Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Beth Revis: Across the Universe. Matka alkaa

Suomentanut Outi Järvinen

Otava 2012

400 sivua

Beth Revisin Across the Universe – Matka alkaa ilmestyi keväällä 2012 (Otava).

Viisaasti kirja on luokiteltu sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi (84.2 N) että aikuistenkirjallisuudeksi (84.2). Koen tämän viisaaksi siksi, koska kirjan luettuani minulla oli hyytävä olo. Kirjan etukansiliepeessä puhutaan hyisestä matkasta, ja yhdyn tähän. Hyytävä ja hyinen ovat sopivia adjektiiveja tämän tarinan yhteydessä.

Omien lapsuuden kirjamuistojeni joukossa on kokemus Robert C. O’Brienin kirjasta Tohtori L. – vieras kuolleesta maailmasta. Se lukukokemus oli totisesti hyytävä, enkä kirjaan mielelläni palaa vieläkään, koska se ahdisti ja ahdistaa edelleen. Across the Universe -tarinassa oli jotakin samaa, vaikka tarina yhtä aikaa koukuttikin ja oli vietävän hyvä. Vietävän hyvä mielestäni siksi, koska tuntui mahtavalta saada piiiiiitkästä aikaa lukea vanhaa kunnon avaruus-scifiä, eli avaruuteen ja avaruusalukseen sijoittuvaa tarinaa.

Kaiken lisäksi – kun kovakantisen kirjan paperikannet riisuu, paljastuu niiden alta hienot avaruusaluksen piirustukset! Tuntuu melkein surulliselta, jos esimerkiksi kirjastossa päällystetään paperikannet kontaktimuovilla kiinni, koska tämä hieno (olen scifi-fani ja minulle tämä on hieno!) kansikuva jää piiloon. Kukaan ei saa sen olemassaolosta tietää, jos paperikansia ei saa irti.

Ei ole tarkoitus ärsyttää blogin lukijoita kertomalla kirjasta ja sitten jättämällä kertomatta itse tarinasta. Mutta kun. Poden näemmä jonkinlaista pinttymää siitä, että rikon tarinat lukijoilta, jos avaan niitä täällä tuosta noin vain auki, etenkin kun kyseessä on vielä näin uusi kirja. Jotenkin tuntuu siltä, että jos kirja on ilmestynyt esim. 10 vuotta sitten, voisi olla suuremmat mahdollisuudet siihen, että se on laajemman lukijakunnan tiedossa. Uutuuskirjojen, kuten Revisin kirjan kohdalla selvästi arastelen sitä, että alkaisin paukuttaa tarinasisältöä auki täällä blogissa.

Toki esittely on paikallaan, ja koska pitkä työviikko on takana ja haluan päästä helpolla, lainaan kirjan kansitekstiä:

Avaruusalus Varjelus lähtee viemään tiedemiehistä ja asiantuntijoista koostuvaa retkikuntaa kohti kaukaista planeettaa. Mukana aluksella ovat myös 350 vuodeksi syväjäädytetyt Amy ja hänen vanhempansa.

17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä ja hänelle Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Kun Seuraaja valmistautuu tulevaan tehtäväänsä aluksen johtajana, hän löytää alukseen kätketyt ihmiset – ja punatukkaisen Amyn.

Kun Amy herää 50 vuotta liian aikaisin, selviää että myös muiden syväjäädytettyjen henki on uhattuna.

Ei tarinassa nyt aivan Alien-tunnelmaa ole, mutta kyllä siinä myös suorastaan kammottavia hetkiä on. Tai oli ainakin minulle. Toisaalta sellaiset ovat lukukokemuksena äärimmäisen herkullisia, siis se että tarina suorastaan kammottaa mutta silti sitä on yksinkertaisesti pakko lukea, koska on pakko saada tietää ”kuka on murhaaja ja mitä seuraavaksi tapahtuu”, ja on pakko saada selvää myös muista tarinan yksityiskohdista.

Yhtä asiaa ihmettelin ja ihmettelen edelleen. Teoksen nimeä. Miksi se on englannin kielinen, koska kyseessä on kuitenkin suomennos? En halua olla kielipoliisi, mutta minua asia häiritsee. Tuo lopussa oleva ”Matka alkaa” tuntuu kömpelöltä yritykseltä tuoda nimeä lähemmäksi suomenkielisyyttä (tai jotakin?), ja minusta se on kummallinen ratkaisu. Ehkä olen vain nitku, mutta tältä tuntuu. Joko koko nimi vieraalla kielellä ja sillä siisti, tai sitten koko nimi suomeksi ja sillä siisti, eikä mitään puolivälin ratkaisuja. Kun jokin asia nimetään, elokuva tai kaunokirjallinen teos yms., nimi on kuitenkin se, johon kiteytyy hyvin paljon, myös teoksen henki ja olemus. Sen vuoksi en kannata tällaisia puolivälin ratkaisuja. Across the Universe – matka alkaa on kiinnostava kertomus, joka olisi ansainnut kunnioittavampaa kohtelua ja kunnon nimen myös suomen kielellä.

Tarinaa suosittelen, mutta en heikkohermoisille!

Mainokset

Kodittomien kaupungista arvio Lastenkirjahyllyssä

Rouva Huu eli tutkija ja kirjallisuuskriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoittaa Lastenkirjahylly -blogissaan Annika Lutherin teoksesta Kodittomien kaupunki.

Kodittomien kaupunki ilmestyi viime syksynä, ja on toinen kahdesta viime vuonna ilmestyneestä kotimaisesta dystopiasta. Siis lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella ilmestyneestä dystopiasta. (Ainakin tällä hetkellä olen tässä uskossa, mielelläni olisin väärässä tässä asiassa, koska näille olisi enemmänkin tilausta! Myös aikuisten puolella.) Se toinen oli/on Anne Leinosen & Eija Lappalaisen Routasisarukset. Kirjoitin molemmista teoksista arviot Savon Sanomiin.

Tässä linkki Lastenkirjahyllyn kyseiseen arvioon.

Nautinnollisia lukuhetkiä Kodittomien kaupungin parissa! 😉

Spekulatiivinen fiktio elää hedelmällistä aikaa Suomessa

Kirjoitin pitkästä aikaa ihan ”artikkeli artikkelin” spekulatiiviseen fiktioon liittyen. Artikkeli ilmestyi Onnimanni-lehdessä muutama viikko sitten (Onnimanni 3/2011).

Teksti Maria Loikkanen

Sysilouhista Tähystäjäneitoon

Lasten ja nuorten spekulatiivinen fiktio elää hedelmällistä aikaa Suomessa

Spekulatiivinen fiktio on elänyt nousukautta 2000-luvun taitteen jälkeen. Spekulatiivinen fiktio, eli spefi, on yhä useammin käytetty yleisnimitys fantasiakirjallisuudesta, tieteiskirjallisuudesta eli scifistä, kauhufantasiasta, sekä maagisesta realismista. Vaikka genrellä on Suomessa jo pitkään ollut luja pohja, 1980-90-luvuilla käännöskirjallisuus hallitsi alaa. Maailmalla sittemmin vallinneen fantasiabuumin vanavedessä kotimainen spefi on noussut vahvasti, etenkin lasten ja nuorten kirjallisuuden kentällä.

Spefi on vankalla pohjalla

Kotimaisen lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa on onneksi aina ollut vahvoja ja persoonallisia kirjoittajia, näin myös spekulatiivisen fiktion saralla. Spefiä ovat vieneet eteenpäin pioneerit, jotka kokeilevat tekstien teemoilla, rakenteilla sekä henkilöhahmoilla rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Esimerkiksi Sari Peltoniemi, Anu Holopainen, Ritva Toivola ja Ilkka Auer ovat pitkän linjan kirjoittajia, jotka ovat avanneet monipuolisia uusia maailmoja lukijoille. Sen sijaan että teoksissa tarjoiltaisiin tiettyihin näkökulmiin sidottuja moraalisia opetuksia avaruusseikkailujen tai fantasiatarinoiden muodossa, kotimaisista lapsille ja nuorille kirjoitetuista teoksista löytyy syvyyttä ja haastetta, joka viehättää myös aikuisia lukijoita.

Ilkka Auerin Sysilouhien sukua -sarja on malliesimerkki vahvasti omaäänisestä ja moniulotteisesta kotimaisesta fantasiasta, jossa kuvataan sekä yksilön että yhteisön muutosta. Kertomuksen päänäyttämönä toimii fantasiamaailma, jossa tarinan päähenkilö saa tietää omaavansa maagisia kykyjä, ja joka kasvaa aikuiseksi tietäen joskus kohtaavansa pahuuden, joka pitää voittaa. Klassisia fantasiakirjallisuuden aineksia hyödyntäen Auer on luonut vaikuttavan tarinakokonaisuuden urautumatta toistamaan jo kirjoitettuja kertomuksia. Persoonallinen tarina yllättää lukijan kerta toisensa jälkeen.

Genre blending

Kirjoittajien kokeilunhalua on palvellut myös ”genre blending”, eli lajityyppien keskinäinen vuorovaikutus, joka on toiminut vahvana pohjana uuden luomiselle. Näin myös Ritva Toivolan teoksissa. Tuotteliaan kirjoittajan tekstien painopiste on satu- ja fantasiateksteissä. Toivolan teoksissa Turmankukka, Rautalintu ja Ruosteusva ulkomaailmasta tullut paha pyrkii valloittamaan Anubis-planeetan ja orjuuttaman sen asukkaat, jotka kuitenkin ryhtyvät vastarintaan. Teokset muodostavat itsenäisistä tarinoista koostuvan trilogian, jossa fantasian ja scifin ainekset luovat tarinarakenteille vahvan pohjan. Toivolan uusimmissa teoksissa Tuomas Karhumielessä sekä Anni Unennäkijässä spekulatiiviset elementit yhdistyvät kiinnostavalla tavalla suomalaiseen talonpoikaishistoriaan.

”Genre blendingin” myötä spekulatiivisen fiktion sisällä on tapahtunut myös eriytyvää kehitystä. Siitäkin huolimatta kuinka vähän Suomessa scifiä ilmestyy, on usein scifin alalajiksi luokiteltu dystopia alkanut selvästi erottua omaksi lajityypikseen. Dystopialle on tyypillistä tarinamaisema, jossa kuvataan tulevaisuuden epätoivottavaa yhteiskuntaa. Seita Parkkolan teokset Viima ja Usva ovat osaltaan avanneet tietä dystopian omaäänisyyden kehittymiselle ja oman suunnan löytämiselle. Vahvaa pohjustusta tekevät myös Anne Leinonen ja Eija Lappalainen Routasisaruksissa, jossa spekulatiivisen fiktion eri lajityypit sekoittuvat iloisesti, luoden vahvan kokonaisuuden. Routasisarukset ottaa oman paikkansa dystopian edustajana.

Ominaispiirteitä

Fantasiakirjallisuuden osalta spekulatiiviselle fiktiolle tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi suomalaisen kansanperinteen ja tarinaperinteen, kuten luontoon ja yliluonnollisiin olentoihin liittyvien tarinoiden monipuolinen uusiokäyttö, joka on rikastuttanut kotimaista spefiä suuresti. Timo Parvelan Sammon saaga on oiva esimerkikki kotimaisesta fantasiasarjasta, jonka tarina koostuu sekä nykyajan että menneen ajan suomalaisen kansanperinteen ja tarinaperinteen palasista. Hienoa on myös se, että asiaan kuuluvat taistelukuvaukset ovat osa Sammon saagaa, mutta itse tarina ei jää taistelun jalkoihin.

Kotimaisen spefin saralla ilmestyy selkeästi enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja teoksia. Aikuisille suunnattu scifi tai fantasia on harvinaisempaa. Esimerkiksi Helena Wariksen esikoinen Uniin piirretty polku ja teoksen jatko-osa Sudenlapset edustavat aikuisille suunnattua realistista fantasiaa. Realistiselle fantasialle on ominaista tarinamaailman tapahtumien joskus jopa rehevän suorasukainen kuvaus, ehkäpä tämän katsotaan olevan nuorisolle liikaa.

Kotimaisen aikuisten ja nuorten kirjallisuuden välinen raja vaikuttaa monesti veteen piirretyltä viivalta. Etenkin nuorten kirjallisuuden luokitteluun liittyvä kursailu kummastuttaa välillä. Suomessa kuitenkin ilmestyy vuosittain lukuisia lapsille ja nuorille suunnattuja ulkomaisia spefi-teoksia, joiden tarinat pitävät sisällään käsittämättömän määrän väkivaltaa. Näin esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli -trilogiassa, sekä Rick Riordanin Percy Jackson -teoksissa. Siinä missä monissa ulkomaisissa spefi-kertomuksissa on paljon väkivaltaa, kotimaiselle spefille on tyypillistä rauhallisempi ote tarinan tapahtumien tasolla.

Esikoiskirjailijat ja spefi

Kotimaisen spekulatiivisen fiktion vahva nousu näkyy myös esikoiskirjailijoiden teoksissa. Yhä useampi esikoiskirjailija kirjoittaa spefiä. Antti Halmeen esikoinen Markus Light ja palautuspullon henget on avaus humoristisen seikkailufantasian saralle, siinä missä kirjailijan seuraava teos Tulileikit johdattelee lukijaa shamanistisen maailman salaisuuksiin.

Maria Turtschaninoffin Arra ja Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija ovat esikoisteoksia, joissa fantasiateemat kulkevat käsi kädessä sadun elementtien kanssa. Moniulotteiset tekstit tarttuvat isoihin teemoihin kuten perheen ja läheisten merkitykseen, joita käsitellään koskettavilla tavoilla tarinan kautta. Molemmat teokset saivat Finlandia Junior -ehdokkuuden. Hanna van der Steen puolestaan tutustuttaa esikoisteoksessaan Ennustus lukijan ”terrypratchett” -tyyppiseen huumorifantasiaan, jossa leikitellään myös sadun elementeillä.

Uusia suuntia

Kotimaista ja ulkomaista spekulatiivista fiktiota ilmestyy nykyään monilta kustantajilta. Kotimaisen spefin hedelmällisistä ajoista kertoo myös Kustannusosakeyhtiö Teoksen järjestämä fantasia- ja scifi -kilpailu, jollaista ei ole Suomessa järjestetty aikoihin. Kilpailun tulokset julkistettiin 2011 Finnconissa, voiton vei Emmi Itäranta teoksellaan Veden muisti. Veden muisti ilmestyy Teokselta keväällä 2012.

Kotimaisen spekulatiivisen fiktion tuoreimpia rajanylityksiä on Anneli Kannon ja Terhi Rannelan kirjoittama Tähystäjäneito, joka aloittaa kolmiosaisen fantasiasarjan. Molemmille kirjoittajille fantasia on uusi aluevaltaus. Spekulatiivinen fiktio elää Suomessa positiivista muutoskautta rohkeiden ja osaavien kirjoittajien ansiosta.

Annika Luther: Kodittomien kaupunki

Kirjoitin Savon Sanomiin arvion Annika Lutherin tuoreimmasta teoksesta Kodittomien kaupunki. Tässä linkki Teoksen sivulle, jos haluat käydä lukemassa mitä siellä Kodittomien kaupungista kerrotaan. Kyseessä on tulevaisuuden yhteiskuntaan sijoittuva tarina. Maapallon vedenpinta on noussut. Tämän seurauksena myös Helsinki on jäänyt suurimmaksi osaksi veden alle. Tarina kertoo 15-vuotiaasta Liljasta ja Liljan etsinnästä, josta en tässä vaiheessa paljasta enempää.

Kirjallisuuskritiikissä on nykyään hyvin usein lähtökohtana se, että teoksesta EI VOI kirjoittaa kuin hyvin lyhyen arvion. Usein arvioitavien kirjojen kohdalla herää halu kirjoittaa sekä tarinasta että kontekstista, jossa tarina elää omaa elämäänsä. Kontekstilla tarkoitan kirjallisuuden kenttää, jonka osaksi uusi teos tulee. Jonkin asteista hampaiden kiristystä aiheuttaa joskus se, että tämän halun täyttäminen on sula mahdottomuus. Täällä blogissa voin kirjoittaa ummet ja lammet, mutta lehtiteksteihin ei yksinkertaisesti mahdu. Piste.

Lutherin teoksen kohdalla olisin halunnut kirjoittaa scifistä ja etenkin dystopiasta enemmän, koska Suomessa ei viime vuosina ole kovin usein ilmestynyt Kodittomien kaupungin kaltaisia teoksia, eli scifiin tai dystopiaan lukeutuvia teoksia. Jonkun verran käännöskirjallisuutta on ilmestynyt, totta, mutta kotimaisena tuotantona tämä sarka on jäänyt kylvämättä melko monena vuonna. Fantasiaa on ilmestynyt paljon enemmän. Nyt on selvästi tapahtumassa muutosta, tänä vuonna on ilmestynyt jo kaksi kotimaista scifiin ja etenkin dystopiaan lukeutuvaa teosta. Se toinen on Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset. Viime vuosien kehityksen perusteella vaikuttaisi olevan myös liikettä siihen suuntaan, että dystopia olisi eriytymässä omaksi alalajikseen, mikä on sinänsä mielenkiintoista, ja ilmeisen tyypillistä postmodernille ajalle. Siis se, että kulttuurin kentän isoista lajityypeistä syntyy pieniä haarakkeita, jotka jossakin vaiheessa itsenäistyvät ja alkavat elää omaa elämäänsä, ja jotka taas synnyttävät jotakin uutta, joka alkaa elää omaa elämäänsä.

Olen parin viikon kuluttua menossa kouluttamaan libristi-tutkinnon opiskelijoita, ja pääsen samalla puhumaan myös scifistä. Olen tässä koostanut luentoani, ja samalla palannut tutkimaan scifiä teoreettisesta näkökulmasta. En ole tehnyt tätä aikoihin, ja ”uudelleen buuttaus” on tehnyt hyvää. Tämä postaus lähti scifin ja dystopian ”suhteen” selvittämisestä. Tieteisgenre eli scifi on oma lajityyppinsä, johon dystopian aikaisemmin katsottu lukeutuvan, mutta josta se on ilmeisesti itsenäistymässä. Jonkun katsantokannan mukaan myös fantasia lukeutuu scifiin, mutta omassa mielessäni olen aina hahmottanut nämä kaksi erillisiksi suunniksi. Scifi lähti aikanaan liikkeelle ”tieteestä ja teknologiasta”, ja on sittemmin haarautunut lukemattomiin alalajeihin. Scifin kehitys televisiossa ja elokuvissa on aivan oma juttunsa, samoin sarjakuvissa. Lienee kuitenkin turvallista sanoa, että alkuvaiheissa 1950-luvun tienoolla scifi oli melko teknologista, ja siitä on jäänyt elämään – valitettavasti myös nykypäivässä – se käsitys, että scifi on vain ja ainoastaan jotakin sellaista, jossa on robotteja ja jossa lennetään avaruusaluksilla.

Näin ei ole asianlaita. Scifi on hyvin monimuotoinen genre, joka alkoi piakkoin 1950-luvun jälkeen levitä ja laajentua mitä merkillisimpiin suuntiin. Esimerkiksi kirjailija James Triptree Jr:n tarina kuvaa hyvin mitä scifin kentällä aikanaan tapahtui, millaisten ennakkoluulojen parissa kentän sisälläkin painittiin. Ennen kaikkea James Triptreen upeat tekstit kertovat siitä moninaisuudesta, joka kentässä elää – edelleen. Scifi voi olla hyvin psykologista, tai jopa sosiologista, usein läsnä on myös yhteiskuntakriittinen aspekti.

Johanna Sinisalo kirjoittaa scifistä ja fantasiasta seuraavasti teoksessa Fantasian monet maailmat (BTJ 2004): Kirjailijan näkökulmasta fantasia ja science fiction eivät ole päämääriä vaan työkaluja. Kirjailija ei nähdäkseni kirjoita tarkoitushakuisesti juuri tiettyä lajityyppiä, vaan ensisijaisesti tarinaa ja sille muodostuvaa subtekstiä, jolla yleensä on – kuten kaikilla fiktioteksteillä tapaa olla – jokin laajempi merkityssisältö. Tarinansa kautta kirjailija fiktioin keinoin peilaa, analysoi ja purkaa tiettyä, usein yhteiskunnallista problematiikkaa. (FMM; 23)

Esimerkiksi Maarit Verrosen tuotantoa lukiessa voi pohtia ovatko teokset scifiä vai ei. Verrosen myöhempi tuotanto, Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää edustavat dystopiaa, josta Niklas Bengtsson kirjoittaa näin: Utopiakirjallisuudessa tulevaisuus nähdään positiivisena onnelana, ja sen vastakohta on dystopia eli anti-utopia. Dystopisessa tieteiskirjallisuudessa tulevaisuuden yhteiskunta ja tekniikka nähdään negatiivisessa valossa. Dystopiassa tulevaisuus on uhka. (Bengtsson, Mielikuvituksen rajaton riemu, 2000; 37)

Käsittääkseni dystopinen ”alalaji” on elänyt scifin sisällä alusta alkaen. Joskus, silloin kun pipo oli kireällä ja kaikkea piti lajitella ja luokitella hyvin tarkkaan (eli yliopistoaikaan…), suhtauduin scifiin siten, että ”kelpuutin” genreen vain ns. hc-scifin. Tällä tarkoitetaan vanhaa kunnon hard core -scifiä, eli juuri sitä teknologialla ja tulevaisuuden maailmoilla kyllästettyä tarinaa. Muistan kuinka en hyväksynyt esim. Margaret Atwoodin Orjatarta scifiksi, koska minulle ”ei riittänyt” se, että teos on sijoitettu johonkin tulevaisuuden maailmaan, ja että siinä on dystopisia elementtejä. Orjatar on muuten dystopia, ja sitä kautta myös scifiä, ja erittäin hyvä teos – suosittelen! Niin ne mielipiteet muuttuvat. Kummasti asiaa auttaa oman itsen avartuminen, liike poispäin tiukan järjen ja logiikan, sekä ennen kaikkea rajaamisen ja luokittelun maailmasta. 😉 Hiukan samanlaista liikettä Liljakin kokee Kodittomien kaupungissa 🙂

Tällaisia taustoja vasten on mielenkiintoista ja tietenkin ilahduttavaa saada lukea etenkin kotimaista scifiä – ja dystopiaa – joka on ilmeisesti ottamassa ensi askeleitaan omaksi lajityypikseen. Lämpimästi suosittelen tutustumista scifin – ja dystopian – ihmeelliseen maailmaan, etenkin jos lajityyppi ei vielä ole tuttu. Annika Lutherin Kodittomien kaupunki tarjoaa yhdenlaisen lähestymistavan genreen. Viihtyisiä lukuhetkiä!

Dystopia/Scifi

Annika Luther: Kodittomien kaupunki

Teos & Söderströms 2011.

Suomentanut Asko Sahlberg.

238 sivua

Kaupunki meren sylissä

Annika Lutherin kuudes nuorten romaani Kodittomien kaupunki kuvaa ekokatastrofin kokenutta tulevaisuuden yhteiskuntaa. Eletään vuotta 2050. Suurin osa maapallosta on jäänyt veden alle, Etelä-Suomi mukaan lukien. Helsingistä on tullut turvaa etsivien siirtolaisten täyttämä ”Halsingih”, meren syliin jäänyt kaupunki.

Kodittomien kaupungissa pureudutaan isoihin ja haastaviin teemoihin. Dystopisille kertomuksille on tyypillistä kuvata tulevaisuuden ei-toivottua yhteiskuntaa, tai jonkinlaisen katastrofin kohdannutta yhteisöä. Ekokatastrofi tarjoaa kehyksen 15-vuotiaan Liljan ja hänen perheensä tarinalle. Tyttö epäilee syntyperäänsä, ja karkaa Halsingihiin etsimään äitiään. Liljan henkilöhahmon kautta tarinassa tutkitaan oman perheen ja yhteisön merkitystä, yksilön vapautta ja suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan, sekä ympäristön ja luonnon merkitystä ihmiselle.

Annika Luther on luonut haastavista aineksista vahvan tarinakokonaisuuden. Kerronnassa vaivaa paikka paikoin tietokirjamaisen jäykkä ote, joka kuitenkin suurimmaksi osaksi peittyy tarinan ääniin. Kertomus teini-ikäisestä tytöstä ruusunpunaisine kuvitelmineen saa vauhtia Liljan avautuessa Halsingihin todellisuudelle. Lilja kohtaa nopean aikuistumisen, edessä on elämä maailmassa jossa mikään ei ole varmaa. Kulttuurit törmäävät toisiinsa ja kysymyksiä herää. Ekokatastrofin muodostamissa raameissa Kodittomien kaupunki on vahva tarina kasvusta ja pelkojen voittamisesta.

Teksti Maria Loikkanen

Veden alla

Kirjoitin Savon Sanomiin lyhyehkön arvion Kat Fallsin teoksesta Veden alla. Mielenkiintoinen tarina vedenalaisesta tulevaisuuden maailmasta, suosittelen 😉

Kat Falls: Veden alla

Suomentanut Arja Gothoni

Tammi 2011

319 s.

Elämää pinnan alla

Amerikkalaisen Kat Fallsin esikoisteos Veden alla imaisee mukaansa. Seikkailuhenkinen romaani kuvaa ekokatastrofin kokenutta maailmaa. Meren pinta on noussut, ja maailman maa-alueiden pinta-ala on pienentynyt rajusti. Ihmiset etsivät uusia mahdollisuuksia veden alta.

Fallsin tapa kertoa tarinaa on sopusuhtaisen toimintapainotteinen. Teoksen minäkertoja ja päähenkilö Ty on 15-vuotias nuori mies, jonka kautta lukija saa tiiviin kosketuksen elämään pinnan alla. Näkökulmaa ”Yläpuolella” eli maan päällä asuvien elämään tarjoaa Gemma, joka on tullut vedenalaiseen maailmaan etsimään veljeään. Ty ei ole koskaan tavannut ketään Gemman kaltaista, ja Gemmalle veden alla oleva maailma yhtäaikaa käsittämättömän hieno sekä pelottava paikka.

Tarina keskittyy Ty’n ja Gemman keskinäiseen suhteeseen sekä siirtokunnan elämän kuvaamiseen nuorten näkökulmasta. Miksi siirtokunnat elävät yläpuolisen maailman orjuudessa? Miksi niiden asukkaita pelätään? Mihin Gemman veli on kadonnut ja miksi? Ty ja Gemma etsivät vastauksia, jotka saattavat tarjota siirtokunnille mahdollisuuden parempaan elämään.

Fallsin esikoisteos herättelee lukijaa elämän monimuotoisuuteen sekä siihen, että sydämen kuunteleminen voi vaikeuksista huolimatta avata oven parempaan tulevaisuuteen. Tervehenkinen ja oivaltava kertomus, suositeltavaa lukemista etenkin seikkailutarinoita kaipaaville!

Teksti Maria Loikkanen

John Christopherin maailmat

Kesän lukemiset ovat jääneet vähäisiksi. Jossakin vaiheessa muuttolaatikoita penkoessani löysin taannoin Varkauden kirjaston poistomyynnistä ostamiani teoksia. Niiden joukossa oli John Christopherin kirjoittama Pako tuntemattomaan. Ohessa muutamia mietteitä Christopherin kirjoihin liittyen.

1970-luvulla tai aikaisin 1980-luvulla syntyneet saattavat muistaa 80-luvun alussa televisiosta tulleen Tripodien aika –sarjan, joka perustuu John Christopherin saman nimiseen kolmiosaiseen kirjasarjaan. Maapallon ovat valloittaneet kolmella jalalla kävelevät kammottavat koneet, ja ihmiskunta on taantunut suuria kaupunkeja ja kehittyviä yhteisöjä muodostavan elämänmuodon sijaan staattisen maalaisyhteiskunnan tasolle. Lukuun ottamatta kapinallisia, jotka elävät piilossa jossakin vuorilla. Nuori Will lähtee serkkunsa Henryn kanssa etsimään kapinallisia, koska pojat halua elää vanhempiensa tavoin tripodien vallassa.

Pako tuntemattomaan kertoo teini-ikäisestä Robista, joka elää valtavassa kaupunkiyhteisössä nimeltä Konurb. Kirjan takakansi kertoo, että ”Konurbissa ihmiset ovat kauan sitten lakanneet ajattelemasta. Työ tehdään täysin mekaanisesti ja vapaa-aika vietetään suurissa huvitilaisuuksissa. Konurbissa raja-aidan takana on toinen maailma, jonne meneminen on ankarasti kielletty. Kun Rob äkkiä jää orvoksi, häntä alkaa kiehtoa kielletty piirikunta.”

Näiden kirjojen lisäksi löysin muuttolaatikoista Empty World –nimisen John Christopherin teoksen. Tarina kertoo  nuoresta Neill-pojasta, joka on yksin maailmassa perheensä kuoleman jälkeen. Maailmassa on ollut rutto, joka on pyyhkäissyt mukanaan suurimman osan väestöstä. Neill kamppailee selviytymisestä tyhjässä maailmassa.

Jostakin kumman syystä tässä vaiheessa tulee mieleen, että apokalyptiset teemat ovat ilmeisesti kiehtoneet John Christopheria kovasti. Tripodien ajan muistan hyvin, vaikka sarjan lukemisesta onkin kulunut pitkä aika. Synkkyydestään huolimatta sarjassa oli toivon kipinä läsnä, ja minusta se ei ollut liian synkkää luettavaa lapsille ja nuorille. Pako tuntemattomaan –kirjan ja Empty World –kirjan koin hyvin synkiksi. Väistämättä heräsi myös kysymys siitä, miksi nämä kirjat on kirjoitettu? Ja nimenomaan lapsille ja nuorille. En väitä että onnellinen loppu olisi ”lasten ja nuorten kirjoissa pakollinen”, vaan pohdin lähinnä sitä, miksi tarina pitää viedä niin kovin synkeälle tasolle. Muistan omasta lapsuudestani kirjan nimeltä ”Tohtori L, vieras kuolleesta maailmasta”, josta itse sain lapsena ”väristyksiä”: tarina oli todella synkeä, vaikka siinä eräässä mielessä onnellinen loppu olikin.

Kävin tekemässä hiukan tutkimusta internetin ihmeellisessä maailmassa, ja löysin muutamia John Christopherista kertovia sivustoja. Ilmeisesti kirjailijan oikea nimi on Samuel Youd, ja hän on kirjoittanut lähes 70 teosta seitsemällä eri nimellä. Christopher on syntynyt vuonna 1922 ja julkaissut viimeisimmän, lapsille ja nuorille suunnatun teoksensa niinkin vähän aikaa sitten kuin vuonna 1995.

Sekin kävi mielessä, että voisiko tämä apokalyptisista teemoista kirjoittaminen olla jossakin määrin sukupolvikysymys: onko 1920-luvun alussa syntyneille (mm. Asimov, Heinlein, Bradbury, Wyndham) ollut luontevaa kirjoittaa tuhoutuvasta tai tuhoutuneesta maailmasta, ja kuvitella sitä kautta uutta tulevaisuutta muodossa tai toisessa. Tokihan em. kirjailijat ja monet muut aikalaiskirjailijat ovat kirjoittaneet myös muun tyyppistä science fictionia, mutta kuitenkin. Apokalyptiset teemat olivat genren syntyvaiheissa voimakkaasta läsnä, ja vaikuttaneet vahvasti siihen käsitykseen joka genrestä syntyi, ja joka monilla on vieläkin.

En nyt oikein itsekään tiedä mitä yritän tässä kertoilla, mutta halusin vain jakaa nämä muutamat mietteet John Christopherin teoksiin liittyen.

Mielenkiintoista muuten – apokalyptisista teemoista jos puhutaan – on se, että saatuani nyt kerättyä kirjastojen poistomyynneistä ja divareista tms. erinäisiä lapsuudesta tuttuja scifi –teoksia, voi todeta että maailmanlopun teemat kulkevat punaisena lankana melkein kaikissa näissä kirjoissa:

Robert C. O’Brien: Tohtori L, vieras kuolleesta maailmasta, Stefan Wul: Sidarin peilisäteet, Christian Léourier: Peilipuu, Raymond E. Jones: Kuuasema vaarassa, Thorstein Thomsen: Planeetta Aam, George Johansson: Avaruuden arvoitukset –sarja, Monica Hughes: Tietokoneen vangit ja Unien sieppaaja.

Joistakin näistä kirjoista muistan kirjoittaneeni lyhyesti täällä blogissa silloin kun sain kirjat hankittua, mutta tajusin vasta nyt kuinka kantava ja kattava teema maailmanloppu tai maailmanlopun kohtaava maailma ja sivilisaatio on lasten ja nuorten scifi-kirjallisuudessa 1970- ja  etenkin 1980-luvulla ollut. Minusta tämä on kiinnostavaa, ja tekisipä mieleni pohtia asiaa enemmänkin jossakin vaiheessa.

Haaste

Tämä postaus on vastaus saamaani haasteeseen. Eli kyseessä on neljännen valokuvakansioni neljäs kuva. Neljäs kansio alkaa kirjaimella B (BSG), ja koostuu f-sarjan kuvista. Tässä tapauksessa kuvista Family Adama. Kuvassa on otoksia ”maailman laadukkaimmasta tv-sarjasta”. Pieni hypetys sallittakoon tässä yhteydessä. 😉

Ensi kerralla on luvassa kirja-asiaa. Postaus tulee koskemaan Brian Selznickin kirjaa – kuvaromaania – Hugo Gabret. Ajattelin vinkata näin etukäteen, jos joku haluaa tutustua kirjaan jo ennen postausta. Suosittelen lämpimästi, Hugo Gabret on monessakin mielessä hyvin kiinnostava kirja.

Mitä kuvahaasteeseen tulee, en häpeile enkä nolostele esitellä kyseistä kuvaa, vaikka se paljastaakin kuinka paljon fanitan kyseistä tv-sarjaa. Pointti on siinä, että BSG:n myötä olen intoutunut opiskelemaan kuvankäsittelyä, mitä tuskin olisin muuten tullut tehneeksi. Tiedä häntä onko opituista taidoista ”koskaan mitään hyötyä”, mutta mukavaa hommaa kuvien parissa puuhailu on, kun ei ole suorituspaineita eikä aikatauluja, vaan saa ja voi tehdä ihan omaksi (ja ehkä myös muiden fanien) iloksi.

Kyseinen kuva on koottu kuudesta eri valokuvasta, ja teksti on lisätty jälkikäteen viimeisimmän version päälle. Kuvaa pitäisi lukea ylävasemmalta yläoikealle, sen jälkeen alavasemman kautta alaoikealle.  Ja todella toivon, että kukaan kyseisen tv-sarjan networkista ei toimita raastupahaasteita sähköpostiini tämän kuvan esittelyn myötä… En omista kuvien oikeuksia, enkä ole sen kummemmin niitä muokannut – lähinnä vain koonnut yhdeksi kokonaisuudeksi.

familyadama4x500text

Lukekaas tämä

En yleensä mainosta linkkejä muihin blogeihin tms. sivustoille, mutta tämän nähtyäni teki mieli alkaa mainostaa. Käykää lukemassa, jos puhe kirjallisuuden arvottamisesta yhtään kiinnostaa.

Kirjailija Karpiolla on puheenvuoro Grafomaniassa.

Perjantai 16.01.2009. Olen odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa viime kesästä saakka, siitä saakka kun Scifi-kanava esitti Battlestar Galactican toistaiseksi viimeiset jaksot. Tänään kanavalla alkaa pyöriä viimeiset jaksot, kausi 4.5, jonka jälkeen se on sitten siinä.  😦

Nyt jo voi sanoa, että tuotantotiimi on muuttanut television historiaa monessa muodossa käänteen tekevällä tavalla, vaikka tätä asiaa ei välttämättä haluta tunnustaa esim. Jenkeissä sen vuoksi, koska sarja edustaa scifi-genreä.

Sitä minä en vaan vieläkään ymmärrä, että mikä siinä scifissä on niin kamalaa. Seuraavassa videopätkässä Edward James Olmos ja Mary McDonnell kertovat mikä siinä, tarkemmin ottaen BSG:ssä, on tärkeää.