Korsi kekoon

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Sopivasti itsenäisyyspäiväksi Internetin ihmeellisessä maailmassa on käynnissä kaikenlaista, myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyen. Sopivasti siksi, että pyhäpäivänä on aikaa surffailla netissä ja osallistua keskusteluihin… 😉

Olen mielenkiinnolla seurannut lasten- ja nuorten kirjallisuutta koskevia keskusteluja Grafomaniassa sekä Kirjailijan häiriöklinikalla. Myös Rouva Huu kirjoitti asiaa koskevan postauksen.

Taustoitan asiaa sen verran, että Grafomaniassa keskustelun aiheena on ”Minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa”. Käsittääkseni sekä Grafomanian että Kirjailijan häiriöklinikan keskustelut saivat ainakin osittain vaikutteita Vilja-Tuulia Huotarisen teoksen Valoa, valoa, valoa ympärillä käydystä keskustelusta (Finlandia Junior -voittaja 2011). Teos on herättänyt keskustelua mm. seksuaalisuuden kuvauksesta ja käsittelystä nuortenkirjallisuudessa sekä siitä, olisiko teos pitänyt luokitella aikuistenkirjallisuudeksi. Koska en ole kyseistä teosta lukenut (vielä), en ota siihen liittyviin keskusteluihin kantaa. Mutta käykää te hyvät lukijat ihmeessä lukemassa sekä kommentoimassa näitä keskusteluja jos aihe yhtään kiinnostaa!

Harvoin osallistun tai otan kantaa tällaisiin keskusteluihin, mutta nyt haluan kantaa oman korteni kekoon ja tuoda esille muutaman näkökulman. Näkökulmani ovat lähinnä tulkintoja em. keskusteluista.

Sen myötä, mitä olen lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työskennellyt, olen yhä syvemmin alkanut ymmärtää kuinka korkeatasoista ja laadukasta, eli ammattitaidolla tehtyä, kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta Suomessa ilmestyy. Ammattaito ulottuu myös netin keskustelupalstoille, minkä konkreettisesti osoittaa se, että lasten- ja nuorten kirjailijat sekä ylipäänsä lasten- ja nuorten kirjallisuuden sekä kulttuurin parissa/kulttuurin kentällä työskentelevät ihmiset käyvät tällaisia keskusteluja kuten ym. blogeissa. Joku ei ehkä pidä tällaisia keskusteluja ”minään”, mutta nykymaailmassa jossa mm. päivälehtien kritiikkejä (ja etenkin pituuksia) karsitaan yhä enenevässä määrin, syödään näillä toimilla maata myös aitojen keskustelujen mahdollisuuksilta. Onneksi on Internet ja sosiaalinen media, etenkin kirjallisuusblogit jotka osaltaan mahdollistavat keskustelun!

Se, että kulttuuriväki lähtee mukaan tällaisiin keskusteluihin kertoo osaltaan siitä, kuinka syvälle alalla työskentelevien ihmisten kunniantunto, osaaminen ja ammattitaito on juurtunut. Ihmiset tiedostavat ja haluavat tiedostaa kuinka isojen asioiden parissa he työskentelevät, ja haluavat myös kantaa vastuunsa. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että kun näissä keskusteluissa nousee esille monenlaisia mielipiteitä, kuten nyt nousi esim. holhous- ja sensuuri-ajattelua, oli hienoa huomata eritoten se, kuinka vähässä ainakin näissä kyseisissä keskusteluissa tällainen ajattelu on, ja etenkin se, että siihen reagoidaan eikä jätetä vain sikseen. Yksittäisten keskustelijoiden esittämiä näkemyksiä siitä, että aikuisten tulisi valvoa ja ohjata sitä mitä nuoret lukevat, jotakin tiettyä kirjallista teosta negatiivisena esimerkkinä käyttäen ei purematta nielty, mikä on äärimmäisen ilahduttavaa. Ilahduttavaa siksi, koska ”isoveli valvoo” -toiminta on pelkoperustaista toimintaa, joka mahdollisesti laajetessaan ja kärjistyessään voisi johtaa holhoukseen, ja sitä kautta helposti sensuuriin. Kulttuuriväki on hereillä. Onneksi. Purematta ei nielty myöskään ajattelua kirjallisuudesta ”kasvattajana”, siitä että kirjallisuudella tulisi olla kasvattava rooli.

Välihuomautus: Joka on tutustunut kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaan, tietää että tässäkin maassa elettiin mm. 1940-luvun lopulle asti aikaa, jolloin lasten- ja nuortenkirjallisuutta leimasivat erilaiset ”ideologiset ja kasvattavat näkökulmat”, jotka alkoivat murtua 1950-luvun yleismaailmallisen murroksen aikana, jolloin koko kirjallisuuden kenttä muuttui. Myös lasten- ja nuortenkirjallisuus alkoi askel askeleelta avautua uusille näkemyksille ja muuttua suuntaan, jossa asioita nostetaan esille ja käsitellään avoimemmin. (Asiasta kiinnostuneille lisätietoa mm. teoksista Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Huhtala, Grunn, Loivamaa, Laukka. Tammi 2003 sekä Ilosaarten seutuvilta. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa ja tutkimusta. Toim. Huhtala, Liisi & Juntunen Katariina, BTJ 2004)

Yllä mainittujen blogipostauksien keskusteluista käy selkeästi ilmi kuinka tietoisia kirjailijat ovat vaikutuksesta joka esim. yksittäisellä taideteoksella voi olla lapsen ja/tai nuoren elämään. Käytännössä tiedostaminen tarkoittaa sitä, että ei suostuta elämään pelkotilojen vankina, eli antautumaan jossitteluille tyyliin ”mitä jos joku saa teoksestani trauman”. Tästä muodostuu yhtälö ”kirjailijat tiedostavat, uskaltavat ja toteuttavat”, joka osaltaan muokkaa kulttuurin kenttää yhä monimuotoisempiin suuntiin. Kuten värikkäästä keskustelusta myös kävi ilmi, monimuotoisuus ei välttämättä miellytä kaikkia, mutta hedelmällistä se ainakin on, jos asioista pystytään keskustelemaan.

Tiedostaminen on upea asia, koska pelkotiloissa eläminen pitää yllä ”vaikenemisen muuria”, sitä että asioita hyssytellään ja ne lakaistaan maton alle esimerkiksi piilottamalla jotkut tietyt asiat lapsilta ja nuorilta. Tällaiset pelkopohjaiset uskomusmallit kuten hyssyttely ja holhoaminen ovat hälyyttäviä, mm. siksi, koska usein tarve muiden holhoamiseen kumpuaa kontrolloinnin tarpeesta, jota ohjaa oma oikeassa olemisen tunne, se että ”tiedetään paremmin kuin muut mikä toisille on hyväksi”. (Tähän liittyy monesti myös piirre, että on saatava keskustelun viimeinen sana keinolla millä hyvänsä, ja tuettava omia näkökulmia mitä moninaisimpien asiantuntijatahojen ja tittelinkantajien lausunnoilla, koska oma uskomusmalli ei yksinkertaisesti anna periksi sille, että asian voi nähdä monella muullakin tavalla. Tai sitten ryhdytään marttyyriksi, ”jota kukaan ei ymmärrä”.) Tämä on hyvin itseriittoinen ja vahvasti muita aliarvioiva ja vähättelevä näkökulma. Tällöin kielletään muilta vapaa valinta, mahdollisuus valita kokea jokin asia itse, ja tehdä valintoja omaan kokemukseen perustuen. Usein hyssyttely ja mahdollinen holhous on täysin tiedostamatonta toimintaa, mikä on joskus hyvinkin ristiriitaista, koska tällaisella ”haluan hyvää muille koska tiedän paremmin kuin muut mikä muille on hyväksi” -toiminnalla voi olla monenlaisia kauaskantoisia negatiivisia seurauksia monelle ihmiselle.

Asiasta kiinnostuneille suosittelen mm. Alice Millerin pelkokulttuuria ja pelkotiloja käsitteleviä teoksia ”Lahjakkaan lapsen draama (uusittu versio teoksesta Lahjakkaan lapsen tragedia) sekä teosta ”Murra vaikenemisen muuri”, jossa Miller tarttuu nimenomaan vaikenemis- ja hyssyttelykulttuuriin sekä niihin traagisiin seurauksiin joita tällaisella kulttuurilla voi pahimmillaan olla.

Kaiken kaikkiaan on todella ilahduttavaa huomata, kuinka rakentavalla pohjalla keskustelua on käyty. Kirjailijat ja muu kulttuuriväki tuovat esille perusteltuja näkökulmia, luottavat omiin näkemyksiinsä ja ammattitaitoonsa. Etenkin Grafomanian asiaa koskevan postauksen keskustelusta välittyy myös se, että nuorten omaan intuitioon luotetaan, nuorten asiantuntijuuteen siitä mikä heitä kiinnostaa ja mikä ei, mitä he haluavat lukea ja mitä eivät.

Keskustelu on avain moneen asiaan, ja kuten mainituissa keskusteluketjuissa tulikin esille, eräs erittäin toimiva ratkaisu olisi keskustella nuorten kanssa kirjoista tai muista kulttuuriteoksista, jotka herättävät heissä kysymyksiä tai voimakkaita tuntemuksia. Tämä viestii aikuisen luottamuksesta nuoreen, sekä siitä että aikuinen tarjoaa omaa tukeaan ja ennen kaikkea läsnäoloaan nuoren ”käyttöön”, antaa hänelle aikaansa. Se on tie, joka auttaa ihmistä kohtaamaan elämän haastavia ja vaikeita asioita ja parhaimmillaan (sellaisen aikuisen tuella ja opastuksella joka ei tuomitse nuorta ja/tai hänen kysymyksiään, pohdintojaan tai tuntojaan, tai kiellä joidenkin asioiden olemassaoloa) myös opettaa, että niistä voi selvitä. Hyssyttely ja asioiden lakaiseminen maton alle aikuisen toimesta opettaa lapselle ja nuorelle sitä samaa toimintamallia. Se on toimintaa joka opettaa elämistä kieltämisen mallissa, sitä että asioita ei tarvitse kohdata, ja että tosiasioiden välttely tai kieltäminen on ratkaisu johonkin asiaan, vaikka se ei sitä kuitenkaan ole.

Se, että keskustelua on ja että keskustelua käydään aikuisten kesken, ei siis todellakaan ole vähäpätöinen asia vaan hyvin perustavanlaatuinen hieno asia, jota tulisi vaalia. Toki avoimista keskusteluista syntyy usein myös räiskähteleviä sivutuotteita vaikkapa verbaalisten vääntöjen muodossa, etenkin jos pelissä on toisistaan voimakkaasti eriäviä mielipiteitä. Usein voimakkaasti eriävät mielipiteet herättävät meissä monenlaisia tuntotiloja ja saavat meidät joskus lähtemään mukaan ”reagointipeliin”, mikä on hyvin inhimillistä. Itse yritän tällaisissa kohdissa ”katsoa peiliin” ja kysyä itseltäni mikä saa minussa olevan tunteen heräämään ja minut reagoimaan. Jonka jälkeen keitän kupillisen, tai jopa pannullisen teetä, ja jäähdyttelen niin kauan kuin on tarpeen, jotta keskustelu voi jatkua avoimena ja asiallisena. 😉 Nettikeskusteluissa on se hyvä puoli live-elämän keskusteluihin verrattuna että näin voi toimia kaikessa rauhassa 😀

Jos joku tulkitsee tämän postauksen kotimaisten kulttuuritoimijoiden ammattitaitoa koskevat näkemykseni ”yltiöpositiivisena hehkutuksena”, tai jopa nuoleskeluna, pyydän lukemaan tekstin uudelleen ja ajatuksella. (Nuoleskelusta sen verran, että taloudellista hyötyä siitä ei tipu penniäkään. Kriitikoille maksetaan niin surkeasti, että jos nuoleskelulla kaipaa taloudellista hyötyä, kannattaa sitä toteuttaa jollakin toisella alalla.) Tosiasiat voivat olla myös positiivisia (sen iän ikuisen suomalaiskansallisen negatiivisuuden sijaan!), ja tosiasia on, että suomalaisen kulttuurintuotannon saralla työskentelee erittäin ammattitaitoista väkeä, myös lasten- ja nuorten kirjallisuuden saralla. Ammattitaitoa riittää niin kirjailijoiden, kuvittajien, kustannustoimittajien kuin muidenkin kirjallisuuden alojen parissa – myös kirjakauppa-alalla. Tämän sanon kouluttajan näkökulmasta: olen käynyt libristi-tutkinnon opiskelijoita kouluttamassa, ja minulla on käsitys siitä minkälaista väkeä alalla on (tästä ehkä lisää joskus myöhemmin). Ammattitaidosta kertoo myös se, että kulttuuritoimijat käyvät näissä mainituissa blogipostauksissa näinkin avoimia ja hedelmällisiä keskusteluja. Ennen kaikkea keskustelut kertovat erittäin hyvää tiedostamisen tilasta, joka lasten- ja nuorten kulttuurin saralla vallitsee.

Ja: Muiden ammattitaidosta puhuminen ja sen esille tuominen ei ole yltiöpositiivisuutta vaan tosiasia, jota voi hyvällä omalla tunnolla aina aika ajoin tuoda esille, jopa korostaa sopivissa kohdissa. Ei siinä ole mitään pahaa tai väärää. Siihen ei vaan ole meidän kulttuurissamme totuttu, ja jos näin tehdään, usein käy siten että asia menee leuhkimisen puolelle. Ei sen tarvitse niinkään olla.

(Kommenttini yltiöpositiivisuudesta liittyvät palautteeseen, jonka taannoin sain kritiikeistä/arvioista joita kirjoitin: ne olivat kuulemma liian positiivisia. Jos en tuolloin olisi istunut, olisin lentänyt pyrstölleni. Uskoisin, että palaan tähän aiheeseen myöhemmin, on nimittäin tullut jonkin verran pohdittua asiaa.)

Viimeisenä tulee kommenttini teemaan ”Minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa”. Oma taustani on ”vapaa tutkija”: niin pienestä kuin muistan, kolusin ja tutkin kirjaston hyllyjä omatoimisesti, ja luin kaiken mitä käsiini sain. Pysyttelin monta vuotta melko kiltisti lasten- ja nuorten osastolla, mutta yläasteiässä aloin hiippailla aikuisten osastolla, ja lukioiässä siirryin sinne ”pysyvästi”. Tämä johtui pääasiassa siitä, että olin kokenut voimallisen herätyksen scifiin, ja aikuisten osastolla oli suurin osa kirjaston scifi-teoksista. Myöhemmin tämä johti siihen, että luettuani kirjaston suomenkielisen scifi-valikoiman läpi siirryin englannin kielisiin teoksiin. Onneksi, sillä sitä kautta sain myös pidettyä yllä englannin kielen taitoani. Lapsi- ja nuorilukijana olin valikoiva, eli jos tarina oli minulle liian vaikea, ahdisti tai ei muuten vain kiinnostanut, jätin sen suosiolla syrjään. Lapsena ja nuorena jätin lukematta myös monia lahjaksi saatuja (= aikuisten tuputtamia) kirjoja, koska ne eivät kiinnostaneet. Kannatan siis ilman muuta sitä, että nuortenkirjoja kirjoitetaan kaiken ikäisille, koska on niin kovin yksilöllistä ”kuka on mitenkin kehittynyt” jossakin tietyssä iässä, ja minkä ikäiset lapset ja nuoret ”jonkin tietyn ikäisille lukijoille tarkoitettuja” kirjoja ylipäänsä lukevat.

Kiitos Grafomanian Sallalle keskustelunavauksesta sekä kaikille keskustelijoille! Hieno postaus ja hieno keskustelu, johon en nyt varsinaisesti tässä osallistunut, koska koin näiden muiden näkökulmien esille tuomisen tärkeämmäksi. Kovasti mielessä kuitenkin raksuttaa, mitä voisin kertoa esim. libristi-opiskelijoiden ammattitaidosta, sekä esimerkiksi spefin osalta kommentoida eri ikäisille kirjoitettuja/suunnattuja tekstejä. Onneksi Anne Leinonen on jo avannut sen tärkeän keskustelun!

Mainokset

9 kommenttia

  1. Tuula said,

    joulukuu 6, 2011 klo 5:12 pm

    Kiitos, Maria pitkästä, perusteellisesta, monipuolisesta ja asiallisesta postauksesta. Vedit komeasti yhteen kaiken sen mammuttimaisen polemiikin, jota niin Ellilän, rouva Huun kuin Grafomaniankin palstoilla on käyty.
    Jos joku on tähän mennessä ollut sitä mieltä, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on marginaali-ilmiö eikä ketään kiinnosta, niin nyt on toisin todistettu.

    itsenäisin terveisin

    Tuula von Lorukuja

  2. kirsti k said,

    joulukuu 6, 2011 klo 5:52 pm

    Upea kirjoitus, Maria, vahva korsi! Kiitän ja kumarran mitä syvimmin. Tuli hyvä olo.

    Ihmisillä on vapaus valita. Se on itsenäisyyttä. Kirjan voi joko lukea tai siirtää sivuun. Kukin oman mieltymyksensä mukaan.

    Kaunista itsenäisyyspäivää!

  3. Anne said,

    joulukuu 6, 2011 klo 6:02 pm

    Kiitos kannustavista sanoista, positiivisuutta tai yltiöpositiivisuutta soisi olevan maailmassa enemmän. Turhan usein vain maristaan ja kaivetaan asioista esille kielteisiä asioita ja uhkakuvia. Monta kertaa kyse on siitä, millaisten lasien läpi haluaa asioita katsoa. Meillä on vanha lasten- ja nuortenkirjallisuutta edistävä yhteisö, josta voi syystäkin olla ylpeä!

  4. Maria L. said,

    joulukuu 6, 2011 klo 6:17 pm

    Kiitos kommenteista!

    Sinänsä jännä sattuma, että tällainen keskustelu/tällaiset keskustelut kehittyivät juuri itsenäisyyspäivän tienoille, kun keskusteluissa sitten näemmä nousivat pintaan myös sananvapauden teemat hyvin vahvasti.

    En omalta osaltani voi olla reagoimatta, jos ja kun ”tiedän mikä on muille parhaaksi” -ajattelu nostaa päätään. Historia puhuu puolestaan mihin se voi pahimmillaan johtaa, vaivihkaa ja vähitellen ihmisten pelkotiloja hyväksi käyttämällä.

    Koen että keskustelu etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on erityisen merkityksellistä, koska lapsuudessa ja nuoruudessa kuitenkin rakennetaan perusta kaikelle sille, minkä parissa myöhemmin elämässä työskentelemme.

    Keskustelu vahvistaa myös yhteisöllisyyttä mikä on erittäin tarpeellista, koska yksin puurtaessa alkaa helposti kyseenalaistaa omaa tekemistään ja sen merkityksellisyyttä. Itse en yksinkertaisesti suostu uskomaan siihen, että työ jota tehdään sydämestä käsin olisi turhaa 😉

    Vapaus valita itse ja itsenäisesti on arvokas asia! Ja kuten Anne totesi, voimme myös itse valita ne linssit joiden läpi katsomme. Jos nykyiset linssit eivät miellytä, voi vaihtaa kokonaan uudet 😀

    Oikein mukavaa itsenäisyyspäivän iltaa! 😉

  5. Anna Amnell said,

    joulukuu 6, 2011 klo 7:40 pm

    Maria,
    moitit, että minun on
    ”tuettava omia näkökulmia mitä moninaisimpien asiantuntijatahojen– lausunnoilla”

    Et hyväksy sitä, että mainitsen Hesarin ja Parnasson kirja-arvostelut ja kerron 10 vuotta kestäneen amerikkalaisen aivojen magneettikuvauksen tutkimustuloksista, joiden mukaan 12-20 -vuotiaiden aivot eivät olekaan vielä niin valmiit, kuin on luultu, ja he tarvitsevat sen vuoksi enemmän ohjausta, kuin on tähän asti oletettu.

    Olen ehdottanut nimittäin, että eräs kirja siirrettäisiin kirjaston lastenosastolta aikuisten osastolle, josta varttuneet nuoret voivat käydä sitä lainaamassa niin kuin muitakin kirjoja.

    Sinä käytät tässä itse ”asiantuntijatahoa”, ” Alice Millerin pelkokulttuuria ja pelkotiloja käsitteleviä teoksia ”, ja todistelet, että minä, joka olen eri mieltä kuin Sinä ja muut keskustelijat, olen pelkotilojen vallassa. Aikamoinen väite.

    Lapseni ovat jo aikuisia, he eivät tarvitse lastenkirjoja. En kärsi pelkotiloista. En pelkää edes apurahojen antajien tai teidän kriitikoiden vihoja.:)

    Ystävällisin terveisin
    Anna Amnell

  6. Maria L. said,

    joulukuu 6, 2011 klo 8:54 pm

    Hei Anna,

    Kiitos kommentistasi!

    Osaltani ei ole kyse moitteista tai hyväksynnästä saati sitten todistelusta, en usko että kukaan itsenäinen yksilö niitä tarvitsee 😉

    Jokainen saa ja voi ehdottaa, ja kirjoittaa, asioista joiden kokee olevan tärkeitä. Siitä tässä on kyse.

    Tulkintasi minun kirjoituksestani ovat täysin omiasi, enkä koe tarvetta lähteä niihin mukaan. En myöskään maininnut ketään keskustelijaa nimeltä, vaan kirjoitin asiasta yleisellä tasolla, koska juurikin yleisen tason keskustelusta tässä ainakin omalta osaltani on ollut kyse – minulla ei ole mitään tarvetta lähteä mukaan keskusteluihin, jotka kääntyvät ”juupas eipäs” -suuntaan, koska se ei johda mihinkään. Koen, että minulla ja kenellä tahansa muullakin on oikeus keskustella asioista yleisellä tasolla. Edelleen totean, että tulkintasi mahdollisista väitteistäni koskien henkilökohtaisesti juuri Sinua, ovat omiasi.

    Mitä Alice Millerin teosten esille ottamiseen tulee, mainitsin ne mahdollisina lähdeteoksina (joita löytyy paljon muitakin), kuten mainitsin myös kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa käsittelevät teokset. En käyttänyt enkä käytä näitä teoksia pönkittääkseni omia näkökulmiani tai väittääkseni niiden avulla ”jotakin tiettyä”, vaan tarjotakseni blogini lukijoille mahdollisuutta tutustua aiheeseen lisää, jos se heitä kiinnostaa. Olen aina toiminut siten, että laajempia teemoja esille ottaessani mainitsen myös lähdeteoksia. Koen, että se on eri asia kuin asiantuntijatietoon turvautuminen ja omien uskomusmallien pönkittäminen asiantuntijatiedolla, ja ns. normaali tapa toimia etenkin silloin kun tehdään tutkimusta. Jos tämän haluaa nähdä hiusten halkomisena, se lienee tulkintakysymys.

    Koen tarvetta kirjoittaa kaikenlaisista asioista täällä lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsittelevässä blogissa, koska osaltani olen valinnut uskoa siihen, että lastenkirjoja tarvitaan – itse tarvitsen niitä, vaikka aikuinen olenkin. Tätä tukee myös se, että olen valinnut myös sen, että haluan tehdä töitä lasten- ja nuorten kirjallisuuden sekä kulttuurin saralla.

    Seisot vahvasti näkemystesi takana ja Sinulla (kuten kaikilla muillakin) on oikeus tehdä niin. Mitä omaan blogitekstiini tulee, pyydän että et vääristele asioita joista olen täällä kirjoittanut/kirjoitan. Totesin jo tämän kirjoituksen alussa, että kyse on omista tulkinnoistani, ja kannan vastuuni tässä asiassa. Se, että koet minun väittävän jotakin juuri Sinusta henkilökohtaisesti, on Sinun omaa tulkintaasi. Jos haluat suunnata vihasi minuun sen vuoksi että kirjoitan näkemyksistäni, se on Sinun valintasi.

    Mitä kriitikon ”vihaan” tulee, ajatus on minulle hyvin vieras, ja toivon että pysyykin sellaisena.

    Ystävällisesti ja rauhallisena,
    Maria

  7. Anna Amnell said,

    joulukuu 6, 2011 klo 9:07 pm

    Maria,
    minä olin ainoa , joka oli eri mieltä siinä Grafomanian pitkässä ketjussa. Lue kommentit uudestaan, jos et usko.

    Jos Sinä arvelet, että Sinua voitaisiin epäillä ”nuoleskelusta”, eikö sen vastakohta olisi vihat?

    Ystävällisesti
    Anna Amnell

    Hyvää joulua!

  8. Maria L. said,

    joulukuu 6, 2011 klo 11:18 pm

    Hei Anna!

    Tervetuloa tutkimaan blogiani, täältä löytyy suurin osa vuosien varrella kirjoittamista kritiikeistä/arvioista, millä yleistermillä ne kenenkin suussa kulkevat. Teksteistä saanee yleiskuvan toimintamalleistani. Olen itse siinä uskossa, että viha on elementti, jota ei noista teksteistä löydy. Olen opiskellut pääaineena yleistä kirjallisuustiedettä, ja uskoakseni omaa toimintamalliani leimaa enemmänkin tekstin teemojen ja rakenteiden analysointi, ja ylipäänsä kokonaisuuksien analysointi sekä hahmotus. Omassa maailmankatsomuksessani vihasta käsin toimiminen ei palvele mitään hyvää, oli kyseessä asia kuin asia.

    Oma näkemykseni on, että nuoleskelu on ns. puhekielen sana miellyttämisen halulle, ja sen vastakohta lienee riippumaton, olla riippumaton. Ehkä jostakin näkökulmasta katsottuna myös ”olla vastahankaan” kaiken kanssa voisi toimia vastakohtana. Vastakohtaisuuksien etsimisen sijaan yritän itse löytää tasapainoa eri elementtien/arkkityyppien/käytösmallien välillä, joita itsessäni mahdollisesti tunnistan.

    Mitä vihaan tulee, uskon että se kumpuaa pelosta, mm. kaunan, katkeruuden ja sotimisen halun ohella. Jos pelolle pitäisi etsiä ja löytää vastakohtaa, omassa maailmankatsomuksessani se on rakkaus, joka ilmenee mm. kiitollisuutena, hyvänä olona, rauhallisuutena ja ennen kaikkea ilona. Etenkin ilona ja kiitollisuutena siitä että on elossa ja saa kokea elämän sen kaikissa aspekteissa, myös haastavissa sellaisissa 😉

    (Viimeinen lause juontaa juurensa siitä, että Brasiliassa surmattu pariskunta asui ennen lähinaapurissamme, eli olivat tuttua väkeä. Tällaiset tapahtumat ovat järkyttäviä, ja saavat myös arvostamaan sitä että on elossa.)

    Oikein hyvää joulun aikaa myös Sinulle, ja tältä illalta hyvän yön toivotus!

    Terveisin Maria

  9. Anna Amnell said,

    joulukuu 7, 2011 klo 10:10 am

    Maria,

    olen lukenut kirja-arvostelujasi, myös sen jonka kirjoitit eräästä kirjastani. Kiitos siitä.
    https://alastaikavirtaa.files.wordpress.com/2008/10/annaamnellpakotallinnaan.pdf

    Älä viitsi psykologisoida ihmisiä, joita et edes tunne.

    Valitettavasti keskustelu kirjallisuudesta on ollut viime päivinä ikävää.
    Nettikeskustelu ei ole helppoa.

    Ymmärrän nyt tunnelmasi ja reaktiosi, kun kerroit naapureistasi, joiden järkyttävästä kohtalosta olen lukenut sanomalehdistä.

    Terveisin

    Anna Amnell


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: