Uutta potkua

Kriitikon työni saa uutta potkua: minua pyydettiin sanomalehti Kalevaan avustajaksi kirjoittamaan kritiikkejä fantasiakirjallisuudesta. Fantasiakirjallisuudesta! Voi pojat! En olisi ikinä uskonut, että jotakin tällaista voisi tulla eteen. Hieno tunne! 🙂

Toki jatkan vielä kirjoittamista myös Onnimanniin, miksipä sen jättäisin. Siinä, että lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa, on omat hyvät puolensa: kun kirjoitushommia tekee muiden töiden lomassa, väljät aikataulut ovat helpotus. Tällöin ehtii myös paneutua asiaan antaumuksella, mikä on mielestäni kriitikon työssä yksi tärkeimmistä asioista: arvosteluja, kritiikkejä, arvioita – millä nimellä arvioitavat tekstit sitten ikinä kulkevatkaan – ei vedetä hatusta. Kyllä niihin täytyy paneutua.

Kalevasta en osaa vielä sen enempiä kertoilla, muuta kuin että ensimmäisistä arvioista on jo sovittu, ja että kirjapaketti odottaa postissa. Arviot ilmestynevät lehdessä omalla ajallaan. Siitäkään en sen tarkemmin osaa sanoa, ovatko arviot luettavissa Kritiikkiportista. On toimituksen asia lähettää tekstit Kritiikkiporttiin. Toki toivoisin, että ne sinne päätyisivät. En vielä osaa sanoa sitäkään, voinko esim. julkaista Kalevaan kirjoittamiani kritiikkejä täällä blogissani, kuten olen Onnimanniin kirjoittamieni kritiikkien kanssa tehnyt. Toki voin aina julkaista muunneltuja tekstejä, mutta se mihin omat rahkeet riittävät, on kokonaan eri asia.

Kylläpä on iloinen mieli tästä uudesta pestistä. Ja uudesta kodista, joka on mielestäni maailman paras koti, totta kai 😀 Mutta että fantasiaa, ja vielä sanomalehdessä! Nyt on oikeasti mahdollista tehdä jotakin genren hyväksi, ja ehkä jossakin vaiheessa vielä myös sci-fi genren hyväksi – kyllähän jo pelkästään se, että genreä/genrejä tuodaan esille, on iso juttu. Ainakin minulle.  Voi pojat! Pieni kirjallisuudentutkija sisälläni on herännyt, eikä oikein tiedä miten perin olisi. Nykyiset työtehtäväni viestintävastaavana ovat olleet mielenkiintoisia ja lievästi sanottuna ”haastavia”, enkä ikinä olisi uskonut tällaiseen kyytiin päätyväni. Mutta se, että saa tehdä työkseen myös sitä, mikä todella on omaa sydäntä lähellä, on aikamoinen juttu: lasten ja nuorten kirjallisuus, ja ennen kaikkea fantasiakirjallisuus! Olen asiasta niin hyvilläni, hämilläni ja iloinen, että en voi edes pahoitella ”häpeämätöntä hehkutustani” asian johdosta! 😉

Uudesta kodista vielä sen verran, että nyt koti alkaa näyttää, tuntua ja tuoksua kodilta. Tavarat ja huonekalut alkavat vihdoin löytää tiensä mielestäni niille oikeille paikoille, ja muuttolaatikotkin ovat jo päätyneet ulko-ovesta ulos. Suurimmaksi osaksi. Ennen kaikkea vanha tuttu työpöytä, joka on yli vuoden verran ollut varastossa evakossa, on jälleen löytänyt oman paikkansa. Tämä tuntuu tärkeältä ja hyvältä, etenkin se, että työpöydälle on nyt aivan oma nurkkauksensa. Omaa työhuonetta ei vielä(kään) ole, mutta tämä ratkaisu toimii vallan mainiosti. Sen näkee jo pelkästään siitä, että SOK:n yhteishyvä.nettiin menevien kirja-arvioiden kirjoittaminen on hyvässä vauhdissa, ja arvioitavien kirjojen lukeminen vielä paremmassa vauhdissa.

Kylläpä nyt on uutta potkua kaiken tämän hiljaiselon keskellä!

Mainokset

Tiibetiläisiä kansansatuja

Kunniasanalla: yritin, yritin ja yritin eilen aamulla päivittää blogia – pitkästä aikaa ihan jopa kirjallisuusaiheisella postauksella 😉 Huonolla menestyksellä tosin, koska WordPressin puolella oli jotakin häikkää, enkä päässyt edes kirjautumaan sisään.

Tämän hetkinen hiljaisuus johtuu käynnissä olevasta muutosta: vuoden verran mökkielämää vietettyäni sain kesällä asunnon Savonlinnasta, joka ei kuitenkaan tuntunut kodilta. Meluisa ympäristö kävi hermon päälle yllättävällä tavalla. Mietin että ehkäpä juuri se, että asuin pitkään mökillä, maaseudun hiljaisuudessa, loi vastakohdan josta en päässyt yli. Asunto ei vain tuntunut kodilta. Piste. Vaan kuinka ollakaan täysin yllättäen eteen tuli vaihtoehto ”maalaiselämästä kaupungissa”, ja sain asunnon rauhalliselta asuinalueelta toiselta puolelta kaupunkia. Jotta nyt sitä täällä istutaan muuttolaatikoiden keskellä. Itseasiassa istun hetekalla, joka on olohuoneen lattialla poikittain. 😉 Tästä tulee mieleen Douglas Adamsin Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto, jossa toimiston rappukäytävään oli juuttunut sohva poikittain. Tosin sillä erotuksella, että sohva oli osittain jossakin toisessa ulottuvuudessa. Minun hetekani taitaa vielä (toistaiseksi) olla kokonaan tässä todellisuudessa.

Varsinainen asia koskee tällä kertaa tiibetiläisiä kansansatuja. Savonlinnassa järjestettiin Terveys- ja hyvinvointimessut viime viikonloppuna. Pienimuotoinen mutta sympaattinen tapahtuma, joka järjestettiin toisen kerran. Kävin paikan päällä pariin otteeseen, onneksi, koska toisella kerralla paikalla oli myös Biokustannuksen väkeä. Pöydällä oli kaikenmoista kirjallisuustarjontaa, ja haltuuni päätyi Tiibetiläisiä kansansatuja -niminen teos (Norbu Chophel 1984). Olin jotenkin aivan häkeltynyt koko kirjasta, positiivisella tavalla, koska minusta eri kansojen sadut ovat aina jollakin lailla avartavia lukukokemuksia, enkä todellakaan odottanut löytäväni tällaista pientä aarretta terveys- ja hyvinvointimessuilta.

Vielä en ole ehtinyt kirjaa lukea, mutta odotan kyllä ilolla. Tiibet ja sen kansa tuntuu kaukaiselta asialta, enkä tiedä maasta ja sen kulttuurista juuri mitään. Sadut tarjoavat kiinnostavan näkökulman kansanperinteisiin ja historiaan, tavallaan jopa kansan sieluun: perinteiden säilyttämistä kerrontaperinteen kautta.

Lukulistalla on nyt paljon kirjoja. Satukirja on omaksi ilokseni ja saa odottaa jonkin aikaa, koska arvosteltavien kirjojen pino on nyt päässyt kasvamaan hiukan liian korkeaksi. Onneksi joukossa on paljon mukavaa uutta, jonka lukemista odotan innolla. Mm. Timo Parvelan Sammon vartijat -sarjan kolmas ja viimeinen kirja, Louhi, sekä Sari Peltoniemen uusin, Hämärän renki.

Hyvää syksyistä sunnuntaipäivää kaikille! Minä jatkan muuttoa, loppusuora alkaa pikkuhiljaa häämöttää. Puuh. 😉