Muuan uutinen ja muuta mukavaa

Huomasitteko YLEn sivuilla jutun kirjailija Kalle Veirtosta? Tässä linkki uutiseen.

Tulipa hyvä mieli tästä jutusta, siitä että nuortenkirjailijasta tehdään juttua ja että nuortenkirjallisuus on otsikoissa. Etenkin kun jutun sävy on positiivinen – nuortenkirjallisuuskin voi olla suosittua!

Tässä on varmaan myös itsestäänselvyydeltä tuntuva tieto monille meistä. Siis se, että jutussa tuodaan esille, että ”nuortenkirjallisuuskin voi olla suosittua”. Minulle on itsestäänselvää,  että nuortenkirja voi olla huippusuosittu. Joten tuntuu kummalta, että kuinka ”muu maailma” ei voi tällaisesta olla tietoinen esimerkiksi Harry Pottereiden, Twilight -saagan ja monien muiden erittäin suosittujen nuortenkirjojen sekä nuorille suunnattujen kirjasarjojen olemassaolon ja niiden ympärillä pyörineen kohun myötä.

Mutta ehkä moni ei sitten kuitenkaan tiedä tai tule ajatelleeksi, että nuortenkirjakin voi olla suosittu, todellakin huippusuosittu. Joten ei kun vaan lisää positiivista uutisointia. Tuntuu hyvältä lukea kulttuuriin liittyviä positiivisia uutisia, kun tuntuu että niin usein jo otsikossa iskee vastaan teema ”kulttuuri ei tuota ja kulttuuria lakkautetaan” tai jotakin muuta vastaavaa.

Syksy alkaa kääntyä kohti talvea ja lukuväsymys taittua. Talven tulo tuntuu mukavalta kuten aina, vaikka aurinkoa ja lämpöä onkin ikävä. Pidän kaikista vuodenajoista, tasapuolisesti. Okei, no ehkä keväästä kuitenkin eniten. Mutta syksystä myös, iloisista väreistä luonnossa ja pohjoistuulesta joka tuo talven viestiä. Syksyn pimeyden kuljen läpi kynttilöiden, kuuman teen sekä muiden pienten mukavien arkisten asioiden voimalla. Lämmin sauna ja takkatuli auttavat aina nihkeisiin olotiloihin. Myös lukuväsymyksen taittamiseen.

Olen viime aikoina ”taittanut” pari kirjapinoa. Siis lukenut kirjan jos toisenkin, aika monta itseasiassa.  Myös työkirjoja eli arvioitavia kirjoja, mutta paljon muutakin.

Eräs positiivinen yllättäjä oli Ernest Clinen Ready Player One. Kirjoitin kirjasta arvion Sylviin. Linkki arvioon tässä.

Olen paljon parempiakin tarinoita, siis teknisesti ja tyyliltään paremmin toteutettuja tarinoita lukenut. Tarinoita joissa sekä tarinan että kerronnan tasoja on kehitelty sekä hiottu, ja joissa tyyli eli tapa jolla kieltä käytetään ja jolla tarina kerrotaan, räjäyttää tajunnan. Oma kokemukseni oli, että Clinen kirja ei lukeudu tällaisiin teoksiin, mutta jotakin nostalgisen viihdyttävää sen suoraviivaisessa seikkailumeiningissä on. Ja pitkäkin on kuin mikä, joten niille jotka kaipaavat ”monen tunnin kestoista lukuvinkkiä”, Ready Player One on sellainen. Nopeallakin lukijalla menee ainakin ilta tämän parissa.

Kuulaita syyspäiviä!

Mainokset

Kari Levola: Suorin mutka ikinä ja kesäterveiset!

Iloista keskikesän aikaa kaikille! 😀

Terveiset kotikonnuilta, eli Savonlinnan seudulta, jossa olen juhannuksen vietossa. Eksyin blogin ääreen pitkästä aikaa, hieman hiljaista pitelee nyt virtuaalisen olohuoneeni suhteen koska olen kesän töissä Heinäveden Lehdessä. Kesätoimittajan pesti tuli hiukan yllättäen eteen, mutta päätin tähän mahdollisuuteen kuitenkin tarttua. Heinävesi on toisaalta vanhastaan tuttua seutua, mutta toimittajan näkökulmasta katsottuna on paljon opittavaa, myös sen vuoksi koska en aikaisemmin ole juuri Heinäveden seudulla tai paikallislehdessä töitä tehnyt. Sen sanon, että pienessä paikallislehdessä töissä oleminen on kuulkaa mielenkiintoista 😉 Sen verran työ on jaksamista kuitenkin verottanut, että blogi on auttamatta jäänyt toiseksi.

Tässä pitkästä aikaa myös arvio, joka ilmestyi kesän Onnimannissa, eli numerossa 2/2012. Kirjoitin Kari Levolan novellikokoelmasta Suorin mutka ikinä.

Mukavaa kesää kaikille! 😀

Kari Levola: Suorin mutka ikinä

Tammi 2011

101 sivua

Raikkaan riemukkaita mininovelleja

Kari Levolan Suorin mutka ikinä on monenkirjava novellikokonaisuus, jonka tiiviit ja nopealukuiset tekstit täräyttävät lukijan teini-ikäisten maailmaan. Mininovellien teemat ulottuvat laajalle. Tarinoissa kuljetaan kiusaamisesta ihastumiseen, kouluun ja kotioloihin, jopa maailmanlopun tuntoihin. Näistä aineksista syntyy särmikäs kokonaisuus.

Levola tavoittaa novelleissaan vaikeasti sanoiksi puettavia asioita. Myös elämän varjopuolet pääsevät esiin. Rikkinäisyyden olotiloja hipaistaan monessa novellissa, kuitenkaan teini-iän kipuihin tai synkkyyteen suuremmin vajoamatta. Useassa tekstissä tulevat esille myös väärinkäsityksistä johtuvien voimakkaiden tunteiden synnyttämät möykyt. Novellissa ”Jeesaa kaveria niin kaveri jeesaa sua” möykkyyntyneitä tuntoja puretaan suorasukaisen toiminnalliseen tyyliin, joka taipuu ironiaksi asti. Ironian lisäksi myös raikkauden ja riemukkuuden äärimmäiset tunnot ovat voimakkaasti läsnä monessa tekstissä, kuten novellissa ”Joka vanhoja muistaa”.

Levola kirjoittaa ihmeteltävän hienolla tavalla nasevia ”minitekstejä”, joissa ilmaistaan paljon. Minäkertoja-rakenne luo raamit aitouden ja välittömyyden läsnäololle. Aitous ja välittömyys ovat lapsille ja nuorille luontevia tapoja olla, jotka vahvistavat nuoruudelle tyypillisiä äärituntotiloja sekä näiden tuntojen kursailematonta ilmaisua. Aikuista lukijaa rehelliset tekstit viehättävät, osittain myös nostalgian vuoksi. Toivoisi, että novellikoelma kuluisi myös nuorison käsissä.

Kokoelman viimeinen novelli ”Nössö” herkistää. Nuoren minäkertojan tunteet on naamioitu ylimielisyyteen, joka paljastuu ihastumisen kautta. Levola purkaa kauniisti auki epävarmuuden synnyttämiä, joskus hyvinkin tiukkoja solmuja.

Maria Loikkanen

Ps. Minulle artikkeli näytti tekstiä ”kommentit poissa käytöstä”. En tiedä mistä tämä johtuu, en tätä artikkelia postatessani tehnyt mitään eri tavalla kuin yleensä. Toivottavasti tällainen kommentoimattomuus ei ole pysyvä asia.

Lauren St. John: Viimeinen leopardi

Lauren St. John: Viimeinen leopardi

Suomentanut Kira Poutanen

Nemo 2010.

Tässä joitakin huomioita Lauren St. Johnin kirjasta Viimeinen leopardi. Huom! Nämä ”kierrätysosastopostaukset” tai ”blogikritiikit” eivät ole virallisia kritiikkejä, ei myöskään tämä. Kirjoitan ”kierrätysosastopostauksissa” hyvin usein vain niistä asioista ja seikoista, jotka ovat jollakin lailla kiinnittäneet huomiota. Joskus kokonaisuus jää näiden seikkojen varjoon. Tarkoitukseni ei ole vähätellä tai tarkoituksella olla huomioimatta kokonaisuutta. Käytän vapaamuotoisen blogikirjoittamisen suomaa oikeutta keskittyä välillä myös vain niihin asioihin, jotka jostakin syystä juuri sillä hetkellä eniten hyppäävät silmille 😉

Tarina on jatkoa Valkoiselle kirahville ja Delfiinien laululle. Jännä, vasta nyt kolmannessa osassa huomasin, että tässä tarinassa sekä sen edeltäjissä on itseasiassa ripaus dekkarihenkeä. Kaikissa kolmessa osassa on ”jokin mysteeri, joka odottaa ratkaisua”. Tuli jotenkin pöllö olo, siis että olenpas minäkin sokea, kun en nähnyt sitä mikä on nenän edessä jo heti ensimmäisestä osasta. No toisaalta, mitä väliä? Sehän vain kertoo näiden tarinoiden monipuolisuudesta, että niistä löytyy uutta, vaikka niiden rakenne on melko samankaltainen.

Lauren St. John on luonut siinä mielessä ”näppärän” konseptin, että Afrikkaan sijoittuvasta, erityisen lahjan omaavasta lapsesta kertova sarja muodostaa luontevan kokonaisuuden, mutta samalla jokainen kirja kuitenkin toimii myös itsenäisenä tarinana. Koin, että juuri tarinan näyttämön eli Afrikan vuoksi sarjan kirjoissa on kosolti eksotiikkaa (ainakin minulle). Ja ehkäpä juuri afrikkalaisen paikalliskulttuurin ja eksotiikan kuvauksen kautta jokainen tarina on ”juuri omanlaisensa, puhuu omalla äänellään”. (Vaikka niiden rakenne onkin melko samankaltainen.)

Afrikkalainen kansanperinne ja legendat nousevat Viimeisessä leopardissa sarjan tähän astisista tarinoista näyvimpään rooliin. Tarinat ja legendat sekä kansanperinne ovat hyvin merkityksellisessä roolissa kaikissa kirjoissa, joten piti oikein miettiä kirjoitanko tähän nyt höpöjä. Kovasti itsestäni tuntui, että Viimeinen leopardi poikkeaa edeltäjistään. Uskoisin tämän johtuvan siitä, että Viimeisessä leopardissa seikkailun tapahtumanäyttämönä ovat Matobon kukkulat Zimbabwessa, ja alue suorastaan kumpuaa perinteitä, ainakin tässä tarinassa. Sarjan aikaisemmissa osissa on liikuttu eri paikoissa, mutta nyt ollaan ja pysytään yhdessä paikassa. Se mahdollistaa tarinan sisällä myös tietyn alueen ja sen perinteen esille tuomisen syvemmin ja perusteellisemmin. Tämä ilmenee tarinassa etenkin muutaman olennaisen sivuhenkilön avulla.

Tällä kertaa Martinen ja hänen ystävänsä Benin lisäksi tarinan päärooleissa ovat myös Martinen isoäiti Gwyn Thomas ja tämän ystävätär Sadie. Edessä on melkoinen seikkailu Matobossa, retki jota lukijakaan ei aivan heti unohda! Martine ja Ben pääsevät mm. vieraisille perinteiseen afrikkalaiseen kylään.

Viimeisen leopardin loppupuheessa Lauren St. John kirjoittaa, että teoksia on pidetty maagisen realismin edustajina, etenkin Viimeistä leopardia. Hän kirjoittaa, että Afrikassa, ja erityisesti Matobossa legendat, paikkojen henget, henkioppaat sekä parantajan lahjat eivät ole maagisia tai yliluonnollisia asioita. Siellä ne ovat luonnollinen osa jokapäiväistä elämää.

Martine St. John kirjoittaa myös siitä, että kirjan tarinalla on ikävä kyllä liian paljon todellisuuspohjaa elävän elämän Zimbabwessa ja Matobossa.

Edelleen suosittelen sarjan teoksia, etenkin kaikille seikkailunnälkäisille!

Sarjassa on ilmestynyt myös Elefantin tarina, Nemo 2011.

Lauren St. John: Delfiinien laulu

Lauren St. John: Delfiinien laulu (Nemo 2008)

Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen. Valkoisen kirahvin tarina syventyy sen itsenäisessä jatko-osassa Delfiinien laulu. Tapahtumaympäristö on edelleen Etelä-Afrikka, tosin Sawubonan luonnonsuojelualueen sijaan tässä tarinassa seikkaillaan eri puolilla Etelä-Afrikkaa.

11-vuotias Martine on edelleen tarinan päähenkilö. Muita olennaiseen rooliin nousevia henkilöhahmoja ovat Martinen isoäiti, luokkatoveri Ben, sekä eräät muut luokkatoverit, joiden kanssa Martine päätyy kokemaan melkoisen seikkailun. Hänen luokkansa nimittäin lähtee luokkaretkelle merelle katsomaan sardiinien vaellusta! (Erikoiselta tuntuva teema luokkaretkelle, näin ”tavallisen suomalaisen” näkökulmasta katsottuna! Oma koululuokkani kävi luokkaretkellä Särkänniemessä… 😉 )

Oma kokemukseni oli, että Delfiinien laulu tosiaankin syventää Valkoisessa kirahvissa avautuneita teemoja, kuten Martinen suhdetta hänen etäiseltä tuntuvaan isoäitiinsä, Martinen vaikeuksia koulussa (koulukiusaaminen, koska hän ei ole samanlainen kuin muut), sekä parantajan lahjojen kanssa elämistä. Kaiken kaikkiaan jäi sellainen olo, että 11-vuotiaaksi Martinen henkilöhahmo on todellakin nähnyt ja kokenut paljon, ja että hän on melko varhaiskypsä.

Tarinassa avautuu luonnollisesti myös uusia teemoja, etenkin luonnonsuojeluun sekä merellä liikkumiseen liittyen. Nämä kaksi teemaa kietoutuvat luontevalla tavalla yhteen sen myötä, mitä lasten luokkaretkellä tapahtuu. Tästä en kerro enempää, koska en halua pilata tarinaa niiltä jotka eivät sitä ole vielä lukeneet.

Uutta ulottuvuutta tarinaan tuovat etenkin Martinen luokkatoverit ja lasten keskinäiset suhteet. Tapahtumien myötä selvitellään kiusaamisen teemoja, koetaan vaikeuksia ja selvitään niistä yhdessä. Etenkin Valkoisessa kirahvissa esitelty Martinen koulutoverin Benin henkilöhahmo saa syvyyttä. Valkoisessa kirahvissa Ben ei puhunut mitään, ja koulukaverit pitivät häntä jälkeen jääneenä. Martine tutustui Beniin ja tietää paremmin. Nyt Ben nousee esille sisäisesti vahvana henkilöhahmona, jonka hiljainen voima muuttaa maailmaa tavoin, joka hämmästyttää muita. Ben on kulttuuritaustaltaan isänsä puolelta zulu, ja äitinsä puolelta intialainen. Buddhalaisuus on hänelle tie, joka tuntuu muille lapsille kovin vieraalta, koska Ben pyrkii poispäin agressiosta ja oman edun tavoittelusta, ajatellen enemmän kokonaisuutta ja yhteistä hyvää. Meriseikkailun myötä tämä tulee konkreettisesti esille tarinan tapahtumissa.

Martinelle Benin lempeys on välillä kova pala hyväksyä, etenkin tilanteissa joissa henki ja selviytyminen on uhattuna. Vähitellen Martine kuitenkin kokemuksen kautta oppii, että on muitakin tapoja olla ja toimia, kuin esimerkiksi vastata vihaan vihalla ja inhoon inholla. Myötätunto, ymmärrys ja niiden myötä syntyvä hyväksyntä avaavat mahdollisuuksia toisenlaiseen, paljon levollisempaan ja sopusointuisempaan tapaan elää.

Delfiinien laulussa yhtenä isona teemana nousee esille myös Martinen parantajan lahja, jota tyttö oppii vähitellen ymmärtämään paremmin. Valkoisen kirahvin tavoin lahja kietoutuu osaksi afrikkalaista kulttuuria ja sikäläistä tapaa olla. Martine on ikään kuin ”muuntaja”, joka valkoihoisena tyttönä on osa afrikkalaista kulttuuria, mutta käytännön tasolla kuitenkin elää valkoihoisten maailmassa (etenkin ajattelutavan osalta), jossa ei oikein ymmärretä parantamiseen liittyviä asioita. Martine elää ympäristössä, jossa moni kokee tällaiset asiat uhkaavina ja pelottavina. Afrikkalaisten ystäviensä sekä Benin tuella hän kuitenkin vähitellen alkaa ymmärtää lahjojaan ja tulla sinuiksi niiden kanssa. Delfiinien avusta puhumattakaan 😉

Lämpimästi suosittelen myös jatko-osaa!

Lauren St. John: Valkoinen kirahvi

Lauren St. John: Valkoinen kirahvi (Nemo 2007)

”Martinen yhdennentoista syntymäpäivän yönä hänen vanhempansa kuolevat, ja hän joutuu muuttamaan Etelä-Afrikkaan tylyn isoäitinsä luokse.

Luonnonsuojelualue Sawubona, hänen uusi kotinsa, on täynnä salaisuuksia. Miksi isoäiti ei tunnu haluavan häntä sinne? Miksi Martinelle ei kerrota vanhempiensa menneisyydestä? Mikä on se lahja, jonka ennustaja kertoi Martinella olevan?”

Näin kertoo takakansiteksti Lauren St. Johnin ensimmäisestä nuortenromaanista. Kansiteksti kertoo, että Lauren St. John varttui Zimbabwessa, ja että hänellä oli lapsena lemmikkikirahvi, useita koiria, hevosia ja pahkasikoja. Nykyään kirjailija asuu Lontoossa kahden valtavan mosambikilaisen kissan kanssa.

Jäin miettimään tartuinko kirjaan kirjaston esittelyhyllyssä kansikuvan vai kirjan otsikon perusteella. (Savonlinnan kirjaston nuorten osastolla on ns. esittelyhylly, jossa on uutuuksia ja muita kirjaston henkilökunnan esille nostamia teoksia.) Ehkä se oli otsikko. Luettuani takakansitekstin kirja lähti mukaani. Samoin sen jatko-osa Delfiinien laulu. Ymmärtääkseni jatko-osia on vielä lisää, ja että ainakin Valkoisesta kirahvista on tekeillä myös elokuva.

Tarinassa on muutama juonen kulkuun liittyvä käännekohta, jotka ovat merkittäviä. Ensimmäinen tulee heti kirjan alussa, kun Martinen vanhemmat kuolevat tulipalossa. Jäin miettimään tapahtuman kuvausta. Toisaalta tähän valtavaan elämää muuttavaan asiaan liittyvää tunnetta on tekstissä paljon, mutta toisaalta se on ikään kuin vaimennettu. Tarkoitan, että tragedia, jonka seurauksena lapsi jää yksin maailmaan kuvataan siten, että on selvää, kuinka valtava asia on kyseessä. Ei kuitenkaan siten, että lukija ”musertuisi” tapahtuman alle. Tarinan myötä asia ei unohdu, mutta itse koin, että tarinassa halutaan myös tuoda esille elämän jatkuvuus. Martinen elämä jatkuu, surussa ja surun kokemisen myötä, mutta yhtä kaikki elämä jatkuu. Nyt vain toisessa maassa ja toisenlaisessa kulttuurissa.

(Kohtalokkaan tulipalon yöhön liittyy myös Martinen näkemä uni, jota voisi kutsua enneuneksi. Osaltaan tämä uni palvelee tarinaa juonta eteenpäin vievänä elementtinä.)

Kulttuurin osalta esille nousevat asiat olivat tarinassa itselleni mielenkiintoisimpia. Yllätyin etenkin siitä, että realistisessa tarinassa tulee luontevalla tavalla esille mystiseltä vaikuttavia asioita, jotka eivät kuitenkaan vie tarinaa fantasian suuntaan. Oma kokemukseni oli, että tarina kuvaa paikallista kulttuuria, jossa fantasia tai fantastinen on olennainen osa elämää ja olemista, se ei ole ikään kuin ”jokin ulkopuolinen olio”, niin kuin se usein tuntuu länsimaisessa kulttuurissa olevan.

Valkoisessa kirahvissa fantastinen nousee esille afrikkalaisten legendojen sekä parantaja-kulttuurin kautta. Oli todella mielenkiintoista lukea kuvauksia siitä, kuinka Martinen parantajan lahjaa sekä lahjan käyttämistä kuvataan. Asian liittyvä tieto ja osaaminen ”ikään kuin nousee tytön sisältä” ja ilmenee tilanteissa, joissa lahjan käyttämiselle on tarve – esimerkiksi haavoittuneiden eläinten parantamisena.

Martinen parantajan lahja/kyky liittyy tarinan juonikehitykseen myös siinä mielessä, että tapahtumien päänäyttämö on Sawubonan luonnonsuojelualue, jossa on tällaisille kyvyille käyttöä. Alueella liikkuu salametsästäjiä, ja tarina keskittyy pääasiassa salametsästäjiin liittyvän mysteerin selvittämiseen. Tässä yhteydessä valkoinen kirahvi nousee olennaiseen rooliin, sillä valkoinen kirahvi on omaisuuksien arvoinen. Moni keräilijä haluaisi sellaisen.

Martinen ja kirahvin välinen ystävyys on isossa roolissa. Tässä yhteydessä korostuvat myös Martinen muut kyvyt: tytölle on luontevaa kommunikoida kirahvin kanssa telepaattisesti, tunteiden ja ajatusten välityksellä. Afrikkalaisen yhteisön jäsenille nämä kyvyt ovat täysin normaaleja ja luontevia asioita, jotka ovat osa ihmisyyttä. Kansainvälisessä koulussa kuitenkin käy ilmi, että siellä on oppilaita, joiden mielestä Martine on noita, ja hänet tulisi tuhota. On mielenkiintoista kuin tarinassa nostetaan lempeällä mutta hyvin havainnolllistavalla tavalla esille se, kuinka eri tavoin eri kulttuureissa suhtaudutaan ns. ”erilaisuuteen”. Afrikkalaisille voimakas luontoyhteys, etenkin maayhteys, ja siihen mahdollisesti liittyvät ”kyvy” eli lahjat, on maailman luonnollisin asia.

Valkoinen kirahvi on suunnattu hieman nuoremmille lukijoille, sanoisin että noin 10 ikävuoden molemmin puolin oleville, mutta kyllä tämä maistuu aikuisellekin lukijalle. Minut tarina imaisi sen verran voimakkaasti mukaansa, että halusin suositella Valkoista kirahvia myös täällä. Jännitystä ja kutkuttavia juonenkäänteitä on tarjolla, samoin mielenkiintoista luontokuvausta! 😉

Itse jatkan matkaa Martinen seurassa Delfiinien laulun myötä.

Andy Mulligan: Roskaa

Aslakin päivän kirjallisuuskutsuja koskevien postausten vanavedessä (Rouva Huun Lastenkirjahylly ja Terhi Rannelan kirjailijablogi) jäin miettimään kirjatarjonnan määrää. Sekä sitä, että vaikka kuinka kuvittelen olevani vuotuisesta tarjonnasta kärryillä, en kuitenkaan ole 😉 Terhi Rannelakin totesi kirjallisuuskutsuja käsittelevässä postauksessaan, että ”lasten- ja nuortenkirjatarjonta on pyörryttävää”. Tässä mielessä ajateltuna en suomi itseäni siitä, että en pysy perillä kaikesta uudesta, jota kentälle vuosittain ilmestyy. Jääpähän samalla tilaa myös yllätyksille.

Eräs yllätys tuli vastaan kirjaston lasten- ja nuortenkirjaosaston hyllyssä jokin aika sitten. Kyseessä on Andy Mulliganin ”Roskaa” -teos (WSOY 2010). Minulta tämä on aikanaan mennyt ohi, ja tartuin kirjaan nyt innolla. Takakansitekstissä kerrotaan, että ”teosta on verrattu Vikas Swarupin Slummien miljonääriin.” En ole lukenut Swarupin kirjaa enkä nähnyt elokuvaa, joten tämä vertaus ei sinänsä sanonut minulle mitään. Olen tietoinen em. teoksista, ja ehkäpä tutustun niihin nyt, Mulliganin teoksesta saamani inspiraation myötä.

Moniäänisyydessä, monessa kertovassa äänessä on jotakin kiehtovaa. Mulliganin tarina rakentuu moniäänisyyden, eli usean kertojan varaan (= ainakin olen tällä hetkellä siinä uskossa, että tätä kutsutaan moniäänisyydeksi). Olen pohtinut omaa mieltymystäni moniäänisyyteen. Toistaiseksi olen tullut siihen tulokseen, että asiassa kiehtoo mm. näkökulmien moninaisuus, eli se kuinka ihmeellisen useilta kanteilta asioita voidaan tarinassa tarkastella. Tarinakokonaisuus voi saada melkoisia ulottuvuuksia mm. lukuisien kertojina toimivien henkilöhahmojen kautta. Toisaalta taas jos moniäänisyys ei syystä tai toisesta toimi, saattaa tarina helposti haaroa kovin laajaksi, ja se kuuluisa mopo saattaa helposti lähteä käsistä.

Näkökulmien lisäksi moniäänisyydessä erityisesti tässä tapauksessa kiehtoi tuntuma siitä, kuinka henkilöhahmot ”vierailivat” tarinassa: ne ikään kuin putkahtelivat tarinaan äkillisesti, ja poistuvat siitä yhtä äkillisesti. Kolme päähenkilöä toimii tarinan pääkertojina (ainakin näin itse käsitin), mutta heidän lisäkseen tarinaa kertoivat myös monet muut henkilöhahmot. Koin, että tällaisen kerrontatekniikan kautta muodostui mm. yhtä aikaa tarinaa reippaasti eteenpäin kuljettava, juonta kannatteleva (jännittäviä käänteitä riitti) sekä henkilöhahmogallerialtaan erittäin kiinnostava teos.

Jos nyt itse tarinastakin kertoisin. Rehellisesti myös sen, että alussa minulle tuli huono olo. Siis fyysisesti huono olo. Tarinan alussa nimittäin kuvataan kovin aidon tuntuisesti millaista on asua ja elää kaatopaikalla. Ei puhuta tuoksuista, vaan hajuista ja löyhkistä. Saastasta sen eri muodoissa. Ihmisistä, jotka hankkivat elantonsa saastalla. Asumalla saastan päällä, alla ja sen keskellä. Ihmisistä, joille toisten pois heittämät tavarat ovat arvokkaita aarteita, kuten vaikkapa muoviastiat, metallitölkit, ihan mikä tahansa ”normaali roska”. Tarina tosiaan alkaa tällaisella kuvauksella, mutta siirtyy eteenpäin melko ripeästi. Syystä tai toisesta oma kroppani reagoi näihin kuvauksiin kehittämällä huonon olon. Ohitse se meni, ja kohtuu ripeästi, mutta sen verran kuitenkin kävi läsnä, että asia todella kiinnitti huomiota.

Roskaa -tarinan pääosassa on ensin kaksi nuorta veijaria, Rafael ja Gardo, ketkä löytävät roskien joukosta jotakin sellaista, joka olisi ehkä kannattanut jättää löytämättä. Myöhemmin heidän seuraansa liittyy Rotta, roskien alla asuva selviytyjä. Yhdessä pojat miettivät mitä löydöllään tekisivät, josta alkaa varsin kiemurainan ja jännittävä seikkailu. Tarinan edetessä tiettyyn pisteeseen kerronnan moniäänisyys lisääntyy, ja sivua kääntäessä ei lainkaan osaa arvata kuka tarinaa seuraavaksi vie eteenpäin.

