Käymme joulun viettohon

Joulu on taasen ovella. Lähestyvän juhlan myötä toivotan kaikille oikein levollista ja etenkin kirjarikasta joulua! 😉

Ilkka Auer: Lumen ja jään maa -sarja. Sysilouhien tarina.

Eräs ”pitkäaikainen projektini” on ollut Ilkka Auerin Lumen ja jään maan -sarjaan tutustuminen. Sarja kertoo Sysilouhien suvusta. (*Edit: otsikoin kirjoituksen aluksi virheellisesti  ”Sysilouhien sukua -sarja”, kiitos Anna-Marin virhe tuli korjattua!) Luin koko sarjan jo jokin aika sitten, mutta en ole saanut kirjoitetuksi asiasta ennen kuin nyt. Ohessa Sysilouhien sukua -tarinasta (sarjan ensimmäinen osa) referoiden, sillä tätä tarinaa en halua keneltäkään spoilata ennakkoon! Kaikkinensa sarjassa on neljä osaa, joten tässä nyt myös vinkkiä joululoman lukemistoon kaikille niille, jotka kaipaavat pitkää ja paksua fantasiatarinaa täyttämään joulunpyhien kiireettömiä päiviä.

Jonkin verran spekulatiivista fiktiota, eritoten scifiä ja fantasiaa lukeneena sitä tahtoo kyynistyä sen suhteen löytyykö maailmasta vielä spefitarinoita joissa ”on sitä jotakin”. Kun tällainen tarina, tai parhaimmillaan kokonainen sarja tällaisia tarinoita tulee vastaan, tahtoo siinä sukat pyöriä jalassa.

Sysilouhien sukua sai sukat pyörimään jalassa. Kello oli noin 04 aamulla kun sain sarjan ensimmäisen kirjan luettua. Eihän sitä voinut kesken jättää, kun kerrankin oli mahdollista valvoa ja lukea koko tarina kertalaakista.

Sysilouhien sukua kertoo Nonnan ja hänen sukunsa tarinan. Kertomuksen maailma on ns. suljettu maailma, eli oma fiktiivinen todellisuutensa. Vertailukohteena tällaiselle todellisuudelle on mm. Harry Pottereiden maailma, jossa kulkee kaksi todellisuutta rinnakkain: velhojen todellisuus sekä jästien todellisuus, ja aina välillä nämä todellisuudet ”sotkeutuvat toisiinsa”. Suljettu maailma tarkoittaa sitä, että se on ns. itsenäinen todellisuutensa, josta ei ole pääsyä muihin todellisuuksiin. Se minkälainen fantasiakertomuksen maailma on, eli suljettu tai ns. useista todellisuuksista koostuva maailma, on olennaista, koska se osaltaan muodostaa kertomukseen tiettyjä peruslähtökohtia.

Sysilouhien suvussa kertojana toimii nk. kaikkitietävä kertoja, eli ”ääni” joka on läsnä monissa paikoissa yhtä aikaa, ja tietää koko ajan mitä missäkin päin kertomuksen maailmaa tapahtuu. Kertomuksen päähenkilö on Nonna, mutta kertomuksessa on useita sivuhenkilöhahmoja, joista tulee kokonaisuuden kannalta olennaisia. Esimerkiksi Fenris, Nonnan jääkarhu ja suojelija, on tällainen henkilöhahmo. Toki voi pohtia myös sitä, onko Fenris yhtälailla päähenkilö kuin Nonna, jostakin näkökulmasta tarkasteltuna tämäkin pitänee paikkansa. Nonnan näkökulmasta tarinaa kuitenkin kerrotaan.

Tarinan yksi ydinteemoista on monelle fantasiakertomukselle perinteinen ”matka omaan itseen”, joka käynnistyy Nonnan kotikylän tuhoamisella. Tyttö kidnapataan ja viedään vangiksi kaukaiseen paikkaan. Nonna onnistuu pakenemaan, ja tästä alkaa pidempi matka kuin hän olisi uskonutkaan. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja suvun vanhat salaisuudet alkavat aueta pikkuhiljaa. Nonnan lisäksi monet muut henkilöhahmot yllättyvät pinnalle nousevista paljastuksista, ja selvää on, että maailma elää muutoksen aikoja. Kaiken sen myötä mitä Nonna kokee ja oppii, hän itse koko ajan kasvaa, etenkin tuntemaan oman voimansa.

Monet fantasiaseikkailut, alkaen Tolkienin Sormusten herrasta, pitävät sisällään henkilöhahmojen matkan omaan itseen, matkan joka toimii ikään kuin oppitunteina oman voiman löytämiseen ja valjastamiseen – yleensä vaikeuksien kohtaamisen kautta. Probleemi on usein se, että etenkin jotkut ulkomaiset kirjailijat kirjoittavat näistä aiheista toistaen vanhaa, tai suorastaan matkien muita, kuten esimerkiksi koin Christopher Paolinin tehneet teoksessaan Eragon (= matkineen Tolkienia etenkin paikkojen nimissä. Teoksen jatko-osia en ole lukenut enkä lue.). Ikävä kyllä fantasian kentällä, etenkin ulkomailla, on paljon jäljitelmiä ja niiden jäljitelmiä, ja alkaa olla vaikeaa löytää tarinoiden seasta jotakin raikasta.

On taito kirjoittaa esimerkiksi vanhoja perinteisiä aineksia käyttäen tarina, joka laulaa aidosti omaa lauluaan. Osaltaan tästä syystä kotimaisen spekulatiivisen fiktion nousua onkin ollut suoranainen ilo seurata, koska kirjailijoilla on todella raikkaita ja omaperäisiä ideoita. Vaikka monissa tarinoissa on myös ”kierrätysmateriaalia” mukana, tätä materiaalia on kierrätetty siten, että lopputulos on jotakin uutta ja raikasta. Suomessa on etenkin 2000-luvun jälkeen ollut lukuisia omaäänisiä ja aidosti omaa lauluaan laulavia erittäin lahjakkaita kirjoittajia, joiden soisi nousevan myös laajemman yleisön tietoisuuteen.

Ilahduin aidosti Auerin Sysilouhien suvusta. Oma lukukokemukseni oli nimenomaan se, että Sysilouhien sukua (ja koko sarja…) laulaa omaa lauluaan aidosti omalla äänellään.

Sivukommenttina tähän: jaksan vuodesta toiseen hämmästellä mikä kotimaisia kustantamoja vaivaa? Suomessa kirjoitetaan erittäin hyvätasoista aikuisten sekä lasten ja nuorten spekulatiivista fiktiota. Suhteessa väkilukuumme kirjailijoita on paljon, ja kirjallisuus korkeatasoista, joten verrattuna esim. moniin ulkomaihin, meillä todellakin ilmestyy paljon korkeatasoista spefiä. Miksi tästä ei puhuta enemmän? Vai puhutaanko, ja minulla on vaan ollut korvat kiinni? En muista samanlaisia mainoskampanjoita yhdenkään kotimaisen kirjailijan teoksen kohdalla kuin mitä Harry Pottereiden kohdalla oli. Siitä huolimatta, että usealla kotimaisella fantasiateoksella on niin sanotusti enemmän ansioita kuin mitä esimerkiksi Pottereilla, esimerkiksi Ilkka Auerin Lumen ja jään maa -sarjalla.

Halusin tuoda tämän sivukommentin esille, vaikka tarkoitukseni ei ole aloittaa ”laatukeskustelua” tässä, sillä se on kokonaan eri teema. Erittäin mielenkiintoinen teema tosin. Ja tästä pääsemmekin sitten kirjallisuuspalkintoja liippaavaan arvokeskusteluun, ja kohta olemme niin syvällä suossa, että emme pääse sieltä enää päivänvaloon. Joten aiheeseen palatakseni totean vain, että oma lukukokemukseni Sysilouhien sukua -tarinan parissa kolahti positiivisella tavalla paljon syvemmälle kuin mitä esimerkiksi Harry Potterit aikanaan. Ja että syytä olisi kotimaista lasten ja nuorten kirjallisuutta – sekä fantasia ja scifi-kirjallisuutta – nostaa reippaasti esille. Samalla voisi myös miettiä missä viipyy aikuisille suunnattu kotimainen scifi- ja fantasia kustantamojen tarjonnassa.

Olenko ikävä ihminen, jos en kerro Sysilouhien tarinasta enempää tässä? Tulin tähän päätökseen nauttiessani suuresti tarinan eri vaiheista ja sen saamista käännöksistä. Myönnän että hieman odottelin koska tarina ”urautuu tusinafantasialle tyypilliseen uraan”, mutta sitä hetkeä ei koskaan tullut. Ilkka Auer on tehnyt tarinan eteen paljon töitä, koonnut materiaalia ja koostanut tarinan tapahtumia siten, että vaikka siinä toistuu monet muista seikkailuista tutut elementit, kuten vaikkapa pahan hengen läsnäolo (= jokin nimetön paha vainoaa ns. hyvää henkilöhahmoa), muodonmuuttajien läsnäolo (= tyypillistä monissa fantasiatarinoissa) sekä lumottujen esineiden läsnäolo, ei urautumisen hetkeä tullut.

Lämpimästi suosittelen lämmittävää ja seikkailullista matkaa kotimaisen, anteeksi Erittäin Laadukkaan Kotimaisen fantasiatarinan parissa. 😀

Keskustelu jatkuu

Edellisessä postauksessa mainittu kirjallisuuskeskustelu jatkuu edelleen Grafomaniassa. Viimeksi kun kävin katsomassa, ketjussa oli 122 kommenttia. Menkää ihmeessä lukemaan ja kommentoimaan, jos aihe yhtään kiinnostaa!

Omat fiilikseni keskustelusta ovat hyvät, olen oikein iloisella mielellä siitä, että keskustelusta kehittyi näin monimuotoinen, ja että se sai niin monia osaanottajia – jatkuen edelleen! Monipuolista ja virkistävää, etten sanoisi – ihanaa, että ihmiset ovat kiinnostuneita mitä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentällä tapahtuu. Henkilökohtaisesti ajattelen, että olisi kamala asia, jos ketään ei kiinnostaisi näin tärkeä aihe. Keskustelijoiden joukossa on uskoakseni ollut myös ”nuoria kommentoijia”, tällä tarkoitan alle 18-vuoden ikäisiä kommentoijia, eli perusteema koskettaa myös ikäryhmää kenestä tässä ollaan keskusteltu. Näin!

Kuten jo edellisessä postauksessa toin esille, iloitsen ja olen hyvilläni eritoten siitä, että kulttuuriväki tiedostaa niin hyvin mahdolliset probleemakohdat, joiden parissa kentällä painitaan, ja on valmis keskustelemaan näistä asioista. Kuten tässä matkan varrella on käynyt ilmi, tulkintaeroja syntyy helposti, mutta eihän niihin tarvitse takertua jos ei halua. Mahdolliset väärinkäsitykset pitää selvittää jos vain mahdollista, mutta muuten olen valinnut sen, että en tartu tulkintaeroihin. Elämä helpottuu kummasti jos ja kun laskee asioita ”toisesta sisään ja toisesta ulos”. Näkemykseni on, että jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, tosin sitä voi aina miettiä millä tavalla mielipiteensä ilmaisee.

Seuraavan pitäisi olla sanomattakin selvää, mutta sanonpahan kuitenkin:

Luonnollisestikin kirjoitan myös jatkossa täällä kaikista sellaisista aiheista, jotka koen jollakin tavalla tärkeäksi blogin perusteemojen kannalta. Todennäköisyydet siihen, että kaikki eivät näistä aiheista pidä, tai pidä siitä mitä kirjoitan ja/tai miten kirjoitan ovat kai yhtä suuret kuin siihen, että löytyy lukijoita jotka niistä pitävät. Lienee sopivasti yleistettyä sanoa, että olemme kaikki erilaisia, ja meillä on erilaisia näkemyksiä asioista 😉 Onneksi myös vapaasti saa ja voi valita blogit, joita haluaa käydä lukemassa ja kommentoimassa 😉

Keskustelu siis jatkuu Grafomaniassa, hienoa hienoa!

Oikein hyvää joulun aikaa kaikille 😀

Korsi kekoon

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Sopivasti itsenäisyyspäiväksi Internetin ihmeellisessä maailmassa on käynnissä kaikenlaista, myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyen. Sopivasti siksi, että pyhäpäivänä on aikaa surffailla netissä ja osallistua keskusteluihin… 😉

Olen mielenkiinnolla seurannut lasten- ja nuorten kirjallisuutta koskevia keskusteluja Grafomaniassa sekä Kirjailijan häiriöklinikalla. Myös Rouva Huu kirjoitti asiaa koskevan postauksen.

Taustoitan asiaa sen verran, että Grafomaniassa keskustelun aiheena on ”Minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa”. Käsittääkseni sekä Grafomanian että Kirjailijan häiriöklinikan keskustelut saivat ainakin osittain vaikutteita Vilja-Tuulia Huotarisen teoksen Valoa, valoa, valoa ympärillä käydystä keskustelusta (Finlandia Junior -voittaja 2011). Teos on herättänyt keskustelua mm. seksuaalisuuden kuvauksesta ja käsittelystä nuortenkirjallisuudessa sekä siitä, olisiko teos pitänyt luokitella aikuistenkirjallisuudeksi. Koska en ole kyseistä teosta lukenut (vielä), en ota siihen liittyviin keskusteluihin kantaa. Mutta käykää te hyvät lukijat ihmeessä lukemassa sekä kommentoimassa näitä keskusteluja jos aihe yhtään kiinnostaa!

Harvoin osallistun tai otan kantaa tällaisiin keskusteluihin, mutta nyt haluan kantaa oman korteni kekoon ja tuoda esille muutaman näkökulman. Näkökulmani ovat lähinnä tulkintoja em. keskusteluista.

Sen myötä, mitä olen lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työskennellyt, olen yhä syvemmin alkanut ymmärtää kuinka korkeatasoista ja laadukasta, eli ammattitaidolla tehtyä, kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta Suomessa ilmestyy. Ammattaito ulottuu myös netin keskustelupalstoille, minkä konkreettisesti osoittaa se, että lasten- ja nuorten kirjailijat sekä ylipäänsä lasten- ja nuorten kirjallisuuden sekä kulttuurin parissa/kulttuurin kentällä työskentelevät ihmiset käyvät tällaisia keskusteluja kuten ym. blogeissa. Joku ei ehkä pidä tällaisia keskusteluja ”minään”, mutta nykymaailmassa jossa mm. päivälehtien kritiikkejä (ja etenkin pituuksia) karsitaan yhä enenevässä määrin, syödään näillä toimilla maata myös aitojen keskustelujen mahdollisuuksilta. Onneksi on Internet ja sosiaalinen media, etenkin kirjallisuusblogit jotka osaltaan mahdollistavat keskustelun!

Se, että kulttuuriväki lähtee mukaan tällaisiin keskusteluihin kertoo osaltaan siitä, kuinka syvälle alalla työskentelevien ihmisten kunniantunto, osaaminen ja ammattitaito on juurtunut. Ihmiset tiedostavat ja haluavat tiedostaa kuinka isojen asioiden parissa he työskentelevät, ja haluavat myös kantaa vastuunsa. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että kun näissä keskusteluissa nousee esille monenlaisia mielipiteitä, kuten nyt nousi esim. holhous- ja sensuuri-ajattelua, oli hienoa huomata eritoten se, kuinka vähässä ainakin näissä kyseisissä keskusteluissa tällainen ajattelu on, ja etenkin se, että siihen reagoidaan eikä jätetä vain sikseen. Yksittäisten keskustelijoiden esittämiä näkemyksiä siitä, että aikuisten tulisi valvoa ja ohjata sitä mitä nuoret lukevat, jotakin tiettyä kirjallista teosta negatiivisena esimerkkinä käyttäen ei purematta nielty, mikä on äärimmäisen ilahduttavaa. Ilahduttavaa siksi, koska ”isoveli valvoo” -toiminta on pelkoperustaista toimintaa, joka mahdollisesti laajetessaan ja kärjistyessään voisi johtaa holhoukseen, ja sitä kautta helposti sensuuriin. Kulttuuriväki on hereillä. Onneksi. Purematta ei nielty myöskään ajattelua kirjallisuudesta ”kasvattajana”, siitä että kirjallisuudella tulisi olla kasvattava rooli.

Välihuomautus: Joka on tutustunut kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaan, tietää että tässäkin maassa elettiin mm. 1940-luvun lopulle asti aikaa, jolloin lasten- ja nuortenkirjallisuutta leimasivat erilaiset ”ideologiset ja kasvattavat näkökulmat”, jotka alkoivat murtua 1950-luvun yleismaailmallisen murroksen aikana, jolloin koko kirjallisuuden kenttä muuttui. Myös lasten- ja nuortenkirjallisuus alkoi askel askeleelta avautua uusille näkemyksille ja muuttua suuntaan, jossa asioita nostetaan esille ja käsitellään avoimemmin. (Asiasta kiinnostuneille lisätietoa mm. teoksista Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Huhtala, Grunn, Loivamaa, Laukka. Tammi 2003 sekä Ilosaarten seutuvilta. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa ja tutkimusta. Toim. Huhtala, Liisi & Juntunen Katariina, BTJ 2004)

Yllä mainittujen blogipostauksien keskusteluista käy selkeästi ilmi kuinka tietoisia kirjailijat ovat vaikutuksesta joka esim. yksittäisellä taideteoksella voi olla lapsen ja/tai nuoren elämään. Käytännössä tiedostaminen tarkoittaa sitä, että ei suostuta elämään pelkotilojen vankina, eli antautumaan jossitteluille tyyliin ”mitä jos joku saa teoksestani trauman”. Tästä muodostuu yhtälö ”kirjailijat tiedostavat, uskaltavat ja toteuttavat”, joka osaltaan muokkaa kulttuurin kenttää yhä monimuotoisempiin suuntiin. Kuten värikkäästä keskustelusta myös kävi ilmi, monimuotoisuus ei välttämättä miellytä kaikkia, mutta hedelmällistä se ainakin on, jos asioista pystytään keskustelemaan.

Tiedostaminen on upea asia, koska pelkotiloissa eläminen pitää yllä ”vaikenemisen muuria”, sitä että asioita hyssytellään ja ne lakaistaan maton alle esimerkiksi piilottamalla jotkut tietyt asiat lapsilta ja nuorilta. Tällaiset pelkopohjaiset uskomusmallit kuten hyssyttely ja holhoaminen ovat hälyyttäviä, mm. siksi, koska usein tarve muiden holhoamiseen kumpuaa kontrolloinnin tarpeesta, jota ohjaa oma oikeassa olemisen tunne, se että ”tiedetään paremmin kuin muut mikä toisille on hyväksi”. (Tähän liittyy monesti myös piirre, että on saatava keskustelun viimeinen sana keinolla millä hyvänsä, ja tuettava omia näkökulmia mitä moninaisimpien asiantuntijatahojen ja tittelinkantajien lausunnoilla, koska oma uskomusmalli ei yksinkertaisesti anna periksi sille, että asian voi nähdä monella muullakin tavalla. Tai sitten ryhdytään marttyyriksi, ”jota kukaan ei ymmärrä”.) Tämä on hyvin itseriittoinen ja vahvasti muita aliarvioiva ja vähättelevä näkökulma. Tällöin kielletään muilta vapaa valinta, mahdollisuus valita kokea jokin asia itse, ja tehdä valintoja omaan kokemukseen perustuen. Usein hyssyttely ja mahdollinen holhous on täysin tiedostamatonta toimintaa, mikä on joskus hyvinkin ristiriitaista, koska tällaisella ”haluan hyvää muille koska tiedän paremmin kuin muut mikä muille on hyväksi” -toiminnalla voi olla monenlaisia kauaskantoisia negatiivisia seurauksia monelle ihmiselle.

Asiasta kiinnostuneille suosittelen mm. Alice Millerin pelkokulttuuria ja pelkotiloja käsitteleviä teoksia ”Lahjakkaan lapsen draama (uusittu versio teoksesta Lahjakkaan lapsen tragedia) sekä teosta ”Murra vaikenemisen muuri”, jossa Miller tarttuu nimenomaan vaikenemis- ja hyssyttelykulttuuriin sekä niihin traagisiin seurauksiin joita tällaisella kulttuurilla voi pahimmillaan olla.

Kaiken kaikkiaan on todella ilahduttavaa huomata, kuinka rakentavalla pohjalla keskustelua on käyty. Kirjailijat ja muu kulttuuriväki tuovat esille perusteltuja näkökulmia, luottavat omiin näkemyksiinsä ja ammattitaitoonsa. Etenkin Grafomanian asiaa koskevan postauksen keskustelusta välittyy myös se, että nuorten omaan intuitioon luotetaan, nuorten asiantuntijuuteen siitä mikä heitä kiinnostaa ja mikä ei, mitä he haluavat lukea ja mitä eivät.

Keskustelu on avain moneen asiaan, ja kuten mainituissa keskusteluketjuissa tulikin esille, eräs erittäin toimiva ratkaisu olisi keskustella nuorten kanssa kirjoista tai muista kulttuuriteoksista, jotka herättävät heissä kysymyksiä tai voimakkaita tuntemuksia. Tämä viestii aikuisen luottamuksesta nuoreen, sekä siitä että aikuinen tarjoaa omaa tukeaan ja ennen kaikkea läsnäoloaan nuoren ”käyttöön”, antaa hänelle aikaansa. Se on tie, joka auttaa ihmistä kohtaamaan elämän haastavia ja vaikeita asioita ja parhaimmillaan (sellaisen aikuisen tuella ja opastuksella joka ei tuomitse nuorta ja/tai hänen kysymyksiään, pohdintojaan tai tuntojaan, tai kiellä joidenkin asioiden olemassaoloa) myös opettaa, että niistä voi selvitä. Hyssyttely ja asioiden lakaiseminen maton alle aikuisen toimesta opettaa lapselle ja nuorelle sitä samaa toimintamallia. Se on toimintaa joka opettaa elämistä kieltämisen mallissa, sitä että asioita ei tarvitse kohdata, ja että tosiasioiden välttely tai kieltäminen on ratkaisu johonkin asiaan, vaikka se ei sitä kuitenkaan ole.

Se, että keskustelua on ja että keskustelua käydään aikuisten kesken, ei siis todellakaan ole vähäpätöinen asia vaan hyvin perustavanlaatuinen hieno asia, jota tulisi vaalia. Toki avoimista keskusteluista syntyy usein myös räiskähteleviä sivutuotteita vaikkapa verbaalisten vääntöjen muodossa, etenkin jos pelissä on toisistaan voimakkaasti eriäviä mielipiteitä. Usein voimakkaasti eriävät mielipiteet herättävät meissä monenlaisia tuntotiloja ja saavat meidät joskus lähtemään mukaan ”reagointipeliin”, mikä on hyvin inhimillistä. Itse yritän tällaisissa kohdissa ”katsoa peiliin” ja kysyä itseltäni mikä saa minussa olevan tunteen heräämään ja minut reagoimaan. Jonka jälkeen keitän kupillisen, tai jopa pannullisen teetä, ja jäähdyttelen niin kauan kuin on tarpeen, jotta keskustelu voi jatkua avoimena ja asiallisena. 😉 Nettikeskusteluissa on se hyvä puoli live-elämän keskusteluihin verrattuna että näin voi toimia kaikessa rauhassa 😀

Jos joku tulkitsee tämän postauksen kotimaisten kulttuuritoimijoiden ammattitaitoa koskevat näkemykseni ”yltiöpositiivisena hehkutuksena”, tai jopa nuoleskeluna, pyydän lukemaan tekstin uudelleen ja ajatuksella. (Nuoleskelusta sen verran, että taloudellista hyötyä siitä ei tipu penniäkään. Kriitikoille maksetaan niin surkeasti, että jos nuoleskelulla kaipaa taloudellista hyötyä, kannattaa sitä toteuttaa jollakin toisella alalla.) Tosiasiat voivat olla myös positiivisia (sen iän ikuisen suomalaiskansallisen negatiivisuuden sijaan!), ja tosiasia on, että suomalaisen kulttuurintuotannon saralla työskentelee erittäin ammattitaitoista väkeä, myös lasten- ja nuorten kirjallisuuden saralla. Ammattitaitoa riittää niin kirjailijoiden, kuvittajien, kustannustoimittajien kuin muidenkin kirjallisuuden alojen parissa – myös kirjakauppa-alalla. Tämän sanon kouluttajan näkökulmasta: olen käynyt libristi-tutkinnon opiskelijoita kouluttamassa, ja minulla on käsitys siitä minkälaista väkeä alalla on (tästä ehkä lisää joskus myöhemmin). Ammattitaidosta kertoo myös se, että kulttuuritoimijat käyvät näissä mainituissa blogipostauksissa näinkin avoimia ja hedelmällisiä keskusteluja. Ennen kaikkea keskustelut kertovat erittäin hyvää tiedostamisen tilasta, joka lasten- ja nuorten kulttuurin saralla vallitsee.

Ja: Muiden ammattitaidosta puhuminen ja sen esille tuominen ei ole yltiöpositiivisuutta vaan tosiasia, jota voi hyvällä omalla tunnolla aina aika ajoin tuoda esille, jopa korostaa sopivissa kohdissa. Ei siinä ole mitään pahaa tai väärää. Siihen ei vaan ole meidän kulttuurissamme totuttu, ja jos näin tehdään, usein käy siten että asia menee leuhkimisen puolelle. Ei sen tarvitse niinkään olla.

(Kommenttini yltiöpositiivisuudesta liittyvät palautteeseen, jonka taannoin sain kritiikeistä/arvioista joita kirjoitin: ne olivat kuulemma liian positiivisia. Jos en tuolloin olisi istunut, olisin lentänyt pyrstölleni. Uskoisin, että palaan tähän aiheeseen myöhemmin, on nimittäin tullut jonkin verran pohdittua asiaa.)

Viimeisenä tulee kommenttini teemaan ”Minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa”. Oma taustani on ”vapaa tutkija”: niin pienestä kuin muistan, kolusin ja tutkin kirjaston hyllyjä omatoimisesti, ja luin kaiken mitä käsiini sain. Pysyttelin monta vuotta melko kiltisti lasten- ja nuorten osastolla, mutta yläasteiässä aloin hiippailla aikuisten osastolla, ja lukioiässä siirryin sinne ”pysyvästi”. Tämä johtui pääasiassa siitä, että olin kokenut voimallisen herätyksen scifiin, ja aikuisten osastolla oli suurin osa kirjaston scifi-teoksista. Myöhemmin tämä johti siihen, että luettuani kirjaston suomenkielisen scifi-valikoiman läpi siirryin englannin kielisiin teoksiin. Onneksi, sillä sitä kautta sain myös pidettyä yllä englannin kielen taitoani. Lapsi- ja nuorilukijana olin valikoiva, eli jos tarina oli minulle liian vaikea, ahdisti tai ei muuten vain kiinnostanut, jätin sen suosiolla syrjään. Lapsena ja nuorena jätin lukematta myös monia lahjaksi saatuja (= aikuisten tuputtamia) kirjoja, koska ne eivät kiinnostaneet. Kannatan siis ilman muuta sitä, että nuortenkirjoja kirjoitetaan kaiken ikäisille, koska on niin kovin yksilöllistä ”kuka on mitenkin kehittynyt” jossakin tietyssä iässä, ja minkä ikäiset lapset ja nuoret ”jonkin tietyn ikäisille lukijoille tarkoitettuja” kirjoja ylipäänsä lukevat.

Kiitos Grafomanian Sallalle keskustelunavauksesta sekä kaikille keskustelijoille! Hieno postaus ja hieno keskustelu, johon en nyt varsinaisesti tässä osallistunut, koska koin näiden muiden näkökulmien esille tuomisen tärkeämmäksi. Kovasti mielessä kuitenkin raksuttaa, mitä voisin kertoa esim. libristi-opiskelijoiden ammattitaidosta, sekä esimerkiksi spefin osalta kommentoida eri ikäisille kirjoitettuja/suunnattuja tekstejä. Onneksi Anne Leinonen on jo avannut sen tärkeän keskustelun!

Joulukalenteri!

Hei kaikki isot ja pienet tontut – joulukalenterien ystävät! 😉

Tällä hetkellä kahdessa kirjallisuusblogissa voi käydä lukemassa joulukalenteria. Vinkeä idea, jota voisin itsekin yrittää toteuttaa jonakin vuonna.

Rouva Huun joulukalenteriin voi tutustua Lastenkirjahyllyssä. Tutkija ja kriitikko Rouva Huu bloggaa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta taidolla, joka saattaa avata kirjan ystäville aivan uusia näkökulmia kirjamaailmaan. Parhautta Rouva Huun joulukalenterissa ja ylipäänsä blogissa ovat postaukset, joissa tutkitaan myös kirjojen kuvituksia ja kuvitusten ihmeellistä maailmaa. Nykykritiikkien maailmassa kuvituksen osuus on vähitellen vähentynyt ja vähentynyt (etenkin päivälehdistä), ja on ilo saada lukea tällaisia postauksia, joissa huomioidaan myös kuvituksen osuus. Tässä linkki Rouva Huun joulukalenterin 1. luukkuun Himmelihommaa ja hepulikohtauksia.

Toinen joulukalenteribloggaaja on nuortenkirjailija Terhi Rannela, blogi löytyy Terhin kotisivuilta. Terhin joulukalenterin luukuista löytyy matkamuistoja kuluneen vuoden retkiltä. On mielenkiintoista nähdä kuinka joulukalenterissa yhdistyvät kirjoittaminen ja matkustus – alkaen ensimmäisen luukun tarinasta.

Kiitos ahkerille bloggaajille, jotka inspiroitte meidän lukijoiden arkea!