Jorma Ranivaaran Skeittaaja -sarja

16 marraskuun, 2008 klo 1:49 pm (kirjallisuus, Kirjat)
Tags: , ,

Taannoin esittelin lyhyesti Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen ja Skeittaaja kakkosketjussa. Innostuin Ranivaaran kirjoista tavattuani kirjailijan työn merkeissä tuossa jokin aika sitten. En ole aikaisemmin lukenut Ranivaaran tekstejä, joihin sittemmin olen tutustunut – sekä aikuisten että lapsille ja nuorille kirjoitettuihin kirjoihin. Suosittelen kaikille!

Tulee aina mieletön fiilis kun löytää jotakin uutta, etenkin jotakin sellaista joka rikkoo omia lukutapoja ja tottumuksia – mitä meikäläinen skeittaamisesta tosiaan tietää, ei yhtään mitään. 😉 Pojille suunnattua kirjallisuutta on tullut luettua aina, se ei ole uutta. Mutta nykyään, kun aika on enemmän kortilla, sitä tahtoo jumittua vanhaan tuttuun genreen (scifi, fantasia) liian helposti. Joskus myös työn puolesta. Joten tämän vuoksi ilahduin suunnattomasti havahtuessani siihen tosiasiaan, että Ranivaaralla on hyvinkin laaja tuotanto – joka pitää sisällään myös nuortenromaaneja.

Ranivaara on kirjoittanut myös muita kuin skeittaaja-aiheisia nuortenromaaneja, kuten Kisko, kisko Koskinen (1977), Raamit ränniin (1979), Koskinen ja veitsenteroittaja (1982), sekä nuorille suunnatun novellikokoelman Pelurit (1989).

Skeittaaja-sarjan aloittaa Skeittaajan kesäloma (1991). Sarjan toinen kirja on Skeittaaja kakkosketjussa (1992), jonka jälkeen tulevat Skeittaaja lumilaudalla (1993) sekä Keskiyön skeittaaja (1994). Sarjan toistaiseksi viimeinen kirja on Skeittaajan paluu (2004). Minulta jäi lukematta Skeittaajan kesäloma ja Keskiyön skeittaaja, ja yritän saada ne luettavaksi myöhemmin. Kolmen luetun Skeittaaja-kirjan perusteella arvelin kuitenkin pystyväni kirjoittamaan pienen yleisluontoisen katsauksen Skeittaaja-sarjasta. Harakkalaivue oli myös mainiota luettavaa.

Skeittaaja-sarjan neljän ensimmäisen kirjan pääosassa on 12-vuotias Tomi Järvinen. Tomilla on monia harrastuksia, joista skeittaaminen on tärkein. Sen ohessa tulevat jääkiekkoilu ja myöhemmin etenkin lumilautailu, johon on kehittynyt hyvä pohja skeittaamisessa.

Kirjojen kerronta on fokalisoitu päähenkilön näkökulmasta, eli tarinaa kerrotaan Tomin näkökulmasta. Tarinan tapahtumat soljuvat sulavasti nuoren miehen ajatusten läpi, runsaan huumorin kera. Huumori on Skeittaaja-sarjan kirjoissa ehdottomasti se tekijä, joka koukutti minut sarjan pariin. Huomasin haluavani lukea seuraavan kirjan jo ennen kuin olin saanut edellistä loppuun. Skeittaaminen kiinnosti myös, muistan lapsuudestani skeittilaudoilla pyörivät pojat, mutta laji jäi kuitenkin itselleni etäiseksi. Enkä ole koskaan päässyt siihen sisälle. En myöskään lumilautailuun, minkä vuoksi Skeittaaja lumilaudalla oli kiintoisa lukukokemus. Sarjan toistaiseksi viimeinen kirja, Skeittaajan paluu on oikeastaan sarjan kirjoista ainoa, jonka kohdalla oli vaikeuksia skeittaus-termistön kanssa. Termistön esille ottamisen Ranivaara on tosin, kirjan rakennetta silmällä pitäen, hoitanut tyylikkäästi siten, että lapsi selittää isälleen mitä mikäkin tarkoittaa. Tail slide revertit, frontside olliet, manualit, tuplaflipit, nose slidet, nollie kolmoset ja kaiken maailman termit vilisevät kirjan loppupuolella, kun isä istuu pojan ja tämän kaverin kanssa Proskate-kisoja.

Sarja ei ole pelkkää huumorin varaan rakennettua kohellusta ja lautojen kanssa sohimista. Kirja kirjalta Ranivaara rakentaa kuvaa ajattelevasta nuorisosta, joka joutuu harrastuksensa vuoksi vähän väliä jonkinlaiseen konfliktiin ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Nuorten miesten maailmaa tuodaan esille muutenkin kuin pelkän harrastuksen kautta. Tomin maailma koostuu perheestä, kavereista, koulun käynnistä ja erilaisista tapahtumista – niin sanotun normaalin nuoren normaalista arjesta. Eri kirjoissa nousee esille erilaisia teemoja: koulukiusaaminen, ulkomaan matka (ja maailman avartuminen), erilaiset haasteet ja niihin vastaaminen (mm. jääkiekon ja lumilautailun aloittaminen), tyttöihin suhtautuminen, vanhempien keskinäiset suhteet.

Yhteiskuntakritiikki on myös lievissä olomuodoissa läsnä Skeittaaja-teksteissä, etenkin Skeittaajan paluussa, jossa paikallinen yhteisö ei mitenkään haluaisi hyväksyä skeittaajia keskuuteensa. ”Niiden myötä kun lisääntyy huumekauppa, rikollisuus, huliganismi” ja vaikka mikä. Nuoret käyvät vastaiskuun, ja järjestävät mielenosoituksen – tosin hyvin asiallisen sellaisen. Nuorien ja vanhojen, ja hiukan siltä väliltäkin olevien yhteiseloa kuvataan riemuisalla tavalla, kuinkas muuten kuin runsaalla huumorilla maustettuna.

Henkilöhahmojen kuvaus oli asia josta erityisesti pidin sarjassa. Kuva Tomin vanhemmista, ja ylipäänsä kaikista muistakin kirjojen henkilöhahmoista rakentuu Tomin näkemyksen ja kuvauksen kautta. Isä on rento, ja ehkä vähän hiljainenkin mies, äiti taas toimelias ja puhelias – paikallisen radion toimittaja. Vanhemmat eivät nouse kirjoissa loppupeleissä kovin isoon rooliin, mutta ovat koko ajan jossakin taustalla, aina läsnä. Tomin isä on siinä mielessä enemmän läsnä kuin äiti, että isä kuskaa poikia harrastuksiin ja eri tapahtumiin. Lisäksi isä on aina se, keneltä kysytään rahoitusta uusien lautailutarvikkeiden hankintaan, jos omat rahat eivät riitä. Pikkuveli Teemu on myös olennainen osa perhettä, ja tärkeä myös Tomille, vaikka Teemu on vielä vauva. Tomin mielestä Teemu on hyvä jätkä. Tomille tyypillisesti tekstissä puhutaan ”jätkistä ja tyypeistä”: tyyppi teki sitä, tyyppi otti aika lunkisti, jätkä vähän mähelti, ja niin edelleen.

media1

Tarinan aika kulkee luontevasti eteenpäin sarjassa. Sarjan viimeisen kirjan, Skeittaajan paluun pääosassa on Tomin pikkuveli Teemu, josta on kasvanut 12-vuotias nuorimies. Järvisen perhe on muuttanut Turusta Kuopioon, koska äiti on Kuopiosta kotoisin. Tomi asuu vaimonsa, lapsuuden ystävänsä Martta Modernin kanssa Turussa, ja heille on syntymässä esikoinen. Teemu etenee elämässään isoveljen jalanjälkiä seuraten, eli skeittaamalla. Kuten edellä jo tuli esille, kirja keskittyy kuvaamaan skeittaajien yhteiseloa ympäröivän yhteiskunnan kanssa – kun vähän joka suunnalta nokitaan, haukutaan, ja jopa lyödään, nuoret päättävät tehdä asioille jotakin.

Suosittelen lämpimästi kaikille, Jorma Ranivaaran kirjat ovat korkeatasoista kotimaista lasten ja nuorten kirjallisuutta!

Advertisement

5 kommenttia

Jorma Ranivaara: Skeittaaja kakkosketjussa

23 lokakuun, 2008 klo 12:57 am (kierrätysosasto, kirjallisuus, Kirjat, kriitikko)
Tags: , , , , ,

Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen lisäksi luettavien kirjojen pinossa on ollut mm. Skeittaaja kakkosketjussa ja Skeittaaja lumilaudalla. En tiennyt yhtään mitä odottaa skeittaaja-kirjalta. Sanottakoon, että lähtökohtana toimi se, että en tiedä skeittaamisesta yhtikäs mitään. Joten jo pelkästään siitä syystä olin puhtaasti utelias kirjojen suhteen – mitä kaikkea kirjan kansien välistä mahtaa löytyä?

Nauroin. Voi pojat että nauroin. Jorma Ranivaaran tyylissä on jotakin sellaista, joka iskee suoraan nauruhermooni, ja kutkuttaa sitä makeasti. Huomasin tämän jo Harakkalaivuetta lukiessani. Tapa jolla lapsen ja nuoren ajatusmaailmaa on kuvattu, on niin humoristisen todellinen: jos Selma Lagerlöf sanoi, että lapset eivät näe nenäänsä pidemmälle, Jorma Ranivaara osaa kuvata tällaista ajattelutapaa valloittavalla tavalla. Ja sen lisäksi vielä kytkeä mainitun kaltaisen ajattelutavan leipätekstiin siten, että se muodostuu olennaiseksi ja rakentavaksi osaksi kokonaisuutta. Kuten Tomi Järvisen kohdalla Skeittaajan kakkosketjussa.

Tomi on 13v. nuori mies, skeittari, joka alkaa harrastaa jääkiekkoa ja lumilautailua suunnilleen samaan aikaan. Ensin Tomi tekee coolisti hyvät kaupat käytetyistä jääkiekkovarusteista, hommaa itsensä ja kaverinsa Jannen jääkiekkojoukkueen harjoituksiin, ja sen jälkeen saa isänsä (pienellä) armollisella avustuksella hankittua itselleen käytetyn Avalanche freestyle -lumilaudan – jonka rahat on suurimmaksi osaksi säästänyt itse, pienillä työtuloillaan. Tomi on aikamoinen jeppe, kova kauppamies, erittäin rauhallinen, mutta tarvittaessa myös tosi suulas kaveri, jolta tuntuu onnistuvan homma kuin homma. Paitsi silloin, kun ihan kaikki menee pipariksi. Esimerkiksi parturitädin vetäessä Tomin päähän uusnatsisiilin tarkoitetun jenkkisiilin sijaan, mikä suututtaa Tomia, eikä hän ikinä enää istu mokoman naisen parturituoliin (kirjallisuuskriitikko myöntää auliisti, että hänellä ei ole mitään käsitystä mikä ero on uusnatsisiilillä ja jenkkisiilillä…). Samalla reissulla Tomi heittää suutuspäissään taskuissaan olevat typerät kuitit nurmikolle, koska hän haluaa ajatella että nurmikko on typerän parturitädin nurmikko, vaikkei se oikeasti olekaan. Vasta myöhemmin Tomi huomaa tyhjentäneensä taskuistaan nurmikolle arvokkaan pullonpalautuskuitin muiden roskien mukana, ja joutuu palaamaan siilipäisenä räntäsateessa takaisin roskia noukkimaan. Kun ei tullut edes rumaa skeittarin pipoa mukaan, jonka alle kamalan siilitukan voisi piilottaa. ( 🙂 )

