Andy Mulligan: Roskaa

Aslakin päivän kirjallisuuskutsuja koskevien postausten vanavedessä (Rouva Huun Lastenkirjahylly ja Terhi Rannelan kirjailijablogi) jäin miettimään kirjatarjonnan määrää. Sekä sitä, että vaikka kuinka kuvittelen olevani vuotuisesta tarjonnasta kärryillä, en kuitenkaan ole 😉 Terhi Rannelakin totesi kirjallisuuskutsuja käsittelevässä postauksessaan, että ”lasten- ja nuortenkirjatarjonta on pyörryttävää”. Tässä mielessä ajateltuna en suomi itseäni siitä, että en pysy perillä kaikesta uudesta, jota kentälle vuosittain ilmestyy. Jääpähän samalla tilaa myös yllätyksille.

Eräs yllätys tuli vastaan kirjaston lasten- ja nuortenkirjaosaston hyllyssä jokin aika sitten. Kyseessä on Andy Mulliganin ”Roskaa” -teos (WSOY 2010). Minulta tämä on aikanaan mennyt ohi, ja tartuin kirjaan nyt innolla. Takakansitekstissä kerrotaan, että ”teosta on verrattu Vikas Swarupin Slummien miljonääriin.” En ole lukenut Swarupin kirjaa enkä nähnyt elokuvaa, joten tämä vertaus ei sinänsä sanonut minulle mitään. Olen tietoinen em. teoksista, ja ehkäpä tutustun niihin nyt, Mulliganin teoksesta saamani inspiraation myötä.

Moniäänisyydessä, monessa kertovassa äänessä on jotakin kiehtovaa. Mulliganin tarina rakentuu moniäänisyyden, eli usean kertojan varaan (= ainakin olen tällä hetkellä siinä uskossa, että tätä kutsutaan moniäänisyydeksi). Olen pohtinut omaa mieltymystäni moniäänisyyteen. Toistaiseksi olen tullut siihen tulokseen, että asiassa kiehtoo mm. näkökulmien moninaisuus, eli se kuinka ihmeellisen useilta kanteilta asioita voidaan tarinassa tarkastella. Tarinakokonaisuus voi saada melkoisia ulottuvuuksia mm. lukuisien kertojina toimivien henkilöhahmojen kautta. Toisaalta taas jos moniäänisyys ei syystä tai toisesta toimi, saattaa tarina helposti haaroa kovin laajaksi, ja se kuuluisa mopo saattaa helposti lähteä käsistä.

Näkökulmien lisäksi moniäänisyydessä erityisesti tässä tapauksessa kiehtoi tuntuma siitä, kuinka henkilöhahmot ”vierailivat” tarinassa: ne ikään kuin putkahtelivat tarinaan äkillisesti, ja poistuvat siitä yhtä äkillisesti. Kolme päähenkilöä toimii tarinan pääkertojina (ainakin näin itse käsitin), mutta heidän lisäkseen tarinaa kertoivat myös monet muut henkilöhahmot. Koin, että tällaisen kerrontatekniikan kautta muodostui mm. yhtä aikaa tarinaa reippaasti eteenpäin kuljettava, juonta kannatteleva (jännittäviä käänteitä riitti) sekä henkilöhahmogallerialtaan erittäin kiinnostava teos.

Jos nyt itse tarinastakin kertoisin. Rehellisesti myös sen, että alussa minulle tuli huono olo. Siis fyysisesti huono olo. Tarinan alussa nimittäin kuvataan kovin aidon tuntuisesti millaista on asua ja elää kaatopaikalla. Ei puhuta tuoksuista, vaan hajuista ja löyhkistä. Saastasta sen eri muodoissa. Ihmisistä, jotka hankkivat elantonsa saastalla. Asumalla saastan päällä, alla ja sen keskellä. Ihmisistä, joille toisten pois heittämät tavarat ovat arvokkaita aarteita, kuten vaikkapa muoviastiat, metallitölkit, ihan mikä tahansa ”normaali roska”. Tarina tosiaan alkaa tällaisella kuvauksella, mutta siirtyy eteenpäin melko ripeästi. Syystä tai toisesta oma kroppani reagoi näihin kuvauksiin kehittämällä huonon olon. Ohitse se meni, ja kohtuu ripeästi, mutta sen verran kuitenkin kävi läsnä, että asia todella kiinnitti huomiota.

Roskaa -tarinan pääosassa on ensin kaksi nuorta veijaria, Rafael ja Gardo, ketkä löytävät roskien joukosta jotakin sellaista, joka olisi ehkä kannattanut jättää löytämättä. Myöhemmin heidän seuraansa liittyy Rotta, roskien alla asuva selviytyjä. Yhdessä pojat miettivät mitä löydöllään tekisivät, josta alkaa varsin kiemurainan ja jännittävä seikkailu. Tarinan edetessä tiettyyn pisteeseen kerronnan moniäänisyys lisääntyy, ja sivua kääntäessä ei lainkaan osaa arvata kuka tarinaa seuraavaksi vie eteenpäin.

Tämän enempää en tarinasta itseasiassa halua kertoa. Siksi, koska se koukutti. En halua pilata muiden lukukokemusta kertomalla tarinasta liikaa. Sen haluan sanoa, että Roskaa -teoksen lukeminen oli kokemus, joka herätti paljon, jopa sellaisiakin tuntemuksia joiden ei ehkä toivoisi heräävän, koska tulee voimaton olo. Siis maailman tilaan ja ihmisten hyvinvointiin liittyen. Tarinassa ollaan käsiksi joo, mutta sellaisessa tarinassa, joka voisi hyvinkin olla totta jossakin päin maailmaa. Tällainen oli esimerkiksi kohtaus, jossa Rafael pelkää henkensä edestä paikallisella poliisiasemalla.

Suosittelen kirjaa lämpimästi, koska siinä vaan ” on sitä jotakin”, joka yhtä aikaa kauhistuttaa, kummastuttaa, ihmetyttää, herättää toivon, ja välillä jopa naurattaa – sanalla sanoen koukuttaa, pistäen jatkamaan lukemista. Monimuotoinen lukukokemus, hyvin kirjoitettu tarina, joka herättää myös uteliaisuuden. On pakko saada tietää kuinka ”juuri tämä huima tarina” päättyy.

Pienemmille ja herkemmille suosittelen siten, että olisi joku kenen kanssa jutella tarinasta, jos olo- ja tuntotiloja sekä kysymyksiä herää lukemisen myötä. Jos tämä tarina herättää olo- ja tuntotiloja aikuisessa, voisi kuvitella että niin tapahtuisi myös pienempien lukijoiden kohdalla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: