Kainuun Sanomien nuortenkirjapalstan pääjuttu oli esikoiskirjailija J.S. Meresmaan haastattelu. Palsta ilmestyi 28.4.2012.
Palstassa on mukana ns. ”Kuka” -laatikko.
”Kuka”
Kirjailija J.S. Meresmaa
Syntynyt: Tampereella 1983
Koulutus: Puutarhuri
Lempieläin: Mifonki
Lempikasvi: Vanamo
Perhe: Aviomies
Esikoisteos Mifongin perintö, Karisto 2012. Aktiivisesti ylläpitää kirjailijan esikoisvuodesta kertovaa blogia osoitteessa http://jsmeresmaa.blogspot.com/
—————————————–
Rakkaudesta tarinoihin
Kirjailijuus on positiivisen ihmetyksen kohde
Kevään uutuuskirjojen joukossa on myös kirjailija J.S. Meresmaan esikoisteos Mifongin perintö. Tampereen kirjamessuilla debyyttinsä tehnyt Jenni Meresmaa on kulkenut pitkän matkan esikoisensa kanssa.
Karistolta juuri ilmestynyt Mifongin perintö on ollut tekeillä vuosia. Ammatiltaan Jenni on puutarhuri, ja kirjoittaminen on tapahtunut vapaa-ajalla. Pohjaa tarinoiden luomiselle paljasjalkainen tamperelainen on saanut kotoa. Etenkin isoäiti sytytti hoidokkilapsessaan rakkauden itse keksittyihin tarinoihin. Kirjoittamaan Jenni ryhtyi aikuisiällä.
-Pari vuotta meni kirjoittaessa. Sitten tuli tauko, jonka aikana aloin miettiä mitä tekstillä teen. Onnekseni kirjailija Anneli Kanto oli halukas lukemaan käsikirjoituksen. Annelin palautteen ja kannustuksen ansiosta pyrin kirjoittajakursseille.
Jenni haki tavoitteellista kirjoittajakurssia, jolla muokataan tekstejä julkaisukelpoisiksi. Oriveden opiston järjestämä Kohti Mestaruutta -kurssi avasi uuden oven elämässä. Sieltä sai konkreettisia rakennuspalikoita tekstin työstämiseen.
-Olin skeptinen asian suhteen, mutta pääsin kurssille. Kokonaisuus oli loistava, tajuntani räjähti. Se vuosi muutti elämäni. Kurssi oli erittäin kasvattava kokemus. Opin paljon, myös vastaanottamaan ja antamaan palautetta. Molemmat asiat ovat erittäin tärkeitä tässä työssä. Lisäksi opin laajentamaan lukutottumuksiani. Tajusin että olen ollut aika urautunut lukija.
Mifongin perintö edustaa fantasiagenreä, vaikka Jenni ei tietoisesti valinnut kirjoittavansa fantasiaa. Fantasiagenre näkyy eniten etukirjainlyhenteistä muodostuvassa kirjailijanimessä. Valinta pohjautui haluun vaalia fantasiakirjailijoiden perinteitä.
-Varsinaisesti kipinä kirjoittamiseen lähti halusta luoda tarina, jollaisen itsekin haluaisin lukea. Mifongin perintö on myös kirjoitettu silmällä pitäen sitä, että se alentaisi realistiseen romaaniin tottuneiden kynnystä tarttua fantasiaan. Se muistuttaa enemmän keskiaikaan sijoittuvaa historiallista seikkailuromaania.
Vaikka esikoisteos on juuri ilmestynyt, ovat teoksen jatko-osat pitkällä. Sarjan toinen osa on kirjoitettu, kolmatta osaa Jenni on nyt kirjoittanut kaksi talvea. Tekstien työstäminen voi viedä pitkiä aikoja, jopa vuosia. Jenni kokee, että kirjailijan arjesta puhuminen ei romuta myyttistä kirjailijakuvaa.
-Kirjailijuus on positiivisen ihmetyksen kohde. Sen palautteen perusteella jota olen saanut, ihmiset kokevat että kirjailijan työ on hieno ammatti. Tosiasia kuitenkin on, että käytännön työ ja kirjailijakäsite ovat kaukana toisistaan. Koskaan ei ole lomalla, ja saman tekstin työstäminen voi joskus olla puuduttavaa.
-Sisäinen polte ajaa kirjoittamaan. Olen kutsumusammatissa. Tuottavuutta ja nimenomaan rahaa jos ajatellaan, tyhmän hommaahan tämä on, koska raha on tiukassa. Toisaalta, tekstin tekemisen kannalta on jopa vapauttavaa kun siihen ei liity tuottavuusajattelua. Voi kirjoittaa rehellisesti juuri sitä mitä haluaa.
Teksti Maria Loikkanen
Alas taikavirtaa 
Vera Vala said,
3 toukokuun, 2012 klo 2:16 pm
Hieno haastattelu! Ja minun kohdallani kirja toimi juuri kuten kirjailija toivoi: en ole tottunut fantasian lukija, mutta tämä kirja madalsi lukukynnystä, ehdottomasti. Erittäin mukaansatempaava lukukokemus.
Maria L. said,
3 toukokuun, 2012 klo 2:31 pm
Kiitän! Kiva vaihteeksi kuulla jotakin positiivistakin 😉
Toive ja tahtotila on tehdä töitä kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden eteen eri tavoilla. Harmi että palstatila on tosi tiukassa, tosin se pistää yrittämään kovemmin silloin kun jotakin pääsee tekemään. Ei ole ”hällä väliä” -juttuja meikäläiselle nämä asiat 😉 Sydämelliset ja asialleen omistautuneet haasteltavat pitävät yllä motivaatiota!
Mahtavaa että teos vei mukanaan! 😀
Vera Vala said,
4 toukokuun, 2012 klo 2:41 pm
Heh, nyt huomasin toisesta some-keskustelusta, että oli tullut ilmeisesti jossain yhteydessä satikutiakin?
No, tästä haastattelusta toivon mukaan ei, itse olen aina lukenut todella kiinnostuneena kaikki tämäntyyppiset haastattelut, joissa kirjailija kertoo taustojaan ja tiestään kirjailijaksi.
Toivottavasti LANU-kirjallisuudelle riittää palstatilaa myös jatkossa!
Maria L. said,
4 toukokuun, 2012 klo 5:37 pm
Some on kyllä sellainen ympäristö, että kaikki leviää hetkessä. Sitä kautta minäkin palautteen huomasin. En siihen reagoinut, koska jos kaikkeen lähtee mukaan, sitten todella saa olla kaikessa mukana. Kiinnostuksella seurasin, vaikka asiassa kirpeää sävyä olikin, hapanta suorastaan.
Sitä lähinnä ihmettelin, kun kyseinen kommentoija ei kuitenkaan millään tavalla ole liittynyt työkuvioihini tai koko juttuun. Silti pitää vain kommentoida, ”lyödä leima toimittajan ja jutun otsaan”, vaikka asiasta ei mitään tiedä – liekkö oli juttua siinä vaiheessa edes lukenut. Etenkin toimintamalli tilanteessa oli se, jota hämmästelin, mutta ”hetken huumassa” kommentointi on näemmä lyönyt itsensä läpi internetin myötä.
Itse suhtaudun asiaan/asioihin siten, että teen työni niin hyvin kuin pystyn. Sen vuoksi myös yleensä pysyn poissa monilta keskusteluareenoilta, blogeista tms., ja keskityn enempi tiedonhakuun tai työn kannalta olennaisiin juttuihin ja niiden ihmettelyyn. Kun työnsä tekee hyvin ja pelisääntöjen mukaan (ideoidaan juttu, otetaan haastateltavaan yhteyttä ja kuulostellaan mitä tapahtuu, jos homma alkaa vetää, tehdään juttu, jonka jälkeen haastateltavat saavat lukea ja kommentoida jutut, ja vasta sen jälkeen ne lähtevät toimitukseen, ja toimitus tekee oman editointinsa jos tekee), homma on hanskassa eikä tarvitse välittää siitä mitä ”ne muut jotka tietää asioista aina paremmin kuin työn tekijä” jossain muualla puhuvat. Tällä tavoin säilyy myös työn mielekkyys (kun tietää itse yrittäneensä parhaansa ja ottaneensa myös muut huomioon), ja avautuu ehkä uusiakin mahkuja saada näkyvyyttä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.
(Sitä ihmettelen eniten, miten ihmisillä on pokkaa kirjoitella omalla tai taiteilijanimellä suunnilleen mitä sattuu netissä – kommentit kuitenkin jäävät elämään omaa elämäänsä. Jos joku sattuu joskus esim. hakemaan tietoa henkilön nimellä ja sitten löytääkin tiensä keskusteluareenoille, niin a vot, siinä sitten ollaan.)
Magdalena Hai said,
14 toukokuun, 2012 klo 11:47 am
Hei! Viittaatteko nyt siihen, mitä sanoin siitä nimiasiasta? Vai olenko vain tapani mukaan tosi narsistinen ja kuvittelen, että kaikessa on kyse minusta? 🙂 Jos viittaatte, pahoittelen, että asia tuli suusta sammakon muodossa. J.S. oli vaan aiemmin sanonut haluavansa olla kirjallisissa yhteyksissä nimenomaan J.S. ja reagoin siihen, niin kuin heti seuraavassa viestissä taisin sanoakin. Keskustelu taiteilijanimistä, kirjailijan yksityisyyden rajoista yms. on tietysti sellainen, jossa minulla on oma lehmä ojassa, joten saatan olla asiassa aika intohimoinen. J.S.:n blogissa myöhemmin käyty keskustelu ei liittynyt minun osaltani tähän nimenomaiseen haastatteluun tai sinuun, vaan oli ihan yleisluontoista pohdintaa.
Haastattelu itsessään oli ihan loistava. Olen myös jo pitkään seurannut blogiasi, ja arvostan asennettasi ja vaivannäköäsi lanu-kirjallisuuden esiin tuomisessa. Siksi onkin tosi ikävää, jos se olin minä, joka pahoitti mielesi. Ja jos jatkossa päästelen sammakoita, siitä saa huomauttaa ihan vapaasti. 🙂 (Ideaalitilanne tietenkin olisi, että sammakot pysyvät tiukasti poskessa… Hmm.)
Maria L. said,
16 toukokuun, 2012 klo 2:30 pm
Heippa Magdalena,
Kiitos kommentista 🙂
Kuten yllä tuli esille, tuossa viitattiin toisessa yhteydessä käytyyn some-keskusteluun. Huomasin kyllä J.S.:n blogista kommenttisi, joita jäin miettimään, herätteleviä kun olivat. (En kommentoinut asiaa siellä, koska en kokenut sitä tarpeelliseksi.) Tulipa tarkistettua omat motiivit tehdä töitä, mikä on aina hyvä asia, pysyy varpaillaan. Koen että motiivini ei ole kirjailijoiden lokerointi ja lukijoiden aliarviointi. Motiivi on ollut ja on edelleen tehdä töitä LANU kirjallisuuden eteen, siinä samalla myös spefin eteen. Puurtamistahan tämä on, ja ”foot in mouth” -hetkiä ei saa/voi tulla, tämä on oma asenteeni. Joskus olen printissä arvioita/kritiikkejä nähnyt, jotka ovat herättäneet tunteen että onkohan kriitikolla ollut huono päivä, mutta ehkä olen tulkinnut väärin. Anyway, en semmoisesta toimintamallista pidä, koska koen että se on hajoittava. Vastapainona tälle olen joskus saanut palautetta että olen liian positiivinen, siis että kirjoitan liian positiivisia arvioita, mikä on kieltämättä hämmentänyt minua, mutta jos joku kokee niin, sitten se on siltä osalta niin. Viihteellisiä tekstini varmaan enemmän ovat, ainakin itse näen niissä sellaistakin aspektia, mutta hiukan vaikea asiaa itse arvioida.
Kiitos haastattelukommentista, ja mitä mielen pahoittamiseen tulee ei kannata sellaista edes miettiä, koska jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiinsä. Minulla on kohtuu parkkiintunut nahka, ja ylipäänsä asenteeni elämään on se, että jos jostakin mieleni pahoitan, silloin kyseessä on oma tunteeni ja minun tulee katsoa itseäni muiden katsomisen sijaan. (Tämä ei tarkoita sitä, että antaisin kohdella itseäni huonosti tms.jos joku tarkoituksellisesti niin toimii.) Jos joku on jotakin mieltä jostakin asiasta ja sanoo mielepiteensä, kuinka hän silloin voi pahoittaa minun mieleni/loukata tunteitani? Jos jokin tunnetila jonkin kommentin seurauksena nousee, sehän herää minussa, kukaan ei ”laita” tunteitaan minun sisälleni sanoillaan. Se miten muihin, muiden sanomisiin ja tekemisiin reagoin, on olennaista ja minun vastuullani – ja valinta. Sanoilla ja teoilla todella on merkitystä – se mitä sanon ja/tai kirjoitan, voi vaikuttaa monella tavalla moneen asiaan/tilanteeseen/ ja ennen kaikkea ihmiseen, ja haluan kantaa vastuun omista tekemisistäni kaikessa mitä teen. Siksikin pohdin toimintamallejani, koska jos vastuuta kertyy liikaa, sen alle helposti sortuu. Haluan tiedostaa missä ja mitä teen, mikä on motiivini ja motivaationi, ja miten pystyn pitämään elämäni tasapainossa, jotta asioissa säilyy mielekkyys ja pystyn vastuuni kantamaan.
Magdalena Hai said,
17 toukokuun, 2012 klo 10:37 am
Somen ihanuuksia… Keskustelut leviävät ja kiertävät, eikä kukaan enää tiedä, mitä on sanottu ja missä. Oikein otollista maaperää kaikenlaiselle häröilylle. 🙂 Siitä huolimatta olen ehkä itse vapaamuotoisemman nettikommunikoinnin kannattaja. Liika korrektius johtaa näkymättömiin seiniin, lasikattoihin ja aika armottomaan ihmiskuvaan, jossa kukaan ei saa olla ikinä väärässä. En tarkoita nyt missään nimessä sitä, että netissä pitäisi saada huudella törkeyksiä ja olla töykeä muita kohtaan (ja tottahan toisen kommentista voi pahoittaa mielensä, se on vain inhimillistä?). Mutta ehkä niin, että pitäisi voida sanoa keskeneräisiä ajatuksia, pohtia asioita ääneen, muuttaa mieltään kesken kaiken. Niin syntyy hyviä ideoita. Vapaamuotoisen keskustelun huono puoli on sitten se, että siinä tulee sanottua joskus tosi tyhmiäkin juttuja. Mutta sitä tuppaa näkemään paljon sellaista ajattelutapaa, että jos kerran sanoo olevansa jotain mieltä asiasta X, siitä pitäisi olla samaa mieltä maailman tappiin asti. Eiii! Viisas ihminenhän juuri osaa muuttaa mieltään silloin, kun hänelle osoitetaan hänen virheensä. Jos voin kahdeksankymppisenä sanoa, että olen ollut sata ja tuhat kertaa väärässä ja käynyt tuplaten verran hyviä keskusteluita, olen aika tyytyväinen mummeli. 🙂
Liiasta positiivisuudesta kritisointi on ikävää. Taustalla varmaan se ajatus, että positiivisuus ja älykkyys olisivat toisensa poissulkevia asioita. (Ja yleinen negatiivisuus sitten on muka automaattisesti älykästä…) Kiltteys on ihana asia.
Maria L. said,
17 toukokuun, 2012 klo 1:55 pm
Jes, keskustelun ja vapaan sellaisen kannalla minäkin, tarkoitin vain sitä, että yritän tapahtumien kulussa tiedostaa miksi mihinkin reagoin ja miten reagoin – en suunnittele ja analysoi vastauksiani etukäteen, koska ei todellakaan ole aikaa eikä halua sellaiseen, sitäpaitsi sehän olisi melkoista näkymätöntä sisäsyntyistä kontrollointia, sisäistä vankilaelämää, huh. 😉 Haluan vain tiedostaa mitä touhuan ja millä motiivilla.
Ja kyllä juuri tunteiden olemassaolo, tiedostamisen kyvyn ohella, käsittääkseni tekee meistä inhimillisiä olentoja, mutta omalla kohdallani olen valinnut sen, että yritän katsoa mikä tunteen minussa synnyttää, sen sijaan että esim. silloin jos tuntuu pahalta syyttäisin tunteistani muita. (Jännä muuten, että tässä yhteydessä usein nousee tuo ”inhimillisyys-kortti” esille.)
Tottakai tunteita on, sehän se vasta kaamea olisi jos niitä ei olisi. Omalla kohdallani kuitenkin koen, että kun saan omiin tunteisiini etäisyyttä esim. kiihtymyksen hetkellä, se auttaa ymmärtämään omaa tunne-elämääni ja löytämään rauhan. Kun olen tätä harjoittellut elämä rauhoittuu levolliseksi oloksi, kun ei ole tarvetta kiivaisiin reaktioihin. Olen elänyt ”yhden kiivasluontoisen elämän” nuorempana, olin jyrkkä ja reagoin tunteella kaikkeen, ja kyllä täytyy sanoa että elämänlaatu on parantunut 100% ellei enemmänkin kun oppinut ymmärtämään olojaan ja elämään niiden kanssa, sen sijaan että antaisin niiden hallita elämääni myrskyn lailla kuten ennen. Tämän siis tarkoitin selvitykseksi tuohon ”inhimillyys ja mielensäpahoittamisjuttuun”, eli en tarkoita sanoa ”että on oikea ja väärä tapa olla ja elää” tai jotakin muuta dualistista ja kornia. Yritän vain aukaista sitä, miten itse asiat koen.
Iloista kevättä ja herätteleviä nettikeskusteluja sinulle! Itse en juurikaan keskusteluihin yleensä osallistu, vaikka eri blogeja luenkin paljon. Aika ei riitä kaikkeen 🙂