Seita Vuorela: Karikko

Kylläpä aika rientää! Huomasin yhtäkkiä, että viimeksi helmikuussa olen päivittänyt blogia, ja nyt ollaan jo yli maaliskuun puolivälin. Hui.

Hiljaisuus johtuu siitä, että elämäni on edelleen ikään kuin käymisvaiheessa tai käymistilassa, mitä en pidä lainkaan pahana. Viestinnän alan töitä teen edelleen, mutta kritiikkien sarka on pienentynyt. Olen välillä pohtinut jopa kriitikon työn lopettamista. Se ei nimittäin tunnu kovin palkitsevalta tällä hetkellä, johtuen etenkin sanomalehtikritiikin tilasta ja kehityssuunnasta. En näe mitään syytä olla sanomatta tällaista tuntotilaa ääneen. En pidä siitä suunnasta mihin kritiikkejä ollaan viemässä, piste. (Jatkuvasti lyhentyvät mitat, pienentyvät palkkiot jne.)

Sylviin olen kirjoittanut, ja aion näillä näkymin jatkaakin kirjoittamista, mutta koska elanto on hankittava jostakin, talkootyön määrää on suhteutettava oman jaksamisen mukaan. Myös Onnimanniin kirjoittamista haluan jatkaa, toivon että sillä suunnalla ei ole muutoksia tulossa.

Onnimannista puheenollen, alla on arvio Seita Vuorelan Karikosta, jonka Onnimanniin kirjoitin (Onnimanni 1/2013).

Suosittelen.

Seita Vuorela: Karikko

WSOY 2012

357 s.

Hylkylasten ranta

Dimitri, Mitja, on kova poika juoksemaan. ”Kohteesta A kohteeseen B pysähtymättä. Katkeamaton liike”. Katkeamaton liike toteutuu myös perheen kesälomamatkalla. Leirintäalueilla pysähdytään vain yöksi, ja matka jatkuu taas. Kunnes perhe saapuu Land’s Endiin.

Land’s Endin leirintäalueelta Mitja löytää ensin tytön, sitten rannalla olevat pojat. Pojat, joiden vaatteissa on meren suolainen ja levänhajuinen tuoksu. Mitja liittyy rantapoikien, hylkylasten joukkoon.

Seita Vuorelan Karikko on nuorille suunnattu hätkähdyttävän kaunis sekä herättelevä romaani. Mitjan kertojan ääni avaa tarinan, joka soi surun ja kaipauksen sävyjä. Muiden kertovien äänten avulla syntyy tummasävyiseen tematiikkaan kietoutunut mysteeri, joka avautuu kerros kerrokselta useiden tarinalinjojen kautta. Välillä kertojat myös puhuttelevat lukijaa suoraan, muistuttaen, että tässä kerrotaan tarinaa. Tämä pehmentää tarinan ajoittaista kovuutta.

Karikko herättää kysymyksiä toinen toisensa perään. Miksi pojat näkevät kaiken, mutta kukaan ei näe heitä? Mistä he tulevat ja keitä he ovat? Miksi he ovat rannalla? Hylkylapset. Mitja ja muut kertojat löytävät vastauksia vähitellen, yhdessä lukijan kanssa.

Tarinamaisema syntyy valon ja varjon rytmistä, joka kietoutuu outoon, maagiseen. Teoksen mustavalkoinen kuvitus voimistaa rytmiä ja tunnelmaa. Unen tavoin tarina, maisema ja henkilöhahmot kietoutuvat yhteen. Ei tiedä mitä on totta, kaikki vaiko ei mikään. Karikkoa on helppo suositella lukijoille, jotka ovat mieltyneet todellisuuden rajoja venyttäviin kertomuksiin.

Seita Vuorela tekee sen taas, antaa vahvan elämyksen lukijalle koettavaksi. Hylkylasten hauraus ja herkkyys välillä brutaaliltakin tuntuvan poikamaisen kuoren sisässä jättää sanattomaksi ja herättää kyyneleet. Enempää ei haluaisi kertoa, että ei särje lukijalta etsimistä ja löytämistä. Karikon katkeransuloinen ranta on koettava itse.

Maria Loikkanen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: