Hugo Cabret osa 3

Millä tavoin kuvallista kerrontaa voi lähestyä? Pohdin asiaa Tutkiva katse kuvakirjaan (BTJ 2001) -teoksesta saatujen vinkkien avulla. Kuvittaja Mika Launis (kuvittanut mm. Pottereiden suomennokset sekä Antti Halmeen teoksia) tarjoaa artikkelissaan välineitä kuvan lukemiseen. Hän kirjoittaa näin:

”Taideteoksen rakenne muodostuu poikkeuksetta hajottavista ja järjestystä luovista elementeistä. Näillä paitsi ärsytetään tarpeita ja luodaan mielihyvää, myös arvotetaan näitä kokemuksia. Jokainen taideteos muodostuu tavalla tai toisella vastakohtaparien jännitteestä: positiivinen/negatiivinen, kontrasti/harmonia, satunnainen/pysyvä, väri/vastaväri, anarkia/organisoituminen, rytmi/melodia, syklinen/lineaarinen, suhteellinen/absoluuttinen jne. Tämä jännite on taideteoksessa vangittu kompositioksi.” (s.66)

”Kirjan kuvituksen tehtävänä on voimistaa ja fyysistää tarinan luomat mielikuvat. Kuvat osallistuvat tarinan lineaariseen kulkuun vain osittain, tukeakseen sen kehittelyä. Ne avaavat näkymiä tarinan kuvalliseen maailmaan. Niitä voidaan verrata elokuvan otoksiin, tai paremminkin niistä tehtyihin still-kuviin, ja niiden ja tekstin suhdetta voidaan käsitellä samoin kuin Sergei Eisenstein teki montaasiteoriassaan. Kuvat avautuvat tekstin lineaariseen kulkuun nähden syvyyssuuntaan ja niillä on oma ajallinen kulkunsa. Niiden aikakäsitys on suhteellinen, relatiivinen.” (s. 69)

hugocabret172x500

Kuvassa 1 vanha mies seisoo kädet puuskassa Hugon edessä ja katsoo kun poika työskentelee. Oman huomioni vangitsi ensin vanhan miehen hahmo, ja vasta sen jälkeen katselin kuvan muita elementtejä. Se, että mies seisoo suupielet alaspäin ja kädet puuskassa jossakin määrin konkretisoi miehen suhtautumisen Hugoon – kuten tekstikatkelmasta kävi ilmi, ja etenkin aiemmin kertomuksessa on tullut ilmi, mies ei ole suhtautunut kovin ystävällisesti Hugoon. Onhan hänellä tietysti ollut siihen hyvä syy, koska Hugo on varastanut häneltä tavaraa, mutta mies itse varasti Hugon päiväkirjan. Koin kuvan siten, että vanha mies ja Hugo ovat ikään kuin Mika Launiksen mainitsema vastakohtapari: vanha mies negatiivinen ja Hugo positiivinen. Ja heidän välillään on jännite. Kuva konkretisoi tämän jännitteen visuaalisen ilmaisun kautta – kuten Launis totesi, voimistaa ja fyysistää tekstin luomat mielikuvat. Tosin sillä erotuksella, että koska HG:ssa on kyse kuvaromaanista, kuvat suoranaisesti myös kertovat tarinaa ja vievät sitä eteenpäin, eivätkä osallistu tarinan kerrontaan vain osittain, kuten kuvakirjoissa tai kuvitetuissa kirjoissa.

hugocabret173x500

Kuvassa 2 Hugo korjaa lelua hyvin keskittyneen oloisena. En tiedä yhtään (enkä uskalla arvella) millä tekniikalla/minkälaisilla välineillä kuvat on tehty, mutta itselleni tulee kaikista näistä kuvista mieleen hiilivärit sekä lyijykynät. Tämän kuvan koin hyvin positiivisena, etenkin koko tarinaan suhteutettuna, koska Hugo tuntuu ikään kuin hohtavan jossakin hämärässä tilassa. Vaikka edellisestä kuvasta kävi hyvin ilmi, että hän on lelukaupassa kauppiaan kanssa. Jostakin syystä kuva herättää mielessäni kaiun pojasta, joka on uponnut omaan maailmaansa, ja keskittyy niin täysillä tekemään asiaa jonka parhaiten osaa, että hän alkaa hohtaa. Kuvan rytmi/melodia tuntuisi olevan hyvin rauhallinen.

hugocabret174x700

Kuva 3 on lähikuva, mutta silti Hugo tuntuisi vielä loistavan. Pojan kasvoilla on melkeinpä lempeä ilme hänen työskennellessään.

hugocabret175x600

Kuvan 4 päähenkilö on hiiri. Kuvan perusteella lukija tulkitsee – ainakin minä tulkitsin – että Hugo sai hiiren korjattua. Tekstissä asia mainitaan lauseella ”hiiri kipitti äänekkäästi tiskin yli”, mikä vahvistaa tulkinnan.

Sisko Ylimartimo kirjoittaa seuraavasti: Kirjan kuvitus on itsessään jo intertekstuaalista, koska se viittaa aina johonkin kirjalliseen tekstiin, ellei kysymyksessä ole sitten pelkkä tekstitön katselukirja. Kuvitus voi olla intertekstuaalista myös toisella tavalla: se kytkeytyy tavalla tai toisella johonkin tekstin ulkopuolella olevaan subtekstiin.

Ylimartimo kirjoittaa myös näin: ”Koko kuvitus voi rakentua intertekstuaalisuuden varaan: se viittaa esimerkiksi muuhun kuvataiteeseen tai kulttuuriin.” (s. 85) Minusta näin HG:ssa tapahtuu tarinan loppupuolella, jossa ”siteerataan” kuvia Georges Meliesin elokuvista. Näiden kuvien myötä teoksen leipätekstissä olevat Georges Meliesia koskevat viittaukset ikään kuin konkretisoituvat. Edelleen Sisko Ylimartimo kirjoittaa myös näin: ”Teknis-visuaalinen intertekstuaalisuus on myös mahdollista. Kuvittaja voi siteerata suoraan valmiita kuvallisia elementtejä.” (s. 86)

Koin, että HG:ssa valmis kuvallinen elementti on esimerkiksi kuva junasta, joka on syöksynyt rautatieaseman läpi ja aseman seinästä ulos. Veturi roikkuu ilmassa tiiliseinässä olevassa aukossa, ja koko näkymä on suorastaan absurdi. Mutta myös tosi – tämä onnettomuus tapahtui oikeasti 1800-luvun lopulla, ja kuvassa oleva, aseman seinästä roikkuva veturi on koristanut mm. monia onnettomuutta kuvaavia julisteita. Yhtä aikaa kertakaikkisen absurdi ja samalla kertaa vakava kuva. Joka näin ollen viittaa myös muuhun ”kuvataiteeseen ja kulttuuriin”: onnettomuus on saanut tilaa monella tasolla juuri tämän kuvan myötä.

Kuvien osalta voisi pohtia myös monia muita asioita, kuten vaikkapa kuvissa tapahtuvaa liikettä: mitä kaikkea sellaista HG:n kuvissa tapahtuu, että syntyy mielikuva liikkeestä? Mitkä elementit oikeasti ja loppujen lopuksi ”liikkuvat”? Sirke Happonen pohtii mm. kuvan liikettä artikkelissaan Liike, kuvakirja ja kuvitettu teksti.

Loppukommenttina kuviin (ja kuvitukseen) lainaan kääntäjä Riittaa Oittista, joka artikkelissaan pohti kuinka ”kuvia käännetään” kielestä toiseen, eli lähinnä kuvan ja sanan dialogisuutta. Riitta Oittinen kirjoittaa näin: On kuitenkin tärkeää muistaa, ettei lukija tietenkään koe kuvaa ja tekstiä sellaisina kuin taiteilija on ne luonut, vaan sellaisina kuin lukija ne itse kussakin tilanteessa tajuaa. (s. 149)

Aivan lopuksi vielä lasten ja nuorten kirjallisuudesta. Yleisellä tasolla ajatellen, ja viitaten etenkin Grafomaniassa viime aikoina käytyihin keskusteluihin, Hugo Cabret on erinomainen esimerkki siitä monimuotoisuudesta joka kyseiseen kirjallisuuden osa-alueeseen liittyy: lasten ja nuorten kirjallisuutta ei tehdä idiooteille. Lapset ja nuoret ovat ajattelevia, fiksuja ja havaintoja tekeviä ”olentoja”, joille voi suunnata hyvin monenlaista ja ennen kaikkea monitasoista ja monimuotoista kirjallisuutta, joka haastaa lukijansa ja kuulijansa ajattelemaan. Kuten Hugo Cabret. Teos haastaa ajattelemaan, haastaa pohtimaan sitä, mitä ilmaisu oikeastaan on: mitä kirjallinen ilmaisu on ja mitä kuvallinen ilmaisu on. Teos on ”elävä ja hengittävä tervehdys” siitä, että Suomessa ilmestyy ja julkaistaan hyvin korkeatasoista lasten ja nuorten kirjallisuutta, sekä kotimaista että ulkomaista. Nämä ovat asioita joita usein vähätellään, mutta joista oikeasti pitäisi olla ylpeä.

Tiedän että olen kriitikon roolissa joskus ottanut, Suomen mittakaavassa lähinnä ajattelun ja asenteiden tasolla mitattuna, yltiöpositiivisen asenteen kirjallisuuskritiikkeihin, mutta minua ärsyttää suunnattomasti se tietynlainen perusnegatiivinen ajattelu, joka tässä maassa ja tässä kansassa vieläkin asuu. Ja kyllä, se asuu myös minussa, eli en tässä ”syyttele” ketään tai osoittele sormella ketään, koska tiedän että malka on myös omassa silmässäni. Mutta se minkä voin tehdä, tai ainakin edes yrittää tehdä täällä tässä blogissa, on yrittää etsiä asioista kolikon toinen puoli, se positiivinen puoli. Mitäpä haittaa siitä olisi (?).

Ja ennen kaikkea – onko siitä jotakin haittaa, jos lapsille ja nuorille tarjotaan laadukasta, haastavaa ja moniulotteista kirjallisuutta?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: