Hiljaiseloa

Hiljaisuutta pukkaa blogin puolella joo. Tällä hetkellä se johtuu siitä, että olen taas paikallislehdessä avustajana, mikä on ajoittain melko hektistä hommaa. Työ aiheuttaa ketjureaktion väsymyksen suuntaan, sekä siihen että vapaa-ajalla en halua kirjoittaa. Mitään. Edes sähköpostia, jos sen kirjoittamatta jättäminen on mahdollista 😀

Kun päivät istuu koneella ja kirjoittaa (tai tekee taustatutkimusta tai hoitaa yms. sekalaisia toimenkuvaan kuuluvia asioita), tai päivät juoksee pitkin kyliä, mikä on sinänsä paikallislehden toimittajuuden suola (ainakin minulle), ruudun tuijottaminen ja näppäimistön nakuttaminen ei maistu enää vapaa-ajalla. Olen huomannut että minulla syntyy ajoittain melko vahvojakin reaktioita tyyliin ”nyt pitää nollata pää vaikka tuulessa ja tuiskussa kävellen” (eipä juuri tuuria tämän suhteen tänä talvena!), ja kotona kone pysyy kiinni.

Joitakin arvioita on kuitenkin työn alla, ja siinähän sitä puristusta sitten riittääkin, kun yrittää ne saada tuutista ulos inhimillisessä ajassa.

Sitten on myös se, että ihan varkain pääsi käymään niin, että viime syksynä tuli 10 vuotta täyteen kriitikon hommissa. Muistan kuinka syksyllä 2003 tein ensimmäisiä kirjatilauksia ja aloittelin Onnimannin kirjoittajana. Voi pojat. Se olisi voinut olla eilen. Ystäväni Terhi Rannelahan minua kannusti kokeilemaan, yllyttää on ehkä liian vahva ilmaisu 🙂 No joka tapauksessa Terhi oli asialla, ja minä tietysti kokeilin. Sitä tietä kuljetaan edelleen, että terveisiä vaan kirjailijalle! 😉

Niin että jonkinlaisen ”muistelopostauksen” yritän moisen juhlan kunniaksi jossakin vaiheessa rykäistä, sovitaanko varmuuden vuoksi vaikkapa ennen seuraavaa vuoden vaihdetta. Deadline kun auttaa aina kummasti kirjoitusjumien purkuun! 😀

Valoa päiviinne, kevättä kohti mennään. Näkee lukea paremmin!

Advertisement

Lähteenmäki: North End 2 – Kaiken peittävä tulva, Onnimannin arvio

Voi hyvän tähden kun aika rientää. Vastahan vuosi vaihtui, ja tammikuu oli alussa viisi minuuttia sitten. Olin ajatellut kirjoittaa jotakin ”henkevää” vuodesta 2013, ehkä vähän niputtaa luettuja kirjojakin, ja nyt täällä hätäpäissäni raapustelen postausta kun tajusin että on tammikuun viimeinen päivä.

No, eipä kai hätä ole tämän näköinen, joten suosiolla jätän koontipostauksen helmikuulle. Johan se huomenna koittaa 😀

Laitan tämän postaukseen kylkiäisiksi 2013 viimeiseen Onnimanniin Lähteenmäen Kaiken peittävästä tulvasta kirjoittamani arvion.

Laura Lähteenmäki: North End 2 – Kaiken peittävä tulva

WSOY 2013

301 sivua

Omin jaloin

Laura Lähteenmäen Nort End -sarja tuli lukijoille tutuiksi avausosan Niskaan putoava taivas myötä. Jatko-osa Kaiken peittävä tulva palaa takaisin North Endin yhteisöön, mutta tällä kertaa tarinan pääkertojana toimii teini-ikäinen Luna.

Lähteenmäen kerronnalle on ominaista, että tarina tekeytyy aikansa ennen kuin käynnistyy kunnolla. Kaiken peittävä tulvaa seuraa tätä reseptiä niinkin pitkälle, että ajoittain tarina todella tuskastuttaa, varsinkin synkeytensä ja ankeutensa vuoksi. Elämä ei nimittäin ole herkkua North Endissa. Päivittäiset sähkökatkokset, ruokapula ja ylipäänsä mitä moninaisimmat vaikeudet täyttävät arjen. Kun tähän yhdistetään Lunan henkilökohtaisen elämän vaikeudet, lukija kulkee epätoivon synkissä saleissa yhdessä Lunan kanssa.

Kertomuksen puoliväliin saakka tarinan ytimen pitkälti muodostavat Lunan kokemukset maailmasta ja ympäröivästä yhteisöstä, etenkin väärin kohdelluksi tulemisesta. Asiassa kuin asiassa tyttö kokee olevansa uhri. Ainoa asia joka elämässä tuo iloa, on laulu ja laulaminen. Luna on päättänyt osallistua kansalliseen laulukilpailuun, jonka palkintona on opiskelupaikka. Matkalippu North Endista suureen maailmaan olisi taattu, jos Luna pärjäisi kilpailussa.

Käännekohta tarinassa tapahtuu, kun Luna laskee irti kokemistaan vääryyksistä ja keskittyy itselleen tärkeisiin asioihin. Tarinan sävy kevenee ja uusia juonenkäänteitä ilmestyy. Vaikka kaiken peittävä tulva iskee North Endin yhteisöön ja ihmiset joutuvat kamppailemaan henkensä edestä, kaikki on toisin sillä Lunan maailmassa on pitkästä aikaa valoa. Aikuisuuden kynnyksellä seisova nuori nainen on oppinut seisomaan omin jaloin ja luottamaan kykyihinsä.

Hieman nihkeästä alusta huolimatta Kaiken peittävä tulva on hieno tarina oman tien löytämisestä ja kulkemisesta, etenkin siitä kuinka vaikeaa se voi olla ympäröivän yhteisön painostuksessa. Tarinasta tekee hienon ennen kaikkea sen monet tasot, jotka vähitellen kietoutuvat luontevalla tavalla toisiinsa muodostaen eheän ja rikkaan kokonaisuuden dystopisessa tarinakehyksessä. Jälleen kerran Laura Lähteenmäki näyttää kyntensä kertojana. Hienoa!

Teksti Maria Loikkanen

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Hyvää Uutta Vuotta 2014 kaikelle kansalle ja erityisesti kirjan ystäville! 🙂

Ohessa arvio, jonka kirjoitin viime vuoden lopulla Savon Sanomiin Essi Tammimaan teoksesta Noaidin tytär. Arvio löytyy ainakin Keskisuomalaisen verkkosivuilta. (Savon Sanomat kuuluu Keskisuomalaisen konserniin.)

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Otava 2013

264 s.

Myyttisen perinnön äärellä

Essi Tammimaan Noaidin tytär kertoo teini-ikäisen Auroran eli Auran tarinan. Aura on tavallinen, lukion ensimmäistä luokkaa käyvä tyttö. Paitsi että hän näkee valveilla ollessaan näkyjä ja kuvia, jotka elävät omaa elämäänsä.

Noaidin tytär on Auran kasvukertomus, tarina oman olemisen tavan löytämisestä ja hakemisesta, jonka suurimpana esteenä on salattu menneisyys. Syrjään vetäytyvä 16-vuotias Aura on tyttö, jota kaverit katselevat kyllästyneinä. Aura ei kuulu ”piireihin”, ja teeskentelee kiinnostunutta lähinnä sopiakseen joukkoon. Aidosti häntä kiinnostaa vain valveunissaan näkemänsä tarina, jota tyttö kanavoi kirjoittamalla näyistään kirjan.

Outojen tapahtumien keskellä Aura ponnistelee koulun ja arkisten haasteiden kanssa, välillä hyvin peloissaan ja epätietoisena siitä mikä on totta ja mikä ei, todellisuuden rajojen venyessä hänen ympärillään. Tarinan edetessä kaksi todellisuutta, realistinen ja myyttinen, kietoutuvat kiinteästi toisiinsa. Valveunien kautta esille tulevat myyttiset elementit sujahtavat mukaan notkeasti ja luontevasti.

Auran ja hänen isänsä suhteeseen kiteytyy paljon. Aura asuu isänsä kanssa, joka elää ikään kuin menneisyyteen jumittuneessa kuplassa. Isä ei näe, tai halua nähdä, että Auran maailmassa aika kiitää, ja tyttö aikuistuu vauhdilla. Aura puolestaan potee turhaa syyllisyyttä halustaan elää omanlaistaan elämää. Isän mykkyys seisoo itsenäistymisen tiellä. Menneisyydestä ja etenkään kauan sitten kadonneesta äidistä ei voi puhua. On vain vastaamattomia kysymyksiä.

Tammimaa kuvaa hienovaraisella, mutta syvältä luotaavalla otteella epätavalliseen elämäntilanteeseen liittyviä tunnelmia. Käsi kädessä niiden kanssa kulkevat aikuistumiseen liittyvät arkuuden tunnot, toiveet ja unelmat. Aura on vahva tyttö, mutta vahvakin kaipaa tukea ja turvaa yksinäisellä matkallaan.

Matkan edetessä kasvukertomus tukeutuu yhä vahvemmin fantastiseen. Löyhästi saamelaisiin myytteihin nojaavien elementtien, kuten noaidi- eli shamaaniperinteen kautta Auran elämän kätketyt puolet nousevat esille. Vaikka saamelainen noaidi-perinne oli miehinen instituutio, fiktiolle ominaisesti tarina retusoi myyttejä luontevasti moderniin asuun, jossa naisilla on vahva rooli.

Shamaaniutta määrittää kyky ylittää kuoleman ja elämän välinen raja, jonka Aura omaa veren perintönä. Tuntemattomaksi jääneen äidin lahja virtaa Aurassa vahvana. Shamaanin keskeisin tehtävä on parantaminen, haaste johon kohtalo kuljettaa hämmentynyttä nuorta naista, pohjoisen maisemia kohti.

Essi Tammimaa on kirjoittanut vahvasti omaäänisen kertomuksen, joka on kolmiosaisen fantasiasarjan avausosa. Auran elämän ja persoonan kuvauksesta liikkeelle lähtenyt Noaidin tytär kehittyy moniulotteiseksi tarinapaletiksi, säilyttäen yllätyksellisyytensä loppuun saakka. Mielenkiintoiset ainekset sekä muutamat avoimeksi jääneet tarinalinjat varmistavat sen, että sarjan tulevilla osilla on lukijoille paljon tarjottavaa.

Teksti Maria Loikkanen

Maria Turtschaninoff: Anaché

Jos joku kaipaa joululahjavinkkejä koskien erityisesti pitkiä (ja paksuja) fantasiatarinoita, suosittelen Maria Turtschaninoffin Anachéa. Tarinan parissa vierähtää helposti koko päivä, hitaammalla lukijalla ehkä useampikin päivä. Parasta on se, että tarinamaailma on niin viimeisen päälle yksityiskohtaisesti rakennettu, että fiktion todellisuus todellakin imaisee mukaansa. Anaché voisi kiinnostaa myös historiallisten romaanien ystäviä.

Oheisen arvion Anachésta kirjoitin Savon Sanomiin.

Maria Turtschaninoff: Anaché

Suom. Marja Kyrö

Tammi 2013

523 sivua

Arojen kansan tarina

Kirjailija Maria Turtschaninoff on tehnyt useita upeita avauksia kotimaisen fantasiakirjallisuuden saralla. Uutuusteos Anaché avaa luontevasti oven fantastiseen akkadien heimokulttuurin kuvauksen myötä.

Akkadit ovat arojen kansaa, joiden kulttuurissa myytit, kuten henget ja henkimaailma, ovat vahvasti läsnä. Akkadit elävät tiukkojen perinteiden ja sääntöjen mukaan. Yhteisöissä naisilla ja miehillä on roolinsa, joiden muuntamista ei katsota hyvällä. Anaché syntyy heimopäällikön tyttäreksi, ja juuri hänen tulisi roolinsa mukaisesti omaksua ja ylläpitää heimonsa perinteitä. Toisin kuitenkin käy.

Tarinassa tutkitaan henkilökohtaisen voiman ja vastuun teemoja omintakeisilla tavoilla. Akkadien elämä ajautuu kaaokseen naisia vihaavan shamaanin tekojen kautta. Kun shamaani halveksuu naisten pyhiä riittejä ja kieltäytyy hoitamasta sairaita naisia tai tyttölapsia, henget vihastuvat ja onnettomuudet kohtaavat kaikkia akkadien heimoja.

Muutosten keskellä nuori Anaché kokee suuria menetyksiä, ja ajautuu tuuliajolle. Lukijalle avautuu matka, jossa Anaché kulkee muutoksen tuojan kivikkoista polkua. Tytöllä on kyky nähdä henkiä ja liikkua henkien maailmassa shamaanina, joka on heimon perinteissä vain miehille varattu rooli.

Kulkemalla rohkeasti omaa tietään Anaché näyttää heimoille kuinka olennainen osa elämää maskuliinin ja feminiinin terve tasapaino on. Jäykän patriarkaalisen yhteisön kahleiksi muodostuneiden perinteiden rikkomisesta tulee ainoa tie tasapainon palauttamiseen, ja samalla Anachén rohkeus mahdollistaa uusien olemisen tapojen syntymisen.

Kirjailija Maria Turtschaninoffin muuntautumiskyky hämmästyttää ja ilahduttaa jokaisen ilmestyvän teoksen myötä. Fantastinen on työkalu, jonka avulla Turtschaninoff luo upeita maailmoja.

Anachén henkilöhahmon kautta myytit rakentuvat pala palalta osaksi kaunista ja vahvaa kasvutarinaa. Loppuun asti hiotut yksityiskohtaiset kuvaukset akkadien heimoelämästä luovat rikkaan tarinamaiseman, joka imaisee lukijan mukaansa.

Teksti Maria Loikkanen

Laura Lähteenmäki: North End 2 – Kaiken peittävä tulva

Oheisen arvion kirjoitin Savon Sanomiin Laura Lähteenmäen teoksesta Nort End 2 – Kaiken peittävä tulva. Keskisuomalainen ehti taas ensin.

Laura Lähteenmäki: North End 2 – Kaiken peittävä tulva

WSOY 2013

301 sivua

Laululinnun tarina

Kaiken peittävä tulva jatkaa Laura Lähteenmäen North Endiin sijoittuvaa tarinaa. Sarjan toisessa osassa kertojan rooliin hyppää nuori Luna, joka yrittää uskoa unelmiinsa arjen haasteiden keskellä. Haasteita kun Nort Endissä riittää. Jos talvi ei tapa, sen saattaa tehdä kevät, joka saa pohjoisen provinssin lumimassat liikkeelle synnyttäen vaarallisia tulvia.

Ensi alkuun Kaiken peittävä tulva on tematiikaltaan niin synkeä, että kirja tekee mieli jättää kesken. Synkeys muodostuu pitkälti herkän Lunan sisäisten tuntojen kuvauksesta. Masentunut tyttö jää yksin hyvin arvostelevassa sekä erittäin vaativassa ympäristössä.

North Endin vaativa ympäristö tuli tutuksi sarjan avausosassa Niskaan putoava taivas. Tarinan miljöö on dystopialle tyypillinen ankea ja ankara yhteisö, jossa ilmaston ja yhteiskunnan Muutoksesta selvinneen maailman asukkaat kamppailevat selviytyäkseen.

Ajoittain valtavilta vaikuttavia selviytymisen haasteita kuvataan Lunan henkilöhahmon kautta. Lunan sisäisen maailman kuvaus yhdistyy luontevalla tavalla North Endin yhteisön elämän kuvaukseen. Arjen elämä täyttyy sähkökatkoista, ruokapulasta, ja ylipäänsä vaikeuksista, myös ihmissuhderintamalla. Monissa asioissa Luna kokee olevansa uhri ja yhteisön silmätikkuna.

Maailmassa jossa hengissä selviäminen on pääasiallinen tehtävä, ei huvituksia juuri ole. Laulu ja laulaminen ovat monelle turhista turhimpia. Mutta ei Lunalle. Lunalle laulaminen on elämän valo, ja tytöllä on myös laulamisen lahja. Luna on päättänyt osallistua kansalliseen laulukilpailuun, ja tekee hartiavoimin töitä toteuttaakseen unelmansa. Lunan unelma liittyy olennaisesti juonikuvioon, ja sysää tarinan uudelle, valoisammalle tielle.

Laura Lähteenmäki on tehnyt erittäin hyvää työtä tarinakokonaisuuden kanssa. Lähteenmäellä on taito luoda tarinaa siten, että lukija ajautuu syvälle henkilöhahmojen kokemusmaailmaan. Sen sijaan että tarinaa lukisi, sitä elää läpi Lunan pelot, ahdistukset ja ilot kokien. Raskaalta ja synkeältä tuntuva alku palvelee lähtökohtana monitahoisen kertomuksen syntymiselle. Käynnistyminen ottaa aikansa, mutta kun se tapahtuu, tarina ei jätä kylmäksi.

On hienoa seurata Lunan matkaa, nähdä kuinka tyttö sisuuntuu vaikeuksistaan ja päättää pärjätä. Kun kaiken peittävä tulva vihdoin iskee North Endiin, Luna tietää kuka hän on, mitä hän elämältä tahtoo ja mihin suuntaan hän haluaa kulkea.

Sarjan kolmas osa Karrelle polttava helle ilmestyy kesällä 2014.

Teksti Maria Loikkanen

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2

Kirjoitin Elina Rouhiaisen Uhanalaisesta arvion myös Onnimanniin.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2

Tammi 2013

446 s.

Valtataistelua Hukkavaarassa

Elina Rouhiaisen Uhanalainen jatkaa tiiviisti Kesyttömän, eli Susiraja-sarjan ensimmäisen osan jalanjäljissä. Sarja on erittäin tervetullut avaus kotimaisen spekulatiivisen fiktion kentällä, jossa paranormaaleja romansseja ei juurikaan ole nähty.

Sarjan päänäyttämönä toimii Kainuuseen sijoittuva Hukkavaaran kuvitteellinen miljöö. Siinä missä Kesytön kertoi teini-ikäisen päähenkilön Raisa Ojan tarinan, Uhanalaisen kattoteemana toimii ihmissusilauman sisäinen valtataistelu. Hukkavaarassa asuvan ihmissusilauman elämää kuvataan Raisan näkökulmasta.

Vaikka Raisa ei ole lauman jäsen, valtataistelu kytkeytyy tiiviisti hänen hahmoonsa laumanjohtajan pojan Mikaelin kautta. Mikaelin ja Raisan suhde nousee muiden teemojen joukosta yhdeksi juonen käänteiden kannalta ratkaisevaksi teemaksi, jonka kautta myös hyvin luontevalla tavalla kuvataan oman tien etsimistä ja löytämistä, sekä orastavaa rakkautta.

Henkilöhahmot ja henkilöhahmokuvaus ovat sarjan suola. Sen lisäksi, että Rouhiaisella on taito kirjoittaa vetävää tarinaa, hän rakentaa uskottavia ja ennen kaikkea hyvin inhimillisiä henkilöhahmoja, jotka ottavat oman tilansa ja tulevat iholle, kuten esimerkiksi Niko ja Jenni.

Henkilöhahmokuvauksen voimaan vaikuttanee osaltaan se, että Rouhiainen kuvaa nuorten kokemuksia ja keskinäisiä suhteita erittäin luontevalla tavalla. Ruumiillisuus tulee voimakkaasti esille sekä seksuaalisuuteen että ihmissutena olemiseen liittyvien asioiden kautta, kuten muodonmuutosten, joihin liittyy myös voimakkaita hyväksytyksi tulemisen tuntoja, sekä toiveita tavallisesta onnellisesta elämästä.

Uhanalainen on tasapainoinen kokonaisuus. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita löytyy, samoin suvantohetkiä joissa tarina ikään kuin vetää henkeä ennen seuraavaa ponnistusta. Sarja on suunnattu nuorille lukijoille, mutta kyllä tämä aikuisillekin uppoaa. Stephenie Meyerin paranormaaleja romansseja lukeneena päällimmäinen tuntotila Susiraja-sarjasta on ”wau, tämä hakkaa Twilight-sarjan mennen tullen!”.

Teksti Maria Loikkanen

J.S. Meresmaa: Mifongin aika

Ohessa arvio, jonka kirjoitin Onnimanniin (3/2013) J.S. Meresmaan Mifongin ajasta.

J.S. Meresmaa: Mifongin aika

Karisto 2013

494 sivua

Mifonkien tarinamosaiikkia

J.S. Meresmaan Mifongin perinnöstä alkanut tarina täydentyy. Mifongin aika jatkaa edeltäjänsä hengessä eeppisen fantasian jalanjäljissä, tarina-aineksiltaan runsaana versoen. Teos on tuhti paketti, joka viehättänee eritoten pitkistä seikkailuhenkisistä tarinoista kiinnostuneita.

Eeppiselle fantasialle tyypillisesti Mifongin aika muodostuu useista tarinalinjoista, joista syntyvä kokonaisuus muistuttaa värikästä mosaiikkia. Tarina on tapahtumarikas ja persoonallisia henkilöhahmoja on paljon, niin edellisestä osasta tuttuja kuin uusiakin hahmoja. Tematiikan osalta teos jatkaa mifonkeihin liittyvien mysteerien ratkontaa, jonka ympärille kietoutuu jos jonkilaista pienempää teemaa, asiaankuuluvine rakkausdraamoineen. Mukana on myös taikuuden elementtejä.

Kokonaisuudessaan tarina etenee sujuvasti. Pientä problematiikkaa on havaittavissa lähinnä henkilöhahmokuvauksen ja juonen kehityksen keskinäiseen suhteeseen liittyen, joka on nyt hieman epätasapainossa. Paikoin syntyy tunne, että yksityiskohtainen henkilöhahmokuvaus syö tilaa juonelta, ja välillä tarina junnaa paikoillaan.

Tämä näkyy esimerkiksi Dante Rondestanin siskon Linnin karikatyyrinomaisessa henkilöhahmossa. Linn Rondestani on oikullinen ja äkkipikainen kiukkupussi, ja uhkarohkea merirosvo, melkeinpä ”don quijotemainen” hahmo, jota tämän avustajat yrittävät pitää vaikeuksista erossa. Linnin hahmo vie tapahtumia konfliktista toiseen, jolloin dialogi taantuu näsäviisaan kinastelun tasolle, päätarinan unohtuessa taustalle.

Päätarina on jo herättänyt koko joukon kysymyksiä, joihin alkaisi kaivata vastauksia. Mitä mifongit ovat, ja mikä on niiden osa tarinan maailmassa? Entäpä Ardisin lapset? On käynyt selväksi, että he ovat merkittäviä tarinan maailman kohtalon kannalta, mutta miksi? Toistaiseksi heidän roolinsa tarinassa on ollut hyvin pieni.

Onneksi epätasapainon problematiikka koskee vain osaa tarinarakenteesta. Runsaus on eeppiselle fantasialle tyypillistä, ja mikä yhdelle on rönsyilyä, voi toiselle olla tarinan parasta antia. Kaiken kaikkiaan sarjassa on potentiaalia vaikka mihin. Selvää on, että tarinan kutojana J.S. Meresmaa kyllä löytää oman tiensä.

Mifongin aikaa mielellään suosittelee kaiken ikäisille lukijoille. Ensimmäinen osa kannattaa lukea ensin, jotta tarinasta saa kaiken irti.

Teksti Maria Loikkanen

Nicholas North – kalmattaren kirous

Kirjoitin Ilkka Auerin ja Antti Jokisen teoksesta Nicholas North – kalmattaren kirous arvion Savon Sanomiin. Arvio on julkaistu myös Keskisuomalaisessa.

Ilkka Auer & Antti Jokinen: Nicholas North – kalmattaren kirous

Otava 2013

256 s.

Kotimaista sankarifantasiaa

Ilkka Auerin ja Antti J. Jokisen yhteistyönä syntynyt Nikolas North ja kalmattaren kirous on ehtaa seikkailullista fantasiaa. Voisi jopa sanoa sankarifantasiaa, sillä tarina rakentuu vahvasti Nikolas Northin hahmon ympärille. Kirjan nimestä huolimatta tarinassa puhutaan Nikolaksesta eikä Nicholaksesta.

Myyttiseen Pohjolaan sijoittuva tarina käynnistyy Nikolaksen menettäessä vanhempansa. Seuraa vuosien vaellus paikasta toiseen, ehkä osuvammin ”ojasta allikkoon” Nikolaksen yrittäessä rakentaa itselleen elämää. Epäonnen tumma pilvi vainoaa poikaa, ja mikään ei onnistu. Ei edes varastaminen. Sillä varas Nikolaksesta tulee, hän oppii turvautumaan vilppiin aina kuin mahdollista. Kunnes vihdoin kohtaa tilanteen, jossa vilppi ei enää riitä.

Nikolas North on tarina siitä kuinka sankariksi tullaan. Töitä se vaatii, sillä sankarimme on alussa surkea nuori mies, jonka uhmakkaat tempaukset lähinnä herättävät myötätuntoa. Onneksi kerrontaa värittää huumori, muuten tarina kävisi liian rankaksi.

Nikolas kasvaa kohtaamaan perintönsä menetysten kautta. Kalmatar vie häneltä kaiken millä on vähänkin arvoa. Vihdoin Nikolas oivaltaa, että suora kohtaaminen kalmattaren kanssa on ainoa mahdollisuus pelastaa hänet itsensä – ja maailma. Matka kulkee halki Pohjolan jylhien salojen mitä erikoisimpien paikkojen kautta kohti Tuonelaa ja kalmattaren maita.

Henkilöhahmogalleria on ehdottomasti Nikolas Northin suola. Galleria on monipuolinen ja värikäs, ulottuen keijuista peikkoihin, tonttuihin ja hiisiin sekä kalmoihin ja huimiin Pohjolan sotureihin. Tietäjistä puhumattakaan. Kalmatar on nimensä veroinen, kammottava akka, jonka ote puristaa uhristaan viimeisen elämänpisaran. Tuonelaa kuvataan monipuolisesti, samoin sen asukkeja. Väinämöisen hahmo on aivan omaa luokkaansa.

Kaiken kaikkiaan Kalevalaisia teemoja on hyödynnetty monipuolisesti modernisoiden, ja lopputulos on kiehtovan omaperäinen. Nikolas North on oiva esimerkki siitä, kuinka kotimaiset kertojat yllättävät lukijan kerta toisensa jälkeen rakentamalla vanhoista legendoista uusia upeita tarinakokonaisuuksia.

Teksti Maria Loikkanen

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Vähän jotakin uutta minullekin: kirjoitin arvion Simukan thrilleristä, mikä tuntui mukavalta. Ehkä lukuväsymykseni onkin oire siitä, että pitäisi lukea monipuolisemmin, ja kirjoittaa arvioita muustakin kuin spefistä.

Tämä arvio on siis Savon Sanomiin, mutta koska Savon Sanomat on osa Keskisuomalaisen konsernia, ”yhteistyön nimissä” arviot ilmestyvät mm. Keskisuomalaisessa myös. Ilmeisesti myös Karjalaisessa ja muutamassa muussa lehdessä. Sellaista se yhteistyö on.

Linkistä pääsee Keskisuomalaisen juttuun. Ja tästä linkistä Savon Sanomien juttuun.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Tammi 2013

237 s.

Kerro kerro kuvastin

Tampere on vaihtunut Prahaksi, ja Lumikki Andersson on lomalla. Tai ainakin haluaisi olla, mutta mysteeri kirjaimellisesti kävelee hänen nenänsä eteen. Lumikkia lähestyy nuori nainen, joka väittää olevansa hänen siskonsa. Lumikki tietää, että väite on mahdollinen, ja hän ehkä haluaisikin uskoa sen todeksi. Voisiko Zelenka olla hänen siskonsa?

Lumikki-trilogian toinen osa Valkea kuin lumi jatkaa tiivistunnelmaista matkaa, jonka ensi askeleet otettiin teoksessa Punainen kuin veri. Sarjan avausteos oli toiminnallinen paketti, jossa Lumikki Anderson esiteltiin Lara Croftin kaltaisena selviytyjähahmona. Lukijalle näytettiin, että Lumikin persoonaa ohjasivat vahvasti tämän sisäiset neuroosit ja pelkotilat, mutta ei juuri avattu niiden taustoja.

Valkea kuin lumi kääntää pakan ylösalaisin. Lumikin ja Zelenkan tapaamisista käynnistyy tapahtumien ketju, jonka myötä lukija saa kurkistaa syvemmälle Lumikin elämään. Kerro kerro kuvastin, millainen onkaan tämä vahva ja älykäs, mutta elämää pelkäävä nuori nainen?

Salla Simukka rakentaa teoksensa huolella, mikä näkyy monin tavoin. Neuroottisen persoonan kuvaus yhdistyy taitavasti jännitystarinaan, riipien Lumikin auki sieluaan myöten. Vastauksia kysymyksiin tarjoavat erityisesti tarinan lukuisat takaumat, joiden kautta valotetaan Lumikin henkilökohtaista historiaa.

Valkea kuin lumi purkautuu auki tiiviin, ajoittain jopa hengästyttävän kerronnan myötä. Tarinan jännite kuitenkin säilyy loppuun asti. Askel askeleelta lukija kulkee Lumikin kanssa kipukohdasta toiseen, oivaltaen että robottimaisen seikkailijattaren sisällä onkin yksinäinen, rakkautta kaipaava nuori nainen, joka pelkää tulevansa satutetuksi.

Sarjan teokset voi lukea itsenäisinä, mutta yhdessä ne muodostavat herkullisen kokonaisuuden, jota täydentävät lukuisat rikkaat yksityiskohdat, kuten viitteet alkuperäiseen Lumikki-satuun. Sarja on suunnattu nuorille, mutta tämä koukuttaa aikuisenkin lukijan mennen tullen. Suositeltavaa lukemista kaikille jännityskirjallisuuden ystäville!

Teksti Maria Loikkanen

Syysmietteitä

Toivun vielä kesän työrupeamasta, mikä osaltaan heijastunee blogiin hiljaisuuden muodossa. Töitä on tehtävä silloin kun niitä on, ja levättävä silloin kun voi. Kesän aikana lukeminen jäi vähälle, asiaan vaikutti työpäivien jälkeinen väsymys sekä arjen touhut. Jonkinlaista puutarhaa jos haluaa ylläpitää, on sen parissa tehtävä myös siihen liittyviä askareita.

Olen miettinyt blogin hyllyttämistä toistaiseksi määräämättömäksi ajaksi, mutta katsotaan nyt. Tunne siitä, että ei ole mitään sanottavaa on väliin elänyt vahvasti. Varsinkin kun saa työkseen pohtia sanottavaa muilla saroilla. Käytän ilmaisua ”saa”, koska ei ole itsestään selvää että viestintäalan työläisellä on töitä. Se että töitä on, vaikuttaa erityisesti siihen että sanan säilää ei enää jaksa, eikä väliin haluakaan heilutella vapaa-aikana. Olen keskustellut tästä joidenkin kollegoideni ja kirjoittavien ystävien kanssa, ja samansuuntaisia mietteitä heillä tuntuu olevan. Vapaa-aikaa pitää olla, ja jos tekee tekstien parissa töitä – jotakin aivan muuta kuin kirjoittaminen, mielellään ainakin minulla. Silloin joskus kun blogin aukaisin, haaveilin että kirjoittelen tänne ”kaikenlaista” kirjallisuudesta. Kuitenkin blogista tuli hyvin kritiikkipainotteinen, on luontevaa laittaa tänne kritiikkejä joita olen kirjoittanut ja antaa muun jäädä. Tähän on vaikuttanut eniten yllämainittu työn ja vapaa-ajan suhde.

Huomaan että minussa kuitenkin elää jonkinlainen kaiho liittyen siihen että ”voisin kirjoittaa enemmän muustakin”, olla ehkäpä enemmän kantaaottava tai jotakin. Ajoittain olen potenut jonkinlaista ”kriisiä” liittyen siihen että pitäisikö minun kriitikkona olla kärkkäämpi. Että kirjoitanko ”liian positiivisia arvioita”, kuten joskus pari vuotta sitten sain palautteena kuulla. Olin vilpittömästi järkyttynyt tuosta palautteesta. Minulle kritiikki ei ole sitä, että pistelen tikulla arvioitavaa tekstiä, vaikkapa irroitellen sen seasta yksittäisiä nostoja joita sitten revin yksitellen palasiksi. Minulle on luontevaa arvioida tekstejä kokonaisuuksina, tunnustella sen eri osa-alueita (tarinarakenne, kerronnan tavat, henkilöhahmot jne.) ja sitä kuinka ne vaikuttavat kokonaisuuteen. Tunnustella tekstin tunnelmia. Pyrkiä tuomaan esille miksi juuri tämä teos kannattaisi lukea, ja minkälaisille lukijoille se on mahdollisesti suunnattu. Näitä tuntoja olen vuosien varrella pyrkinyt kuuntelemaan, ja niiden avulla ja kautta myös työssäni kehittymään. Kärkkäiden arvioiden tekeminen ei istu siihen miten haluan kritiikkiä tehdä, se ei ole minua. Rehellinen pitää olla ja sanoa mitä teksti herättää ja miltä se tuntuu, mutta asioita voi sanoa monella tavalla.

Olen monta kertaa pohtinut, että voisin täällä kirjoitella vaikkapa kriitikon työstä, siitä millaisena työn koen, ja mitä kritiikeistä ja niiden kirjoittamisesta ajattelen. Tuossa nyt jotakin tulikin. Olen monta kertaa aloittanut jopa kirjoittamaan aiheesta, mutta aina, eh, sisäinen kriitikkoni (?) on vaientanut ääneni, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. ”Ketä kiinnostaa?” on ajatus, joka on useimmiten nämä yritykseni torpannut. Katsotaan, ehkäpä vielä joku päivä kohtaan sisäisen kriitikkoni ja keskustelen hänen kanssaan asiasta 🙂

Jaa. Ei pitänyt olla mitään sanottavaa, ja kutittelin itseäni dystopian teemalla saadakseni itseni vireeseen. Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa oli nimittäin taannoin kiinnostava asiaan liittyvä postaus. En ole postauksessa mainittua Lapsen maailman artikkelia lukenut, mutta kyllähän tämä herätteli. Tästä minun piti nyt kirjoittaa, mutta ehkä sitten ensi kerralla 😉

« Older entries Newer entries »