Onnitteluja ehdokkaille, palkituille, uudelle kustannussopimukselle, sekä Jenny Kangasvuon Sudenveren arvio

Heti alkuun ONNITTELUT Christel Rönnsille, joka voitti Finlandia Junior -palkinnon teoksella Det vidunderliga ägget. Onnea!

Muitakin palkintouutisia kuuluu kentältä. Grafomaniassa niistä enemmän, esimerkiksi Savonia-palkintoehdokkuudesta, Selkokeskuksen ja Saarni-kirjojen järjestämän nuorten selkokirjojen käsikirjoituskilpailun voittajasta joka on Mimmu Tihinen-Varis, sekä Tuula Korolaiselle myönnetystä valtion lastenkulttuuripalkinnosta. Jopas nyt ropisee palkintosadetta, huikean hienoa! Plättä-palkinnostakin Grafomaniassa on juttua, kunnolla siis ropisee! Rutkasti onnea ehdokkaille, voittajille ja palkituille!

Viimeisenä mutta ei todellakaan vähäisimpänä: ONNEA Emmi Itärannalle, jonka esikoisteos Teemestarin kirja julkaistaan HarperCollinsilla. Wau, uusia tuulia todellakin! Lisää tästä linkin takana.

Onnitteluista arvion pariin. Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Jenny Kangasvuon esikoisteoksesta Sudenveri. Vaikka teos on luokiteltu aikuistenkirjaksi, julkaisen arvion myös täällä, koska Sudenveri saattaa hyvinkin kiinnostaa myös nuorempia lukijoita.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Teos 2012

313 s.

Sudenveren perintö

Jenny Kangasvuon esikoisromaani kantaa sutta sivuillaan nimeänsä myöten. Sudenveri kertoo suvusta, joka on elänyt ihmisinä ja susina Suomen saloilla sukupolvien ajan. Romaani nostaa esille syväluotaavia teemoja identiteetin rakentumiseen, valinnan vapauteen, sekä verenperinnön taakkaan liittyen.

Jos susi on sielussa, valinnan mahdollisuuksia ei ole. On vain lauma jota pitää suojella. Näin uskoo lauman johtaja Martta, joka on elänyt vanhat ajat ja kokenut lauman menetykset. Varga puolestaan on lähtenyt jo ajat sitten, vapauteensa uskoen hän on valinnut toisenlaisen elämän. Marraskuu on Vargan tyttöystävä, joka ei tiedä Vargan perinnöstä. Sudenveren perinnöstä.

Kolmen kertojan kautta tapahtumat rakentuvat menneisyyden ja nykyisyyden vuorovaikutuksessa, ja syntyy monella tasolla kulkeva tarina. Hajalleen leviämisen vaara on aina läsnä, kun kertovia näkökulmia ja tarinan tasoja on näin monta. Sudenveri kuitenkin pysyy tiiviinä ja ehjänä kaikilla tasoilla, mikä kertoo Kangasvuon taitavuudesta kirjoittajana.

Lukijoiden mieltymyksistä riippuen Sudenveren kompastuskivenä saattaa toimia paikoittainen raskaus, jopa synkkyys. Raskaat tunnot syntyvät menneistä tapahtumista sekä niiden ruotimisesta, kiteytyen Martan ja Vargan henkilöhahmoihin. Vaikka mennyt selittää nykyisyyttä ja antaa ratkaisun avaimia, sen läpi kulkeminen on raskasta.

Sudenveri avaa uutta polkua aikuisille suunnattuun suomikummaan. Suomikumma on fiktiota, jossa tutkitaan muun muassa kauhun, fantasian, magian ja tieteiskirjallisuuden maisemia, rajaseutuja myöten. Siellä lajityypit helposti nivoutuvat toisiinsa uutta synnyttäen. Oudon ja pelottavan rajamailla kulkeva Sudenveri istuu luontevasti tuohon maisemaan.

Jenny Kangasvuon esikoisromaani on ihmisyyden ja inhimillisyyden olemusta pohdiskeleva romaani, alkukantaisia tuntoja herättelevä kertomus eläimestä ihmisessä. Kepeän seikkailuhenkistä ihmissusitarinaa ja romansseja odottava lukija saattaa pettyä, ja se joka ei tiedä mitä odottaa, saattaa yllättyä positiivisesti.

Maria Loikkanen

Mainokset

Salla Simukka: Toisaalla

Viime keväänä ilmestyi Salla Simukan kiinnostava teos Jäljellä, jonka tarina päättyi melko dramaattisella hetkellä. Tänä syksynä ilmestynyt Toisaalla on tarinalle suoraa jatkoa. Tässä linkki editoituun arvioon jonka Savon Sanomat Toisaalla -teoksesta julkaisi. Alla teksti jonka toimitukseen lähetin.

Edit: Tarkkaavainen blogini lukija huomasi heti tekstissäni olevan virheen: kirjoitin, että Jäljellä julkaistiin syksyllä 2011. Tämä on virheellinen tieto, Jäljellä ilmestyi keväällä 2012, jolloin myös kirjoitin siitä arvion. En ymmärrä mistä olen moisen julkaisuajankohdan päähäni saanut, mutta näin nyt kävi enkä saa asiaa enää korjattua. Voin vain pyytää sitä anteeksi Salla Simukalta ja Tammelta. Pahoittelut, luotin omaan muistikuvaani tekstiä kirjoittaessani ja se osoittautui virheelliseksi.

(Tarkistan, tarkistan ja tarkistan kaikki mahdolliset asiat on ollut mantrani pitkään, mutta näemmä on aika pyyhkiä pölyt sen päältä ja olla tuiman tarkkana tällaisten asioiden suhteen.)

Tässä myös linkki keväällä kirjoittamaani Jäljellä -teoksen arvioon.

Salla Simukka: Toisaalla

Tammi 2012

233 s.

Toisaalla on mysteerin avain

Salla Simukan syksyllä 2011 ilmestynyt Jäljellä -teos on saanut jatkoa. Hyvä, sillä Jäljellä päättyi kriittisellä hetkellä, jättäen lukijan tyhjän päälle arvailemaan. Mikä parasta, jatko-osa Toisaalla käy suoraan asiaan, raksauttaen mysteerin auki jo ensi sivuilla.

Jäljellä esitteli dystopisen maailman, suoritusyhteiskunnan, jossa ihmiset määritellään kykyjensä mukaan erilaisiin ”luokkiin”. Teini-ikäinen Emmi ei tiedä kuka tai mitä hän on, näin ollen hän on oman perheensä ja yhteiskunnan silmissä hylkiö. Kunnes kaikki muuttuu. Eräänä päivänä koko maailma on lähes tyhjä. Emmin lisäksi jäljellä on vain muutama muu. Miten tämä voi olla mahdollista?

Toisaalla kiepauttaa Emmin tarinan täysin toiselle tasolle uusien henkilöhahmojen avulla. Kerronnan painopiste on nuoren Samuelin näkökulmassa. Tarina liikkuu menneisyyden ja nykyisyyden välillä Samuelin purkaessa ”tyhjään maailmaan” johtaneita tapahtumia. Vauhti voisi olla hitaampikin, nopeista näkökulman vaihdoksista johtuen rakenne kompuroi paikoittain. Kokonaisuus kuitenkin pysyy ehyenä.

Ratkaisun paljastaminen heti alussa voisi helposti päästää tarinasta ilmat pihalle. Näin ei onneksi käy. Simukka on asettanut itselleen kovan haasteen ja tehnyt hyvää työtä. Toisaalla koukuttaa imuunsa. Kysymykset saavat vastauksia ja jännitys pysyy yllä, lisääntyen loppua kohden.

Teosten tematiikka haastaa lukijan isojen kysymysten pariin. Emmin ja Samuelin maailmassa yksilön pitää asettua valmiiseen muottiin. Hapuilu, oman tien etsiminen saati itsenäinen ajattelu ei ole sallittua. Tarvittaessa yhteiskunta turvautuu teknologiaan ”kasvattaessaan” yksilöistä mallikansalaisia. Syntyy pelottava kuva maailmasta, jossa yhteiskunnan hyvinvointi tapahtuu yksilön kustannuksella.

Nuorille lukijoille suunnatut Jäljellä ja Toisaalla muodostavat tiiviin, yhtenäisen ja toimivan teosparin. Salla Simukka on kirjoittanut lukijan todellisuuskäsityksiä venyttävän tarinan, joka haastaa lukijat uudenlaisen suomikumman äärelle. Kiinnostaa varmasti monia aikuisiakin lukijoita!

Maria Loikkanen

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Savon Sanomiin kirjoittamani arvio ehti näemmä taas ilmestyä Keskisuomalaisessa ennemmin kuin Savon Sanomissa. Tällä kertaa kirjoitin arvion Siiri Enorannan uutuusteoksesta Painajaisten lintukoto. Linkki juttuun tässä.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

WSOY 2012

330 s.

Painajaisten lähteillä

Siiri Enorannan Painajaisten lintukoto on tarina, jossa unet muuttuvat todeksi, ja jossa harva asia on sitä miltä ensialkuun näyttää. Ei edes tarinan päähenkilö Lunni, joka näyttää ihmiseltä, mutta on kuitenkin jotakin muuta.

Lunni taittaa matkaa maailmassa, jossa tapahtuu painajaismaisia asioita. Tarinamaisema on unenkaltainen, minkä vuoksi kokonaisuudesta on vaikea saada kiinni. Lukija tietää saman minkä Lunnikin, ja kun tämä on eksyksissä, lukija hapuilee hänen kanssaan.

Ymmärtääkseen mistä Painajaisten lintukodossa on kyse saa tehdä sivukaupalla töitä. Tämä ei ole huono asia, mutta selkeitä merkityksiä hakeva lukija ei välttämättä jaksa tarinaa loppuun asti kahlata.

Kirjoittajana Siiri Enoranta rakentaa eheitä, omaäänisiä sekä syvästi persoonallisia tekstejä. Painajaisten lintukoto on persoonallinen ja omaääninen, mutta jää rakenteen osalta rikkinäiseksi. Rakenne ontuu, koska tarinan palaset ovat levällään liian pitkään. Voimakas loppukiri ei tuo tasapainoa.

Teoksen teemoissa toistuu kärsimys ja kuolema. Tapa, jolla Enoranta kirjoittaa ne läsnäolevaksi on kaunis, jopa runollinen. Tapahtumien tasolla kärsimys ja kuolema on karua, mutta osana teoksen tyyliä ja tunnelmaa hyvin voimallista, etenkin henkilöhahmokuvauksen kautta.

Henkilöhahmokuvaus on Enorannan vahvuus, mikä näkyy ja tuntuu etenkin Lunnin hahmossa. Lunni peilaa rakkauttaan tyttöön, joka on kone. Voiko olento, joka ei ole ihminen, rakastaa? Ja vielä konetta? Fantasian keinoin kerrotun tarinan juuret löytyvät Pinokkio-sadusta, jossa itseään etsivän päähenkilön hartain toive on tulla ihmiseksi.

Painajaisten lintukoto on mielenkiintoinen askel Enorannan tuotannossa, joka pistää miettimään kuinka kohderyhmä, eli nuoret lukijat kokevat tekstin. Ehkä tarinan on tarkoitus herätellä, sillä valmiita merkityksiä teksti ei anna. Kaikki jää avoimeksi. Helposti tulee mieleen, että teos on nuortenkirjan puvussa oleva aikuisten romaani.

Maria Loikkanen

Pari arviota Sylvissä

Kirjoitin pari arviota Sylviin.

Mikä on Sylvi?

Löytyypi täältä, olkaa hyvät: Sylvi – Naistenlehti ilman lisäaineita

Oli tarkoitus kirjoittaa Onnimanniin arvio Lotta-Liisa Joelssonin esikoisteoksesta Vivika, mutta teoksen luettuani ja otettuani yhteyttä Onnimannin päätoimittajaan oli todettava, että Onnimanni ei lasten- ja nuortenkirjallisuuteen painottuneena julkaisuna ole areena, johon Vivikan arvio istuisi. Joten tarjosin arviota Sylviin.

Erittäin kiinnostavaa on se, että Vivika on suunnattu aikuisille, mutta se kertoo teini-ikäisistä. Minusta tämä oli/on kiinnostavaa siksi, koska jäin hämmentyneeksi kohderyhmästä jolle teos on suunnattu. Toivoakseni onnistuin arviossani nostamaan esille näkökulmia siitä, miksi näin. Vivikan arvio löytyy täältä.

Kirjoitin Sylviin myös pitkän arvion Elina Rouhiaisen esikoisteoksesta Kesytön. Arviossa on myös mietteitä liittyen spekulatiiviseen fiktioon sekä suomikummaan. Tämä on nyt sitä, kun saa ja voi kirjoittaa ilman ”pituusrajoituksia” eli merkkimääriä koskevia rajoituksia, jotka paperilehdessä luovat rajat teksteille.

Huomasin että ”ilman pituusrajoitusta” kirjoittaminen tuntui aivan mahtavalta, mutta samalla loi myös painetta siitä, että tekstistä syntyy koherentti, selkeä ja ymmärrettävä. Selvästi huomasin, että olen tottunut kirjoittamaan tiukkojen ”mittarajoitusten mukaan”, koska välillä tuli sellainen olo että teksti on liian pitkä ja sekava. Onneksi tässä asiassa on toimituksen tuki, ja aivopierut saavat oikoluvussa kyytiä.

Iloisia Sylvin lukuhetkiä!

Elina Rouhiainen: Kesytön. Susiraja 1

Jep, blogi tulee jatkossakin olemaan kirjallisuupainotteinen, mutta vielä yksi mäkiautoteksti on luvassa – itse kisapäivää koskeva postaus, kunhan saan valokuvat jonkinlaiseen järjestykseen.

Sitä ennen Savon Sanomiin kirjoittamani arvio Elina Rouhiaisen esikoisteoksesta Kesytön. Lämpimästi suosittelen Kesytöntä etenkin pararomanssien ystäville – teos kolahti, henkilökohtaisesti pidin ja pidän tästä paljon enemmän kuin esim. Meyerin Houkutus -sarjasta. Nyt pitäisi niitä jatko-osia malttaa odotella!

Elina Rouhiainen: Kesytön. Susiraja 1

Tammi 2012

426 s.

Suomikummaa susirajalla

Suomikummaa pulppuaa tällä hetkellä monesta lähteestä, kotimaiset kirjailijat hersyttelevät lukijakuntaa mielikuvituksellaan. Mitä ihmeen suomikummaa?

Kirjailija Johanna Sinisalolta lähtöisin oleva termi viittaa kotimaisiin fiktiivisiin tarinoihin, joissa tapahtuu ihmeellisiä ja kummallisia asioita, tarinoihin jotka tuntuvat vaikeasti soviteltavilta kirjallisuuden eri lajityyppien lokeroihin. Suomikummaan voi lukea myös tarinat, jotka liikkuvat oudon ja pelottavan rajamailla, kuten paranormaalit romanssit.

Elina Rouhiaisen esikoisteos Kesytön on ensimmäinen isolta kotimaiselta kustantamolta ilmestynyt ja kotimaisen kirjailijan kynästä lähtöisin oleva paranormaali romanssi. Suomeksi sanottuna teos, joka kertoo kertoo yliluonnollisen olennon ja ihmisen, tässä tapauksessa ihmissuden ja ihmisen välisestä rakkaudesta.

Kesyttömän tarina kerrotaan teini-ikäisen Raisan näkökulmasta. Raisan äiti kuolee äkillisesti, ja tyttö muuttaa pohjoisen Hukkavaaraan enon luokse. Elämä muuttuu muuton myötä mysteeriksi, sillä Hukkavaaran yllä lepää useita kysymysmerkkejä, joista Raisa aikoo ottaa selvää.

Rouhiaisen esikoinen on tarinarakenteeltaan suoraviivainen. Kun tarina käynnistyy hiukan hitaan ja tökkivän alun jälkeen, menoa ei jarrutella. Hukkavaara on tapahtumarikas yhteisö, susirajalla toimintaa riittää. Itse tarina on sen verran vetävästi rakennettu, että paranormaalien romanssien faneihin Kesyttömän luulisi kolahtavan.

Henkilöhahmot ovat Kesyttömän suola. Päähenkilöhahmo Raisa on päättäväinen nuori nainen, joka tietää mitä haluaa. Raisa on myös toiminnan nainen, mutta kun kohdalle osuu elämän rakkaus Mikael, Raisallakin on tekemistä tunteiden mylläkässä.

Kesytön kuvaa läheltä myös erään homoseksuaalin nuoren ihmissuden elämää. Tämä luo voimallista sykettä tarinaan Hukkavaaran yhteisön sisäisten konfliktien kuvauksen kautta. Homouteen liittyviä tunto- ja olotiloja kuvataan monelta kantilta, niin epäluuloja ja vihaa kuin välittämistä ja myötätuntoakin. Tarinassa on syvyyttä ja tilaa kokea tuntoja.

Paranormaaleille romansseille on tyypillistä suurien tunteiden sekä voimakkaan eroottisen latauksen kuvaus. Tämä toteutuu myös Kesyttömässä, romanssi ja sivuilta tihkuva erotiikka läpäisee etenkin tarinan loppuosan. Onneksi tarinassa ei sievistellä tunnepuolen asioita sillä varjolla, että Kesytön on suunnattu nuorille, koska eivät nuoret lukijat tyhmiä ole.

Elina Rouhiainen on kirjoittanut kiinnostavan esikoisteoksen, ja samalla pedannut teoksen jatko-osille erinomaiset asetelmat.

Teksti Maria Loikkanen

Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Suomentanut Outi Järvinen

Otava 2012

400 sivua

Beth Revisin Across the Universe – Matka alkaa ilmestyi keväällä 2012 (Otava).

Viisaasti kirja on luokiteltu sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi (84.2 N) että aikuistenkirjallisuudeksi (84.2). Koen tämän viisaaksi siksi, koska kirjan luettuani minulla oli hyytävä olo. Kirjan etukansiliepeessä puhutaan hyisestä matkasta, ja yhdyn tähän. Hyytävä ja hyinen ovat sopivia adjektiiveja tämän tarinan yhteydessä.

Omien lapsuuden kirjamuistojeni joukossa on kokemus Robert C. O’Brienin kirjasta Tohtori L. – vieras kuolleesta maailmasta. Se lukukokemus oli totisesti hyytävä, enkä kirjaan mielelläni palaa vieläkään, koska se ahdisti ja ahdistaa edelleen. Across the Universe -tarinassa oli jotakin samaa, vaikka tarina yhtä aikaa koukuttikin ja oli vietävän hyvä. Vietävän hyvä mielestäni siksi, koska tuntui mahtavalta saada piiiiiitkästä aikaa lukea vanhaa kunnon avaruus-scifiä, eli avaruuteen ja avaruusalukseen sijoittuvaa tarinaa.

Kaiken lisäksi – kun kovakantisen kirjan paperikannet riisuu, paljastuu niiden alta hienot avaruusaluksen piirustukset! Tuntuu melkein surulliselta, jos esimerkiksi kirjastossa päällystetään paperikannet kontaktimuovilla kiinni, koska tämä hieno (olen scifi-fani ja minulle tämä on hieno!) kansikuva jää piiloon. Kukaan ei saa sen olemassaolosta tietää, jos paperikansia ei saa irti.

Ei ole tarkoitus ärsyttää blogin lukijoita kertomalla kirjasta ja sitten jättämällä kertomatta itse tarinasta. Mutta kun. Poden näemmä jonkinlaista pinttymää siitä, että rikon tarinat lukijoilta, jos avaan niitä täällä tuosta noin vain auki, etenkin kun kyseessä on vielä näin uusi kirja. Jotenkin tuntuu siltä, että jos kirja on ilmestynyt esim. 10 vuotta sitten, voisi olla suuremmat mahdollisuudet siihen, että se on laajemman lukijakunnan tiedossa. Uutuuskirjojen, kuten Revisin kirjan kohdalla selvästi arastelen sitä, että alkaisin paukuttaa tarinasisältöä auki täällä blogissa.

Toki esittely on paikallaan, ja koska pitkä työviikko on takana ja haluan päästä helpolla, lainaan kirjan kansitekstiä:

Avaruusalus Varjelus lähtee viemään tiedemiehistä ja asiantuntijoista koostuvaa retkikuntaa kohti kaukaista planeettaa. Mukana aluksella ovat myös 350 vuodeksi syväjäädytetyt Amy ja hänen vanhempansa.

17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä ja hänelle Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Kun Seuraaja valmistautuu tulevaan tehtäväänsä aluksen johtajana, hän löytää alukseen kätketyt ihmiset – ja punatukkaisen Amyn.

Kun Amy herää 50 vuotta liian aikaisin, selviää että myös muiden syväjäädytettyjen henki on uhattuna.

Ei tarinassa nyt aivan Alien-tunnelmaa ole, mutta kyllä siinä myös suorastaan kammottavia hetkiä on. Tai oli ainakin minulle. Toisaalta sellaiset ovat lukukokemuksena äärimmäisen herkullisia, siis se että tarina suorastaan kammottaa mutta silti sitä on yksinkertaisesti pakko lukea, koska on pakko saada tietää ”kuka on murhaaja ja mitä seuraavaksi tapahtuu”, ja on pakko saada selvää myös muista tarinan yksityiskohdista.

Yhtä asiaa ihmettelin ja ihmettelen edelleen. Teoksen nimeä. Miksi se on englannin kielinen, koska kyseessä on kuitenkin suomennos? En halua olla kielipoliisi, mutta minua asia häiritsee. Tuo lopussa oleva ”Matka alkaa” tuntuu kömpelöltä yritykseltä tuoda nimeä lähemmäksi suomenkielisyyttä (tai jotakin?), ja minusta se on kummallinen ratkaisu. Ehkä olen vain nitku, mutta tältä tuntuu. Joko koko nimi vieraalla kielellä ja sillä siisti, tai sitten koko nimi suomeksi ja sillä siisti, eikä mitään puolivälin ratkaisuja. Kun jokin asia nimetään, elokuva tai kaunokirjallinen teos yms., nimi on kuitenkin se, johon kiteytyy hyvin paljon, myös teoksen henki ja olemus. Sen vuoksi en kannata tällaisia puolivälin ratkaisuja. Across the Universe – matka alkaa on kiinnostava kertomus, joka olisi ansainnut kunnioittavampaa kohtelua ja kunnon nimen myös suomen kielellä.

Tarinaa suosittelen, mutta en heikkohermoisille!

Veera Laitinen: Surun syöjät

Kirjoitin oheisen arvion Veera Laitisen esikoisteoksesta viime syksynä Savon Sanomiin. Huomasin vasta nyt, että blogin osalta arvio on unohtunut luonnoskansioon. Ohessa linkki Keskisuomalaisen sivulle. Savon Sanomien kulttuurisivuilla, nykyisillä viihdesivuilla olevaa linkkiä en näin äkkiseltään löytänyt. Käsittääkseni Savon Sanomien taannoinen verkkosivu-uudistus, jonka tiimoilta mm. kulttuurisivut muuttuivat viihdesivuiksi, on vaikuttanut siihen että jotkut vanhemmat kritiikit eivät enää löydy sivustolta.

Veera Laitinen: Surun syöjät

Ivan Rotta & Co

253 s.

Hiomalla timanttikin valmistuu

Suomalaiset ovat ”harrastajakirjoittajakansaa”, sekä pienkustantamojen luvattu maa. Moni harrastajakirjoittaja etsii julkaisukanavaa pienkustantamojen kautta. Veera Laitisen esikoisteos Surun syöjät on pienkustantamo Ivan Rotta & Co:n julkaisema syksyn uutuus.

Surun syöjien tarina sijoittuu Blue Cove -nimiseen pikkukaupunkiin, oletettavasti USA:n itärannikolle. Päähenkilö on amerikkalainen 17-vuotias Hope McKaya. Hopen tarinaa seurataan muutaman kuukauden ajalta. Kertomuksen pääroolissa pitäisi olla Hope ja mystiset surun syöjät, mutta varsinainen tarina hautautuu pinnallisten, ikäisekseen epäkypsien teini-ikäisten ihmissuhdeongelmien ja tunnemyrskyjen aivan liian yksityiskohtaisen kuvauksen alle.

Isompien kustantamojen leiville pääsemisessä on omat hyvät puolensa, kuten esimerkiksi ammattitaitoiset kustannustoimittajat, joiden työtä on tukea kirjoittajaa tekstin tuottamisen eri vaiheissa. Valitettavan usein monissa pien- ja omakustanteissa tekstistä tulvii läpi editoimisen tarve. Näin on laita myös Veera Laitisen Surun syöjissä. Tämä on harmillista, koska tarinassa olisi ainesta vaikka mihin.

Surun syöjät laittaa miettimään kuinka teos toimii ajan kuvana. Kirjoittaja Veera Laitinen on 14-vuotias, ja pohtia sopii kuvaako teos varhaisteinien ajatusmaailmaa, joka teoksessa pyörii vain ja ainoastaan oman navan ympärillä. Myös amerikkalaisen kulttuurin vaikutus todella näkyy teoksessa, kun taas suomalaisen kulttuurin omaleimaisuutta ei näy missään. Kun suurin osa nuorille suunnatuista tv-sarjoista ja käännöskirjallisuudesta tulee Amerikasta tai anglosaksisista maista, ei kai ilmiössä sinänsä ole mitään kummasteltavaa. Surullista se kyllä on, koska suomalaisessakin tarinaperinteessä riittäisi mistä kirjoittaa – löytyisi sieltä paikka surun syöjillekin.

Kirjoittajana Veera Laitisessa on potkua. Ajan myötä itselleen rehellinen kirjoittaja oppii kyllä tekstiensä suhteen suitsimaan mielihalujaan, sekä ravistamaan löysät pois. Kärsivällistä hiomista se vaatii, sillä tavalla timanttikin valmistuu. Ammattitaito karttuu vain kokemuksen myötä.

Teksti Maria Loikkanen

Suomikummaa!

Kuluneena viikonloppuna Tampereella kävijät ovat saaneet nauttia Finnconin antimista. Itse en päässyt paikan päälle, kieltämättä on harmittanut.

YLE on uutisoinut conin kylkiäisinä muutamia juttuja, joista yhdessä avataan Suomikumman maailmaa. Haastateltavana on kirjailija Anne Leinonen. Suora linkki haastatteluun löytyypi tästä.

Täältä löytyypi toinen haastattelu, jossa Anne Leinonen listaa tämän hetken kiinnostavimpia kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita.

Minusta Johanna Sinisalolta lähtöisin oleva suomikumma on hyvä nimi. Spekulatiivinen fiktio on sinänsä kuvaava, mutta hemmetin hankala noin niin kuin suussa pyöriteltäväksi. Spefiksi se taipuu äkkiä, mutta kukas sitten ymmärtää mistä on kyse? Jos ymmärtää spekulatiivisesta fiktiostakaan. No siinä ainakin tuo fiktio-sana vinkkaa suuntaa. Fantasia ja scifi ovat ”hyviä” termejä siinä mielessä, että ne ovat aikanaan kuvanneet sitä missä mennään, ja noin ylipäänsä kuvaavat laajalla skaalalla lajityyppejä. Mutta kun lajityyppien meno on kehittynyt sen verran vauhdikkaasti, että näiden kahden termin raamit ovat nykyään jo ehkä enemmän kahle kuin suuntaa antava opaste.

Suomikumma loksahtaa mukavasti omaan tilaansa, jossa voi revitellä eikä raamit ole heti kaulassa, jos ja kun on halu kokeilla jotakin, jolle ”ei löydykään kiltisti kasassa pysyvää ja helppoa määritelmää”. Suomi viittaa tietysti kotimaiseen tuotantoon, ja kumma pitää sisällään ”melko paljon”. Ainakin minulle kumma on sana, johon todella mahtuu kaikenlaista, mutta samalla se on myös positiivisesti sävyttynyt. Kumma ei ole yhtä kuin ”outo” tai ”ihmeellinen”, kumma on juuri sopivasti omanlaisensa: saattaa olla sinänsä vaikeasti määriteltävissä, mutta kuitenkin helposti ymmärrettävissä – toden ja tarun entistä rajumpi sekoittuminen, kuten YLEn jutussakin mainitaan.

Hyvä suomikumma! 😀

Ja Finnconhan on käynnissä vielä tänään, eli jos Tampereella olette niin ei kun menoksi! Tässä linkki Finncon 2012 sunnuntaipäivän ohjelmakarttaan.