Tämän enempää en tarinasta itseasiassa halua kertoa. Siksi, koska se koukutti. En halua pilata muiden lukukokemusta kertomalla tarinasta liikaa. Sen haluan sanoa, että Roskaa -teoksen lukeminen oli kokemus, joka herätti paljon, jopa sellaisiakin tuntemuksia joiden ei ehkä toivoisi heräävän, koska tulee voimaton olo. Siis maailman tilaan ja ihmisten hyvinvointiin liittyen. Tarinassa ollaan käsiksi joo, mutta sellaisessa tarinassa, joka voisi hyvinkin olla totta jossakin päin maailmaa. Tällainen oli esimerkiksi kohtaus, jossa Rafael pelkää henkensä edestä paikallisella poliisiasemalla.

Suosittelen kirjaa lämpimästi, koska siinä vaan ” on sitä jotakin”, joka yhtä aikaa kauhistuttaa, kummastuttaa, ihmetyttää, herättää toivon, ja välillä jopa naurattaa – sanalla sanoen koukuttaa, pistäen jatkamaan lukemista. Monimuotoinen lukukokemus, hyvin kirjoitettu tarina, joka herättää myös uteliaisuuden. On pakko saada tietää kuinka ”juuri tämä huima tarina” päättyy.

Pienemmille ja herkemmille suosittelen siten, että olisi joku kenen kanssa jutella tarinasta, jos olo- ja tuntotiloja sekä kysymyksiä herää lukemisen myötä. Jos tämä tarina herättää olo- ja tuntotiloja aikuisessa, voisi kuvitella että niin tapahtuisi myös pienempien lukijoiden kohdalla.

Mustavalkoista?

Tiedoksi, että aion jossakin vaiheessa ruotia täällä Sari Peltoniemen teosta Hirvi (Tammi 2001), jos haluatte jo etukäteen tutustua teokseen. Suosittelen hienoa (fantasia)tarinaa ihan kaikille! 😉

David Almond: Naakkakesä. Tammi 2010. Suomentanut Kaisa Kattelus.

David Almondin ”Nimeni on Skellig” -teoksen innoittamana tartuin kirjailijalta sittemmin ilmestyneeseen Naakkakesään. ”Nimeni on Skellig” oli minulle voimallinen lukukokemus, mikä luonnollisesti kannustaa tutustumaan myös kirjailijan muuhun tuotantoon. Seuraavassa pohdin Naakkakesää myös teoksen herättämien tunnekokemusten näkökulmasta. Vaikka tunteet ja se miltä jokin asia tuntuu, on kirjallisuudessa (ja ylipäänsä elämässä) asioista olennaisimpia, silti harvoin lähestyn mitään kirjallista teosta pelkästään tunnepuolen asioiden näkökulmasta. Koen, että antava ja asiallinen kritiikki/arvio koostuu paljon muustakin kuin miltä lukijasta on tuntunut: teoksen tematiikka, kertomuksen rakenne, henkilöhahmot ja tyyli jolla tarina on kirjoitettu, siinä on vasta muutamia niistä työkaluista joilla tekstiä lähestyä.

Blogi on siinä mielessä kiva, että täällä eri näkökulmia on helpompi pohtia, koska saa ja voi kirjoittaa ilman tekstimittaa koskevia rajoituksia. Naakkakesä nimittäin herätti monenmoisia ajatuksia ja tunteita, joita ei ole helppo tiivistää pieneen pakettiin. Tuntemuksista päällimmäiseksi jäi ahdistus, mikä vuoksi lähdin purkamaan teosta tunnekokemusten näkökulmasta.

Pohdin pitkään mikä ahdistuksen herätti, ja mitä tunteesta pitäisi ajatella. Ahdistuksella tarkoitan levottomuuden, jännityksen ja pelon sekaista ”tykytystä”, joka lisääntyy sivu sivulta tarinan edetessä. Toisaalta tarinaa ei haluaisi lukea, koska on tunne siitä, että ”ihan pian tapahtuu jotakin kamalaa”, mutta toisaalta tarina on pakko lukea loppuun saakka, koska on yksinkertaisesti pakko tietää kuinka se päättyy – vaikka ei ehkä kuitenkaan haluaisi tietää miten se päättyy, etenkin jos tapahtuu ”jotakin kamalaa”. Tämänkaltainen ahdistus lienee enempi pelonsekaista jännitystä kuin ”varsinaista ahdistusta”?

Sinänsä kiinnostavaa, että mielsin Naakkakesään liittyvän lukukokemuksen ahdistavana, koska perusjuoni on positiivinen: 14-vuotias Liam löytää maaseudulla sijaitsevan kotinsa lähistöltä hylätyn vauvan, jonka korissa on lappu ”Olkaa kiltit, pitäkää tytöstä huoli”. Liam vie vauvan kotiinsa. Tästä alkaa melkoinen tapahtumien vyyhti. Positiivisella ja iloisella tarkoitan sitä, että on posiitivista, että vauva ylipäänsä löydetään, ja että tämä saa uuden kodin, ja ylipäänsä kaikki jotka vauvan kanssa ovat tekemisissä ikään kuin jollakin tavalla ”ilostuvat”, koska vauvassa on jotakin erikoisen ilostuttavaa.

Vauvan löytymisen myötä lukija pääsee kurkistamaan Liamin maailmaan. Liamin äiti on taiteilija, ja isä kirjailija. Vauvan löytymisen myötä Liam saa uusia ystäviä, joiden kautta Liamille avautuu näkökulmia myös siihen, millaista on elää maailmassa yksin, vailla omaa perhettä – millaista on olla huostaan otettu lapsi. Lisäksi eräs Liamin lapsuuden ”ystävistä” (Natrass) elää elämäänsä ikään kuin hänellä ei perhettä olisikaan. Liamin ympärillä liikkuu ikään kuin pyörre, joka ”imee” puoleensa toinen toistaan hurjempia hylätyksi tulemisen kokemuksia, joita poika tutkailee ja lähestyy eri tavoilla, kaikkein konkreettisimmin hylätyn tyttövauvan kautta.

Natrass, poika jonka kanssa Liam oli lapsuudessaan hyvä ystävä, ja teki jopa verivalan, on samalta kylältä kuin Liam, mutta Liam ei enää juurikaan välitä hänen seurastaan. Natrassissa on jotakin ilkeää, jotakin ”vaikeasti määriteltävää”, joka tuntuu uhkaavalta. Lapsuuden maailma ja maisema haurastuu ja murenee Natrassin ”leikeissä”, joissa rääkätään eläimiä ja joissa väkivalta elää ja hengittää. Liam ei haluaisi Natrassin seuraa, mutta ei oikein pääse hänestä irti. Kunnes tutustuu Chrystaliin ja Oliveriin, kahteen orpoon nuoreen, joiden maailma on aivan erilainen paikka kuin maailma jossa Liam elää.

Natrass on myös henkilöhahmo, joka ottaa itselleen oikeuden valuttaa omaa pahaa oloaan muiden niskaan, osittain jopa taiteen nimissä. Osittain tunkeutumalla lupaa kysymättä toisten elämiin, ehkä juuri siksi, koska tietää että ei ole tervetullut. Natrassin henkilöhahmo herätti minussa tuntotilan pimeästä pyörteestä, joka vyöryy lupaa kysymättä muiden, ventovieraiden ihmisten elämiin, ja tekee siellä tuhoaan.

Naakkakesässä pääkerrontarakenne muodostuu siten, että Liam on kertomuksen minäkertoja, jonka näkökulmasta tarinaa pääasiassa kerrotaan. Välillä tarinaa kerrotaan myös muiden henkilöhahmojen näkökulmasta, kokonaisuus muodustuu näistä näkökulmista. Esimerkiksi Natrass, Chrystal sekä Oliver kertovat omia tarinoitaan päätarinan sisällä. Tarinan aika, eli kuinka paljon aikaa koko tarinassa kuluu, tuntuu välillä hyvin hämmentävältä. Yöt ja päivät sulautuvat toisiinsa. Kyse on kuitenkin kesästä, kesälomasta, jonka aikana tapahtuu paljon. Tapa jolla tarinan aikaa kuvataan, vaikutti omaan tunnekokemukseeni tarinan maailmasta. Tunne päivien ja öiden toisiinsa sulautumisesta herätti tunteen mustavalkoisuudesta: pimeä sulautuu valoon, valo sulautuu pimeään.

Pidin kovasti tavalla jolla Almond rakentaa henkilöhahmonsa: ikään kuin sipaisu sinne, sipaisu tänne, ja voilá, paperilla on elävä hengittävä henkilöhahmo, josta löytyy myös syvyyttä, joka osaltaan tekee kokonaisuudesta elävän ja hengittävän. Almond ei selittele ja kuvaile, hän ”vain kertoo”. Välillä tuntuu siltä kuin lukeminen muuttuisi ”katsomiseksi”, että tarina alkaa elää, koska henkilöhahmotkin elävät. Diana Wynne Jonesilla on hiukan samantyyppinen ote tarinan kertomiseen.

Intertekstuaalisia mielleyhtymiä ja niihin liittyviä tuntemuksia jos ajatellaan, Donna Tarttin Pikku ystävä -romaani tuli Naakkakesää lukiessa mieleen useammin kuin kerran. Siitä on pitkä aika kun olen Pikku ystävän lukenut, mutta sen muistan että romaanin pääkertoja oli pieni tyttö, joka joutuu jonkinlaisiin vaikeuksiin. Tarinan tapahtumien ja siihen liittyvän tunnemaailman tasolla Naakkakesä näemmä herätti jonkinlaisen yhteyden Pikku ystävään, ehkäpä juuri ahdistavuuden tunteen kautta – Naakkakesän tarinan aika ikään kuin liukenee ”nimettömäksi määräksi” päiviä ja öitä, joiden aikana tapahtuu asioita, joita ei pääse karkuun – Liam ei pääse omaa elämäänsä karkuun. Natrassia ei pääse karkuun. Taistella ja sotiaakaan ei haluaisi. Kunnes tulee Oliver, joka on ilmeisesti tehnyt molempia asioita enemmän kuin tarpeeksi. (Enempää en kerro, että en paljasta koko juonta.) Pikku ystävän tunnelmassa oli jotakin samankaltaista.

Ahdistava tunnelma tuntuu Naakkakesän taustalla jatkuvasti jonkinlaisena tummuutena. Kun tähän lisätään Natrassin henkilöhahmo, sekä muut synkeät henkilöhahmot, jossakin vaiheessa tarinaa tuntui kuin värit alkavat kadota teoksen tarinamaailmasta. Jostakin syystä Naakkakesä näyttäytyi mielessäni ”mustavalkoisena”. Luin tarinan, ja en tiedä miksi, mutta näin tapahtumat mieleni silmillä mustavalkoisina. Kokemus oli tosi kiinnostava, sillä tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun minulle on käynyt näin. Olen lukenut Marjane Satrapin Persepolis -sarjakuvat, samoin Brian Selznickin upean Hugo Cabret’n, jotka molemmat ovat toteutettu ”mustavalkoisella tekniikalla” (en tiedä onko sille olemassa termiä?), joten minusta on luonnollista että lukukokemus myötäilee kertomuksen värejä. Naakkakesässä ei kuitenkaan ollut mitään ”konkreettista mustavalkoista”, esim. kuvitusta.

On kerta kaikkiaan kiinnostavaa mistä moinen ”mustavalkoinen” mielikuva syntyy, ottaen huomioon tarinan intensiivisyyden nimenomaan tunnetasolla – Naakkakesä on hyvin intensiivinen teos. Samoin Persepolis sekä Hugo Cabret ovat intensiiviä sekä herättävät monenlaisia tunteita. Ehdin teosta lukiessani jo pohtia edustavatko värit jollakin tavoin tunteita, ja onko mustavalkoisuus samankaltainen asia kuin jonkinlainen tunneköyhyys? Oma kokemukseni kuitenkin oli ja on, että mustavalkoisuus ei tässä tapauksessa ollut yhtä kuin tunneköyhyys. Naakkakesä nimittäin herätti valtavan määrän tunteita. Tarinassa kuitenkin oli/on paljon elementtejä, jotka näemmä voimistivat mustavalkoisuuden kokemusta. Kuten aiemmin tuli esille, tarinan aika oli omalla kohdallani yksi niistä asioista, jotka vaikuttivat ”mustavalkoisuuden” tunteeseen. Natrassin henkilöhahmolla oli tuntemuksen syntymisessä iso rooli: Naakkakesän lasten raadollinen maailma yksinkertaisesti tuntui negatiiviselta ja synkältä. Vallankäytön ja taistelun maailmalta, josta ei tunnu pääsevän pois. Se tuntui maailmalta, johon pieni vauva toi valoa, mutta jossa Natrassin kaltaiset henkilöhahmot toivat pimeyttä. Mustan ja valkean yhdistelmältä.

Kaiken kaikkiaan, koska Naakkakesä kaikessa ”fyysisessä ohuudessaan” herätteli ja nostatteli monenmoista pintaan, tuumasin että eihän tällaista lukukokemusta voi jättää jakamatta muille. Jos minä olen kokenut teoksen maailman näin, ehkä joku muukin voisi saada tästä hyvin moniulotteisen, ja kentien jopa ”monivärisen” lukukokemuksen? Olisi kiva kuulla kokemuksistanne Naakkakesän suhteen, jos maltatte hetkeksi pysähtyä täällä niistä kertomaan!

Jorma Ranivaara: Skeittaaja kakkosketjussa

Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen lisäksi luettavien kirjojen pinossa on ollut mm. Skeittaaja kakkosketjussa ja Skeittaaja lumilaudalla. En tiennyt yhtään mitä odottaa skeittaaja-kirjalta. Sanottakoon, että lähtökohtana toimi se, että en tiedä skeittaamisesta yhtikäs mitään. Joten jo pelkästään siitä syystä olin puhtaasti utelias kirjojen suhteen – mitä kaikkea kirjan kansien välistä mahtaa löytyä?

Nauroin. Voi pojat että nauroin. Jorma Ranivaaran tyylissä on jotakin sellaista, joka iskee suoraan nauruhermooni, ja kutkuttaa sitä makeasti. Huomasin tämän jo Harakkalaivuetta lukiessani. Tapa jolla lapsen ja nuoren ajatusmaailmaa on kuvattu, on niin humoristisen todellinen: jos Selma Lagerlöf sanoi, että lapset eivät näe nenäänsä pidemmälle, Jorma Ranivaara osaa kuvata tällaista ajattelutapaa valloittavalla tavalla. Ja sen lisäksi vielä kytkeä mainitun kaltaisen ajattelutavan leipätekstiin siten, että se muodostuu olennaiseksi ja rakentavaksi osaksi kokonaisuutta. Kuten Tomi Järvisen kohdalla Skeittaajan kakkosketjussa.

Tomi on 13v. nuori mies, skeittari, joka alkaa harrastaa jääkiekkoa ja lumilautailua suunnilleen samaan aikaan. Ensin Tomi tekee coolisti hyvät kaupat käytetyistä jääkiekkovarusteista, hommaa itsensä ja kaverinsa Jannen jääkiekkojoukkueen harjoituksiin, ja sen jälkeen saa isänsä (pienellä) armollisella avustuksella hankittua itselleen käytetyn Avalanche freestyle -lumilaudan – jonka rahat on suurimmaksi osaksi säästänyt itse, pienillä työtuloillaan. Tomi on aikamoinen jeppe, kova kauppamies, erittäin rauhallinen, mutta tarvittaessa myös tosi suulas kaveri, jolta tuntuu onnistuvan homma kuin homma. Paitsi silloin, kun ihan kaikki menee pipariksi. Esimerkiksi parturitädin vetäessä Tomin päähän uusnatsisiilin tarkoitetun jenkkisiilin sijaan, mikä suututtaa Tomia, eikä hän ikinä enää istu mokoman naisen parturituoliin (kirjallisuuskriitikko myöntää auliisti, että hänellä ei ole mitään käsitystä mikä ero on uusnatsisiilillä ja jenkkisiilillä…). Samalla reissulla Tomi heittää suutuspäissään taskuissaan olevat typerät kuitit nurmikolle, koska hän haluaa ajatella että nurmikko on typerän parturitädin nurmikko, vaikkei se oikeasti olekaan. Vasta myöhemmin Tomi huomaa tyhjentäneensä taskuistaan nurmikolle arvokkaan pullonpalautuskuitin muiden roskien mukana, ja joutuu palaamaan siilipäisenä räntäsateessa takaisin roskia noukkimaan. Kun ei tullut edes rumaa skeittarin pipoa mukaan, jonka alle kamalan siilitukan voisi piilottaa. ( 🙂 )

Tomi on aika haka myös lastenhoidossa. Pikkuveli Teemu on vielä vauva, mutta Tomi tietää jo mikä tyyppiin tehoaa. Suunnitteilla on mm. vauvanhoito-opas rouville, joka on otsikoitu mm. näin: ”vauva, ja sen työntäminen parketilla”. Äiti väittää, että Teemu on niin pieni, että hän ei osaa vielä nauraa, mutta Tomi on todistanut väitteen vääräksi parketti-operaatiollaan. Kun pikkuveljeä työntää takapuolesta parkettia pitkin, palkkiona on vauvan iloinen nauru.

Eniten nauratti Tomin ja Jannen lumilautailun aloittaminen. Kyyneleet valuivat silmistä, kun luin ensimmäisen laskun kuvausta. Pojat ovat vihdoin saaneet hankittua kallisarvoiset laudat, ja on aika mennä rinteeseen testaamaan niitä.

Kiivetessä suunnittelimme miten tulisimme alas. Harkitsimme reitin, katsoimme hyppyrit, vetäisimme hyvät kaarteet.

Muistin taas sen videounen ja tuntui melkein samanlaiselta kuin siinä oli tuntunut, vaikka säässä oli vähän eroa. Mitään silmänkantamattomia, häikäiseviä lumikenttiä ei näkynyt missään. Onneksi ihminen on niin ovela, että se osaa kuvitella.

Ylhäällä istuimme märän rännän peittämällä lumella ja panimme siteet kiinni. Tuli epävarma olo.

Mee sä ensin, Janne sanoi.

Eikun sä.

Mee sä.

Nousin vaivalloisesti seisomaan. Lauta lähti heti. Ensin se kääntyi vasemmalle poikittain, tempaisin itseäni ympäri, lauta kääntyi takaperin, se kulki kiihtyvällä vauhdilla pusikkoa kohti.

Makasin pusikossa selälläni.

Miks sä sinne menit?

Mitä?

Näin kun Janne nousi. Lauta lähti. Janne huitoi käsillään kuin tuulimylly, se kallistui taakse päin ja yhtäkkiä, kun luulin että se kaatuisi selälleen, niin poikittain kääntyneen laudan reuna tökkäsi, ja Janne lensi mahalleen.

Miks sä makaat siellä?

Janne ei vastannut.

Yritin nousta ja pääsin pois pusikosta. Pääsin kyykkyyn, ja yritin hypätä poikittain ja jäädä siihen, mutta se Avalanche freestyle oli toista mieltä: se sieppasi minut mukaansa, antoi nopean kiihdytyksen ja tarttui johonkin muhkuraan.

Makasin rähmälläni pusikossa kauempana kuin äsken. Ranteet olivat verillä. Kuulin Jannen äänen:

Missä oot?

Mitäs luulet?

Säästän loput ensimmäisen laskun kuvauksesta (monta sivua, voi pojat!) lukijan itsensä löydettäväksi. Pojat räpeltävät laudoillaan aikansa, kunnes ensimmäisen kerran harjoitus, eli laskettelurinteen puskissa rypeminen alkaa yhdeltä illalta riittää (= ottaa aika rankasti pattiin, mutta eihän tappiota voi myöntää. Ei tietenkään). Sinnikkyyttä kuitenkin riittää, ja jo muutaman harjoituskerran jälkeen lautailu alkaa sujua.

Täytyy kyllä sanoa, että tätä lukiessani siunailin sitä, että en ole nuorempana ollut juurikaan kiinnostunut skeittaamisesta. Saati sitten lautailusta. Olisin todennäköisesti päätynyt jonkun rinnemännikön kautta paikalliseen terveyskeskukseen toinen koipi vähintäänkin sijoiltaan, jos ei sitten kokonaan poikkinaisena. Kun tuppaa jonkin verran oleman tuota lahjakkuutta itsensä telomisen saralla, ja siinä ei skeitti- tai lumilautojen kaltaisia apuvälineitä enää tarvita kaveriksi. (Vetäisin juuri kirveellä käteen, onneksi ei tullut syvä haava, että ei tarvinnut lähteä ilta pimeällä tikkejä hakemaan jostakin kaukaisesta terveyskeskuksesta)

Mitä tulee Skeittaajaan kakkosketjussa, jatkan lukemista. Loppu häämöttää jo, ja olen nauttinut joka sivusta. Seuraavaksi on vuorossa Skeittaaja lumilaudalla, joten arvatenkin Tomi ja Janne ovat jatkaneet lumilautailua. Ja mitä tulee skeittailuun tai lautailuun liittyvään termiviidakkoon, en ole sellaista havainnut kirjoissa juuri lainkaan. Mikä on sinänsä hyvä, koska en ymmärtäisi termeistä mitään, ja ne jutut menisivät luonnollisesti täysin ohitse.

Sadepäivän mietteitä

Pahoittelen blogin hiljaiseloa. Töitä on tullut paiskittua usealla saralla, ja siihen päälle mökin arkiruutinit (kanna vettä kaivosta, tee puita saunalle, pidä huoli siitä että saunalla riittää lämmintä pesuvettä, valmista puutarha talvea varten, ota kesäkukat pois ruukuista että ruukut eivät halkea kun pakkaset tulevat jne.) ja Tyypin kanssa seurustelu. Tyyppi on siis meidän 17v. kissaneitimme. Sanon Tyyppi, koska HÄN on vaan niin Tyyppi. Aivan mahtava. Tämä kaikki on kuitenkin johtanut blogin laiminlyömiseen.

Sinänsä tietysti kiva että on tekemistä. Koska olisi kamalaa istua täällä iltaisin pimeässä pihapiirissä keskellä korpea ja pyöritellä peukaloita. Sellaista elämää en montaa päivää jaksaisi. Joten juttukeikoilla on tullut juostua kohtuudella muun tekemisen ohella. Sain pitkästä aikaa myös lausuntopyynnön kustantajalta, mikä tuntui mukavalta. Uutta fantasiaa, hmm. 😀 Olen jo vähän aloitellut, ajattelin huomenna pitää urakkalukupäivän, jos vain on sateinen keli, että malttaa olla sisällä.

Lausunnoista tuli mieleen, että kirjoitin viime syksynä lausunnon Suzanne Collinsin käsikirjoituksesta Tribute of District 12. Book One in the ”Hunger Games Trilogy”. Pidin kässäristä aivan mielettömästi, yksi parhaista fantasiakässäreistä joita olen lukenut. No, nyt kirja sitten ilmestyi tänä syksynä nimellä Nälkäpeli (ei siltä kustantajalta kenelle tein lausunnon, vaikka todellakin suosittelin tekstiä). Ja suosittelen edelleen kaikille realistisen fantasian ystäville. Tosin teoksen suomen kielistä nimeä ihmettelen: jos kyseessä on trilogia, miksi antaa trilogian yhteisnimi sarjan ensimmäiselle kirjalle? Tuntuu hölmöltä. Varsinkin siitä syystä, että ensimmäisessä kirjassa on todellakin kyseessä ”tribute of District 12”, eli kirjan alkukielinen nimi on varsin osuva.

Mitä muihin työasioihin tulee, epävarmuus jatkuu edelleen. Keikkaa on, mutta ei tällä elä pidemmän päälle. Jotenkin en nyt vain jaksa enkä halua asiaa murehtia, koska kaikesta huolimatta on sellainen olo, että vaihtoehtoja on myös olemassa. Että koko loppuelämäni ei ole näistä tämän hetkisistä töistä kiinni, että vielä on (ainakin toivon mukaan) vuosikymmeniä edessä, ja niiden aikana ehtii tapahtua vaikka mitä – niin hyvässä kuin pahassa.

Ymmärrys siitä, että olen vasta asettumassa tänne, ja että kaikki on vasta alussa, on tullut jotenkin jälkijunassa. On tullut koko ajan vain hätäiltyä kaikesta. Nyt kun on pysähtynyt vähäksi aikaa miettimään kaikenlaisia juttuja, on tajunnut että vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon. Sanoo nainen, joka vielä ihan vähän aikaa sitten luuli, että alan valintansa vuoksi (kirjallisuus, humanisti) hän ei koskaan saisi töitä yhtään mistään paikasta näiltä nurkilta, että täällä ei yksinkertaisesti ole tämän alan töitä. Joten tässä suhteessa mieli on vallan kirkas ja positiivinen, positiivisempi kuin vuosiin.

Lasten ja nuorten kirjallisuudesta sen verran, että luin Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1968, eli ikää on jo kertynyt. Mutta ei se tarinassa näkynyt/kuulunut muuta kuin muutamissa teknisissä jutuissa.

Jos nyt jaotellaan, Harakkalaivue on käsittääkseni niin sanottu ”poikakirja”, eli kirjoitettu lähinnä pojille. Paitsi että myös minä (tyttö!) tykkäsin juuri tällaisista kirjoista lapsena, scifin ja fantasian lisäksi. No anyway, Harakkalaivuetta voisi kutsua myös eräänlaiseksi seikkailukirjaksi: pojat seikkailevat sotilaskentän liepeillä, ja kaiken keskipisteenä ovat aina Harakkalaivueen lentokoneet. Tekstin ikä näkyy näissä mainituissa koneissa: puheena ovat Fokkerit, Vihurit, Viimat ja Pembroket. Ja mitkä kaikki vielä tämän lisäksi. Suihkukoneet ovat kirjan aikakäsityksessä uutuuksia. Mutta tämä ei minua häirinnyt, tuli lähinnä nostalginen olo. Varsinkin poikien seikkailuista, koska omat puuhun kiipeämiset, majojen rakennukset sekä asiaan kuuluvat tolloilut tulivat myös elävästi mieleen tarinaa lukiessa. Ja tietysti ne pakolliset kesäiset uintiretket, kuten tarinan pojillakin.

Paras kohta oli eräs sellainen, jossa toinen kirjan nuorista päähenkilöistä on tehnyt koiruutta, ja on tämän vuoksi vihaista isäänsä karussa. Poika istuu puun oksalla, ja on päättänyt majoittua sinne pysyvästi.

Pena päätti viettää loppuelämänsä puussa. Hän ei tulisi koskaan alas. Hän voisi kyllä elää satavuotiaaksi kuusen oksallakin, sieltä häntä ei löydettäisi. Söisi käpyjä. Kyllä niihin tottuisi, kuusi elättäisi.

Jihuuuuuuu…uuuu…

Allu räiskytti peltiä. Kuusenoksa painoi Penaa. Se painoi tunnin ja painoi toisen. Pena alkoi epäillä mahdollisuuksiaan viettää koko elämänsä puussa. Ei hän ainakaan vielä aloittaisi. Ehkä voisi joskus myöhemmin palata asiaan.

Niin siinä sitten kävi, että ennen iltaa pojat menivät kuin menivätkin takaisin kotiin. Jokainen askel vei heitä lähemmäksi selkäsaunaa, lähemmäs hurjistuneen upseerin ja aliupseerin kättä.

Lapsen päättäväisyys on aina jotenkin ihailtavaa. Siihen asti, kunnes mieli muuttuu. Selkäsaunan uhallakin. 😀 (En tarkistanut, mutta muistaakseni selkäsaunaa ei tullut)