussa kirjassa. Ja jälleen kerran on todettava, että en todellakaan ole asiantuntija kuvantutkimuksen saralla, mutta silti olen tätä mieltä.

En tiedä mikä on kuvantutkimuksen tilanne tällä hetkellä, niin kirjallisuudentutkimusta kuin vaikkapa kulttuurintutkimustakin ajatellen, mutta käsittääkseni menneinä vuosina kuvantutkimusta ei ole hirveästi tehty (voi olla että suustani hyppäsi nyt ISO sammakko, mutta ilolla otan kommentteja vastaan jos olen väärässä tässä asiassa). (Ja tosiaankin tarkoitan tässä nyt lähinnä kirjallisuudentutkimukseen liittyvää kuva-analyysia, en kuvataide-alaa itsessään) Innostuin itse kuvien ja kuvitusten tutkimisesta gradua tehdessäni, mutta kuten sanottu minulla ei ole aiheeseen välineitä harrastuksen, ammatin tai koulutuksen kautta. Tarkoitan tällä mm. sitä, että en esimerkiksi tiedä kuvan tekemisen erilaisista perustekniikoista yhtään mitään. Joten ”hiukan hataralla” pohjalla Hugo Cabret’n parissa tässä mielessä liikun. Tämän vuoksi en ole koskaan harkinnut kirjallisuudentutkimukseen liittyvää kuvantutkimusta vakavasti.

Tässä linkki erääseen vanhaan postaukseen (aukeaa pdf-tiedostoksi), joka taisi olla niitä ensimmäisiä kriitikon työhön liittyviä mietteitä, joita aikanaan Vuodatuksessa julkaisin. Postaus käsittelee kuvakirjakritiikin kirjoittamista, ja siinä tulee hiukan esille mm. kuvakirjan ja kuvitetun kirjan välinen ero.

Seuraavalla kerralla lisää itse asiasta, eli Hugo Gabret’sta ja sen tarinasta.

Haaste

Tämä postaus on vastaus saamaani haasteeseen. Eli kyseessä on neljännen valokuvakansioni neljäs kuva. Neljäs kansio alkaa kirjaimella B (BSG), ja koostuu f-sarjan kuvista. Tässä tapauksessa kuvista Family Adama. Kuvassa on otoksia ”maailman laadukkaimmasta tv-sarjasta”. Pieni hypetys sallittakoon tässä yhteydessä. 😉

Ensi kerralla on luvassa kirja-asiaa. Postaus tulee koskemaan Brian Selznickin kirjaa – kuvaromaania – Hugo Gabret. Ajattelin vinkata näin etukäteen, jos joku haluaa tutustua kirjaan jo ennen postausta. Suosittelen lämpimästi, Hugo Gabret on monessakin mielessä hyvin kiinnostava kirja.

Mitä kuvahaasteeseen tulee, en häpeile enkä nolostele esitellä kyseistä kuvaa, vaikka se paljastaakin kuinka paljon fanitan kyseistä tv-sarjaa. Pointti on siinä, että BSG:n myötä olen intoutunut opiskelemaan kuvankäsittelyä, mitä tuskin olisin muuten tullut tehneeksi. Tiedä häntä onko opituista taidoista ”koskaan mitään hyötyä”, mutta mukavaa hommaa kuvien parissa puuhailu on, kun ei ole suorituspaineita eikä aikatauluja, vaan saa ja voi tehdä ihan omaksi (ja ehkä myös muiden fanien) iloksi.

Kyseinen kuva on koottu kuudesta eri valokuvasta, ja teksti on lisätty jälkikäteen viimeisimmän version päälle. Kuvaa pitäisi lukea ylävasemmalta yläoikealle, sen jälkeen alavasemman kautta alaoikealle.  Ja todella toivon, että kukaan kyseisen tv-sarjan networkista ei toimita raastupahaasteita sähköpostiini tämän kuvan esittelyn myötä… En omista kuvien oikeuksia, enkä ole sen kummemmin niitä muokannut – lähinnä vain koonnut yhdeksi kokonaisuudeksi.

familyadama4x500text

Miten aika muuttaa

Jäin miettimään ajatusta ”millaisia kirjoja pitää hyvinä ja kiinnostavina, muuttuu ajan myötä”. Viittaan Grafomaniassa käytyyn keskusteluun aiheesta ”nuortenkirjamainen” kirja, jonka kommenteissa tuli esille kirjailija Salla Simukan näkökulma aiheeseen liittyen. Että kun joskus aikuisiässä luemme uudestaan jonkun lapsuudesta rakkaan tai silloin aikanaan vaikutuksen tehneen teoksen, ja se ei enää tunnukaan samalta. Se ei vaan ole enää sama. Voi käydä myös toisinpäin – kuten Salla Simukkakin totesi – joku kirja jota olet yrittänyt lukea lapsena tai nuorena, ja josta et pitänyt, tuntuukin aikuisiällä vallan hyvältä.

Minulle kävi aikanaan C.S. Lewisin Narnia-sarjan kanssa köpelösti: eräs ystäväni teki kirjoista proseminaarityönsä, ja opponoijan roolissa aloin lukea sarjaa uudelleen. Pettymys oli valtava. Se taianomainen maailma johon olin lapsena uppoutunut, oli kadonnut johonkin, ja silmiini hyppeli viitteitä kristilliseen allegoriaan sieltä täältä. Olin äärettömän ärtynyt asian johdosta. En kristillisestä allegoriasta vaan siitä että ”tavalle jolla luin ja tulkitsin tarinaa” oli tapahtunut jotakin.

Muutamien muidenkin kirjojen kanssa on käynyt samalla tavalla. Esimerkiksi Enid Blytonin seikkailu-sarja ei ole tuntunut enää lainkaan niin jännittävältä ja mukavalta kuin mitä se oli silloin joskus. Yritin lukea sarjan kirjoja joskus opiskeluaikana uudelleen, ja huomasin kokevani ne kömpelösti kirjoitettuina ja ennen kaikkea erittäin rasistisina kirjoina. Ja kieltämättä ihmettelin mitä olen niissä lapsena nähnyt. No seikkailuja, mukavaa ja jännittävää lukemista kesäisinä sadepäivinä. Sitähän minä niissä näin ja koin. Tai näin ainakin muistelen kokeneeni.

Monet tarinat ovat kestäneet aikuisuuteen asti. Richard Dubelmanin Holly Hobbie kadonnutta etsimässä viehättää edelleen, samoin Tolkienin Sormusten herra, Mary Stewartin Ludo ja tähtihevonen, sekä Kiril Bylytshevin Alissa avaruudessa. Mutta selvää on se, että olen lukenut ja tulen lukemaan niitä aivan eri tavalla, kuin lapsena luin. Muutos on tapahtunut hiljalleen vuosien myötä, on itse asiassa vaikea sanoa missä ja milloin, mutta niin vain on käynyt. Muutokset tulevat varmasti myös jatkumaan.

Pitäisi kokeilla sitä toista äärilaitaa: ottaa luettavaksi joku teos, jota lapsena yritti lukea, mutta josta ei tykännyt tai jota ei ymmärtänyt. Kuten kirjailija Salla Simukalla, minullakin Thomas Mannin Taikavuori oli yksi tällaisista kirjoista. Myös Jacqueline Susanin Nukkelaakson muistan lukeneeni, mutta en ymmärtänyt sitä lainkaan. Pitäisi joskus ottaa uusiksi.

Ah maailma, olet niin pullollaan kaikkea mitä pitäisi lukea. Onneksi.

Erilaisista lukukokemuksista kiinnostuneille suosittelen vilkaisua Päivi Haanpään blogiin Oma huone. Päivi on tammikuun ajan blogannut 30 kiinnostavasta kirjasta.