Sudenlapset

Helena Wariksen Sudenlapset on jatkoa hienolle esikoisromaanille Uniin piirretty polku. Sain kirjoittaa Sudenlapsista täyspitkän arvion Savon Sanomiin, mikä tuntui hienon lukukokemuksen jälkeen erinomaisen hienolta – laadukasta kotimaista fantasiaa, ilolla sellaisesta kirjoittaa! Ja tosiaankin kyseessä on aikuisille suunnattu teos, mutta siitäkin huolimatta julkaisen arvion myös täällä blogissa, koska teos (sekä sen edeltäjä ja jatko-osa) sopii mainiosti myös nuorempien lukijoiden lukulistoille.

Helena Waris: Sudenlapset

Otava 2011

437 s.

Matka Sudenlapsien maailmaan on voimallinen

Kotimaisen fantasiakirjallisuuden nousu jatkuu vahvana. Sudenlapset on jatkoa ristiinalaisen Helena Wariksen esikoisteokselle Uniin piirretty polku. Sudenlapset on odotettu jatko-osa vahvasti omaääniselle tarinalle, odotettu myös siksi, että Suomessa harvoin ilmestyy aikuisille suunnattua fantasiaa.

Alussa hiukan sirpaleiselta vaikuttava Sudenlapsien tarina käynnistyy kuolemantapauksella, joka kokoaa toisistaan erillään kasvaneet perheenjäsenet takaisin yhteen. Soturiksi kasvatettu Roke tulee etsimään veljeään Karrania, joka on kasvanut rauhanomaisessa yhteisössä vanhojen perinteiden keskellä. Veljesten lapsuuden päiviin juontava keskinäinen vihamielisyys pulpahtaa pintaan heidän selvittäessään äitinsä kuolemaa. Käynnistyy tapahtumien ketju, joka vie henkilöhahmot etsimään uusia polkuja elämiinsä.

Waris on luonut monipuolisen tarinakokonaisuuden, joka ammentaa sekä myyttisen että fantastisen tarinaperinteen maailmasta. Tämä konkretisoituu Sudenlapsissa monella tavalla, esimerkiksi tarinan maiseman sekä muodonmuuttajahenkilöhahmojen muodossa. Tarinan maisema on ajaton ja maantieteellisesti määrittelemätön maaginen maailma, jossa vaeltavat vahvat ja värikkäät henkilöhahmot. Henkilöhahmokuvaus sekä juonen kuljetus toimivat liimana, joka sitoo tarinan palaset lujasti yhteen.

Kotimaisiksi fantasiaromaaneiksi erityisiä Uniin piirretystä polusta ja Sudenlapsista tekee se, että ne edustavat realististista fantasiaa. Myyttejä ja mytologiaa käytetään realistisessa fantasiassa ikään kuin välineenä kuvaamaan valon ja varjojen tanssia elämän virrassa, sekä herättelemään lukijaa pohtimaan mikä loppujen lopuksi on hyvää ja pahaa, ja tätä kautta katsomaan sitä mitä ihminen itsensä sisältä löytää.

Wariksen teksteissä on kaikuja eeppisen fantasiakirjallisuuden voimallisen vaikuttajan George R.R. Martinin tyylistä. Martinin tarinoissa ei turhaa kursailla ihmisluonnon pimeän puolen tai fyysisten halujen kuvauksen suhteen. Wariksen tekstit ovat maltillisempia, mutta henkilöhahmokuvauksen kautta nousee luontevasti esille, kuinka halut ja toiveet ohjaavat yksilöiden tekemistä. Henkilöhahmot ovat hyvin inhimillisiä, ja sitä kautta myös realistisia.

Uniin piirretyn polun ja Sudenlapsien päätematiikka on rakkaus. Fantasialle tämä on hyvin epätyypillistä, mikä tuo oman mausteensa soppaan. Kyse ei ole fyysisestä rakkaudesta, tosin siitäkin henkilöhahmot saavat osansa, vaan olemassaolon pohjimmaisesta motiivista, syistä minkä vuoksi elää ja tehdä asioita. Henkilöhahmojen kamppailu omien motiiviensa löytämiseksi ei ole helppoa. Tämä luo tarinaan vahvaa imua.

Erityisesti lukijoille, joille fantasia on vieras kirjallisuuden lajityyppi, voi Uniin piirrettyä polkua ja Sudenlapsia suositella ensiaskeleiksi genren pariin. Toki lajityypin pariin mahtuu paljon mistä aloittaa, mutta mikäs sen parempaa kuin laadukas kotimainen fantasia.

Teksti Maria Loikkanen

Advertisement

Maria Autio: Ajatustenlukija

Kirjoitin Onnimanniin (2/2011) myös Maria Aution Ajatustenlukijasta. Kovasti innostuin nähdessäni Kariston kirjakatalogista, että kirjailijalta on tulossa uusi teos. Vuonna 2005 kirjoitin Onnimanniin Paperisudet-teoksesta, josta pidin kovasti. Paperisudet ja Ajatustenlukija ovat molemmat minulle teoksia, jotka vaativat ”tietynlaisen mielentilan”. Kuten esim. Sirpa Puskala, Autio kirjoittaa aiheista, joissa välillä mennään todella syvälle ihmisyyteen – Paperisudet ottaa esille koulukiusaamisen, Ajatustenlukija kuvaa alkoholistiperheen lapsen arkea. Nämä ovat isoja teemoja, ja oma kokemukseni on, että tällaisten teemojen parissa tarvitsen lukuhetken ympärille runsaasti tilaa.

Lämpimästi suosittelen Maria Aution teoksia kaikille! Runoista kiinnostuneille muistutettakoon myös, että Maria Autio voitti vuonna 1987 J.H. Erkon runokilpailun, ja esikoisrunokokoelma ilmestyi vuotta myöhemmin.

Maria Autio: Ajatustenlukija

Karisto 2011

210 s.

Lennä lintu pieni

Maria Aution Ajatustenlukija on yhtä aikaa viiltävä ja kaunis kertomus itsenäisyyteen kasvamisesta. Tiuku on alkoholistiperheen lapsi, jolle vastuuta aikuisten asioista on tungettu nuoresta asti. Äidilleen ja isäpuolelleen Tiuku on lähinnä rasite tai hyväksikäytön kohde, etenkin kodin hoitamiseen liittyvissä asioissa. Asiat jotka ovat monille itsestään selviä, kuten koti jossa saa olla omassa rauhassa sekä selvinpäin olevat vanhemmat, jotka tukevat lapsiaan näiden omalla tiellä, ovat Tiukulle tuntemattomia mysteerejä. Tämä korostuu siten, että tyttö laitetaan 16-vuotiaana maailmalle pärjäämään omillaan.

Kertomuksena Ajatustenlukija rakentuu tapahtumien kuvaamiselle uuden ja vanhan elämän vuorovaikutuksen kautta. Tiukun uusi elämä on positiivista, vaikka taakse jääneen kotielämän synkkyys on vielä läsnä. Humalaisen äidin syyttävät ja syyllistävät puhelinsoitot tökkäävät syvälle, mutta etäisyys helpottaa – puhelimeen ei aina tarvitse vastata. Muutamat käynnit kotona vievät tytön syviin vesiin, joista nouseminen kestää kauan.

Lukukokemuksena Ajatustenlukija on aikuiselle lukijalle voimallinen, mielenkiintoista olisi tietää kuinka nuoret lukijat tekstin kokevat. Rakkaudettomuuden teeman kautta kertomus on hyvin synkkä ja raastava, onneksi vahvana vastavoimana toimii toivolle rakentuvien uusien alkujen teema. Tiukun sydämessä elää toivo siitä, että maailmassa on ihmisiä jotka välittävät, ja jotka eivät hylkää. Tästä käynnistyy kasvamisen ja itsetunnon eheytymisen prosessi, kuten Tiukukin huomaa. Tyttö taitaa yllättyä itsekin pitäessään puoliaan vaativan perheensä suhteen sekä auttaessaan Lintutytöksi nimeämäänsä kurssitoveriaan, joka on aikeissa lentää viimeisen lentonsa kotitalonsa katolta alas.