Tomi on aika haka myös lastenhoidossa. Pikkuveli Teemu on vielä vauva, mutta Tomi tietää jo mikä tyyppiin tehoaa. Suunnitteilla on mm. vauvanhoito-opas rouville, joka on otsikoitu mm. näin: ”vauva, ja sen työntäminen parketilla”. Äiti väittää, että Teemu on niin pieni, että hän ei osaa vielä nauraa, mutta Tomi on todistanut väitteen vääräksi parketti-operaatiollaan. Kun pikkuveljeä työntää takapuolesta parkettia pitkin, palkkiona on vauvan iloinen nauru.

Eniten nauratti Tomin ja Jannen lumilautailun aloittaminen. Kyyneleet valuivat silmistä, kun luin ensimmäisen laskun kuvausta. Pojat ovat vihdoin saaneet hankittua kallisarvoiset laudat, ja on aika mennä rinteeseen testaamaan niitä.

Kiivetessä suunnittelimme miten tulisimme alas. Harkitsimme reitin, katsoimme hyppyrit, vetäisimme hyvät kaarteet.

Muistin taas sen videounen ja tuntui melkein samanlaiselta kuin siinä oli tuntunut, vaikka säässä oli vähän eroa. Mitään silmänkantamattomia, häikäiseviä lumikenttiä ei näkynyt missään. Onneksi ihminen on niin ovela, että se osaa kuvitella.

Ylhäällä istuimme märän rännän peittämällä lumella ja panimme siteet kiinni. Tuli epävarma olo.

– Mee sä ensin, Janne sanoi.

– Eikun sä.

– Mee sä.

Nousin vaivalloisesti seisomaan. Lauta lähti heti. Ensin se kääntyi vasemmalle poikittain, tempaisin itseäni ympäri, lauta kääntyi takaperin, se kulki kiihtyvällä vauhdilla pusikkoa kohti.

Makasin pusikossa selälläni.

– Miks sä sinne menit?

– Mitä?

Näin kun Janne nousi. Lauta lähti. Janne huitoi käsillään kuin tuulimylly, se kallistui taakse päin ja yhtäkkiä, kun luulin että se kaatuisi selälleen, niin poikittain kääntyneen laudan reuna tökkäsi, ja Janne lensi mahalleen.

– Miks sä makaat siellä?

Janne ei vastannut.

Yritin nousta ja pääsin pois pusikosta. Pääsin kyykkyyn, ja yritin hypätä poikittain ja jäädä siihen, mutta se Avalanche freestyle oli toista mieltä: se sieppasi minut mukaansa, antoi nopean kiihdytyksen ja tarttui johonkin muhkuraan.

Makasin rähmälläni pusikossa kauempana kuin äsken. Ranteet olivat verillä. Kuulin Jannen äänen:

– Missä oot?

– Mitäs luulet?

Säästän loput ensimmäisen laskun kuvauksesta (monta sivua, voi pojat!) lukijan itsensä löydettäväksi. Pojat räpeltävät laudoillaan aikansa, kunnes ensimmäisen kerran harjoitus, eli laskettelurinteen puskissa rypeminen alkaa yhdeltä illalta riittää (= ottaa aika rankasti pattiin, mutta eihän tappiota voi myöntää. Ei tietenkään). Sinnikkyyttä kuitenkin riittää, ja jo muutaman harjoituskerran jälkeen lautailu alkaa sujua.

Täytyy kyllä sanoa, että tätä lukiessani siunailin sitä, että en ole nuorempana ollut juurikaan kiinnostunut skeittaamisesta. Saati sitten lautailusta. Olisin todennäköisesti päätynyt jonkun rinnemännikön kautta paikalliseen terveyskeskukseen toinen koipi vähintäänkin sijoiltaan, jos ei sitten kokonaan poikkinaisena. Kun tuppaa jonkin verran oleman tuota lahjakkuutta itsensä telomisen saralla, ja siinä ei skeitti- tai lumilautojen kaltaisia apuvälineitä enää tarvita kaveriksi. (Vetäisin juuri kirveellä käteen, onneksi ei tullut syvä haava, että ei tarvinnut lähteä ilta pimeällä tikkejä hakemaan jostakin kaukaisesta terveyskeskuksesta)

Mitä tulee Skeittaajaan kakkosketjussa, jatkan lukemista. Loppu häämöttää jo, ja olen nauttinut joka sivusta. Seuraavaksi on vuorossa Skeittaaja lumilaudalla, joten arvatenkin Tomi ja Janne ovat jatkaneet lumilautailua. Ja mitä tulee skeittailuun tai lautailuun liittyvään termiviidakkoon, en ole sellaista havainnut kirjoissa juuri lainkaan. Mikä on sinänsä hyvä, koska en ymmärtäisi termeistä mitään, ja ne jutut menisivät luonnollisesti täysin ohitse.

Jätä kommentti

Sadepäivän mietteitä

18 lokakuun, 2008 klo 5:21 pm (kirjallisuus, Kirjat, kriitikko, lausunnot, Sekatyöläisen elämää)
Tags: , , , , , , , ,

Pahoittelen blogin hiljaiseloa. Töitä on tullut paiskittua usealla saralla, ja siihen päälle mökin arkiruutinit (kanna vettä kaivosta, tee puita saunalle, pidä huoli siitä että saunalla riittää lämmintä pesuvettä, valmista puutarha talvea varten, ota kesäkukat pois ruukuista että ruukut eivät halkea kun pakkaset tulevat jne.) ja Tyypin kanssa seurustelu. Tyyppi on siis meidän 17v. kissaneitimme. Sanon Tyyppi, koska HÄN on vaan niin Tyyppi. Aivan mahtava. Tämä kaikki on kuitenkin johtanut blogin laiminlyömiseen.

Sinänsä tietysti kiva että on tekemistä. Koska olisi kamalaa istua täällä iltaisin pimeässä pihapiirissä keskellä korpea ja pyöritellä peukaloita. Sellaista elämää en montaa päivää jaksaisi. Joten juttukeikoilla on tullut juostua kohtuudella muun tekemisen ohella. Sain pitkästä aikaa myös lausuntopyynnön kustantajalta, mikä tuntui mukavalta. Uutta fantasiaa, hmm. 😀 Olen jo vähän aloitellut, ajattelin huomenna pitää urakkalukupäivän, jos vain on sateinen keli, että malttaa olla sisällä.

Lausunnoista tuli mieleen, että kirjoitin viime syksynä lausunnon Suzanne Collinsin käsikirjoituksesta Tribute of District 12. Book One in the ”Hunger Games Trilogy”. Pidin kässäristä aivan mielettömästi, yksi parhaista fantasiakässäreistä joita olen lukenut. No, nyt kirja sitten ilmestyi tänä syksynä nimellä Nälkäpeli (ei siltä kustantajalta kenelle tein lausunnon, vaikka todellakin suosittelin tekstiä). Ja suosittelen edelleen kaikille realistisen fantasian ystäville. Tosin teoksen suomen kielistä nimeä ihmettelen: jos kyseessä on trilogia, miksi antaa trilogian yhteisnimi sarjan ensimmäiselle kirjalle? Tuntuu hölmöltä. Varsinkin siitä syystä, että ensimmäisessä kirjassa on todellakin kyseessä ”tribute of District 12”, eli kirjan alkukielinen nimi on varsin osuva.

Mitä muihin työasioihin tulee, epävarmuus jatkuu edelleen. Keikkaa on, mutta ei tällä elä pidemmän päälle. Jotenkin en nyt vain jaksa enkä halua asiaa murehtia, koska kaikesta huolimatta on sellainen olo, että vaihtoehtoja on myös olemassa. Että koko loppuelämäni ei ole näistä tämän hetkisistä töistä kiinni, että vielä on (ainakin toivon mukaan) vuosikymmeniä edessä, ja niiden aikana ehtii tapahtua vaikka mitä – niin hyvässä kuin pahassa.

Ymmärrys siitä, että olen vasta asettumassa tänne, ja että kaikki on vasta alussa, on tullut jotenkin jälkijunassa. On tullut koko ajan vain hätäiltyä kaikesta. Nyt kun on pysähtynyt vähäksi aikaa miettimään kaikenlaisia juttuja, on tajunnut että vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon. Sanoo nainen, joka vielä ihan vähän aikaa sitten luuli, että alan valintansa vuoksi (kirjallisuus, humanisti) hän ei koskaan saisi töitä yhtään mistään paikasta näiltä nurkilta, että täällä ei yksinkertaisesti ole tämän alan töitä. Joten tässä suhteessa mieli on vallan kirkas ja positiivinen, positiivisempi kuin vuosiin.

Lasten ja nuorten kirjallisuudesta sen verran, että luin Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1968, eli ikää on jo kertynyt. Mutta ei se tarinassa näkynyt/kuulunut muuta kuin muutamissa teknisissä jutuissa.

Jos nyt jaotellaan, Harakkalaivue on käsittääkseni niin sanottu ”poikakirja”, eli kirjoitettu lähinnä pojille. Paitsi että myös minä (tyttö!) tykkäsin juuri tällaisista kirjoista lapsena, scifin ja fantasian lisäksi. No anyway, Harakkalaivuetta voisi kutsua myös eräänlaiseksi seikkailukirjaksi: pojat seikkailevat sotilaskentän liepeillä, ja kaiken keskipisteenä ovat aina Harakkalaivueen lentokoneet. Tekstin ikä näkyy näissä mainituissa koneissa: puheena ovat Fokkerit, Vihurit, Viimat ja Pembroket. Ja mitkä kaikki vielä tämän lisäksi. Suihkukoneet ovat kirjan aikakäsityksessä uutuuksia. Mutta tämä ei minua häirinnyt, tuli lähinnä nostalginen olo. Varsinkin poikien seikkailuista, koska omat puuhun kiipeämiset, majojen rakennukset sekä asiaan kuuluvat tolloilut tulivat myös elävästi mieleen tarinaa lukiessa. Ja tietysti ne pakolliset kesäiset uintiretket, kuten tarinan pojillakin.

Paras kohta oli eräs sellainen, jossa toinen kirjan nuorista päähenkilöistä on tehnyt koiruutta, ja on tämän vuoksi vihaista isäänsä karussa. Poika istuu puun oksalla, ja on päättänyt majoittua sinne pysyvästi.

Pena päätti viettää loppuelämänsä puussa. Hän ei tulisi koskaan alas. Hän voisi kyllä elää satavuotiaaksi kuusen oksallakin, sieltä häntä ei löydettäisi. Söisi käpyjä. Kyllä niihin tottuisi, kuusi elättäisi.

– Jihuuuuuuu…uuuu…

Allu räiskytti peltiä. Kuusenoksa painoi Penaa. Se painoi tunnin ja painoi toisen. Pena alkoi epäillä mahdollisuuksiaan viettää koko elämänsä puussa. Ei hän ainakaan vielä aloittaisi. Ehkä voisi joskus myöhemmin palata asiaan.

Niin siinä sitten kävi, että ennen iltaa pojat menivät kuin menivätkin takaisin kotiin. Jokainen askel vei heitä lähemmäksi selkäsaunaa, lähemmäs hurjistuneen upseerin ja aliupseerin kättä.

Lapsen päättäväisyys on aina jotenkin ihailtavaa. Siihen asti, kunnes mieli muuttuu. Selkäsaunan uhallakin. 😀 (En tarkistanut, mutta muistaakseni selkäsaunaa ei tullut)

11 kommenttia