Lintutytön lailla Tiuku kasvattaa omia siipiään pienin mutta sitkein askelin. Lintu pienelle kasvaa vähitellen vahvat siivet joilla lentää omaa elämäänsä.

Teksti Maria Loikkanen

Lukkarila: Kolmen ajan maa

Onnimanni 2/2011 on käsittääkseni jo ilmestynyt. Uskaltaudun siis postaamaan arvion Päivi Lukkarilan Kolmen ajan maasta myös tänne.

Kolmen ajan maa oli jännä lukukokemus, aikuiselle siis. En kovin usein lue näin nuorille suunnattuja (tai ainakin koin että teksti on reippaasti nuoremmille lukijoille suunnattu) kertomuksia, ja mieleen tulvi voimakkaasti muistoja sekä tunnetiloja lapsuudesta, siitä pienestä tytöstä joka käpertyi sohvan nurkkaan valtavan jännää tarinaa lukemaan. Tässä sitä kesälukemista, pienille tytöille ja pojille – kesällä ehkä sadepäivänä malttaa lukea, jos ei muuten 😉 Ja tottahan kertomus sopii aikuisille myös! 😀

Hyvää alkanutta kesää kaikille!

Päivi Lukkarila: Kolmen ajan maa

Karisto 2011

137 s.

Pieni suuri voimatarina

Kolmen ajan maa on mielenkiintoinen, nuoremmille lukijoille suunnattu ”voimakertomus”, eli kertomus vaikeuksien ja omien pelkojen kohtaamisesta sekä omaan itseen uskomisesta.

Tarinan minäkertojan roolissa on 10-vuotias Miima. Miima ja hänen pikkuveljensä Miko asuvat yksinhuoltajaäitinsä kanssa kerrostalossa, jonka kellarissa tapahtuu kummallisia asioita. Pikkuveljen puhumattomuus, uuden ystävän Mollin välinpitämättömyys sekä oman kotitalon kellarista kuuluvat pelottavat äänet johtavat Miiman lopulta uskomattomien tapahtumien jäljille.

Mikon kadotessa Miima löytää tiensä Kolmen ajan maahan, ja tutustuu Maluksen luomaan maailmaan. Malus on ikään kuin sielujen varastaja, joka imee lapsista elämän ulos – etenkin lapsista, joista kukaan ei tunnu välittävän. Miiman on tehtävä valinta auttaako Maluksen vangitsemia lapsia, vai paetako omia pelkojaan.

Aikuisen silmin katsottuna Kolmen ajan maa on ”pieni suuri” voimatarina: mitaltaan tarina on ehkä lyhyehkö, mutta sisällöltään sitäkin mittavampi. Voimatarinaksi Kolmen ajan maan tekee päähenkilö Miiman koetus pelastaa pikkuveljensä lisäksi muut Maluksen vankeina olevat lapset.

Miima ei oikein tahdo uskoa itseensä, mutta kummasti uskoa koetuksen edessä löytyy. Tarinan fantastiset ainekset nousevat leikkien varjolla esiin nimenomaan sisäisenä voimavarana, josta ammentaa hädän hetkellä. Aikuisen näkökulmasta katsottuna tarinassa on hienoa juuri mielikuvituksen ja leikin voima.

Kolmen ajan maa on kirjoitettu nuoremmille lukijoille, mutta ajassa jota elämme, tarinan lukeminen tekisi hyvää ihan kaikille. Tarinan ydinsanoman voi tiivistää ajatukseen ”rakkaus ja leikki ovat hyvän elämän aineksia, joita kaikki tarvitsevat”.

Teksti Maria Loikkanen