Mustavalkoista?

Tiedoksi, että aion jossakin vaiheessa ruotia täällä Sari Peltoniemen teosta Hirvi (Tammi 2001), jos haluatte jo etukäteen tutustua teokseen. Suosittelen hienoa (fantasia)tarinaa ihan kaikille! 😉

David Almond: Naakkakesä. Tammi 2010. Suomentanut Kaisa Kattelus.

David Almondin ”Nimeni on Skellig” -teoksen innoittamana tartuin kirjailijalta sittemmin ilmestyneeseen Naakkakesään. ”Nimeni on Skellig” oli minulle voimallinen lukukokemus, mikä luonnollisesti kannustaa tutustumaan myös kirjailijan muuhun tuotantoon. Seuraavassa pohdin Naakkakesää myös teoksen herättämien tunnekokemusten näkökulmasta. Vaikka tunteet ja se miltä jokin asia tuntuu, on kirjallisuudessa (ja ylipäänsä elämässä) asioista olennaisimpia, silti harvoin lähestyn mitään kirjallista teosta pelkästään tunnepuolen asioiden näkökulmasta. Koen, että antava ja asiallinen kritiikki/arvio koostuu paljon muustakin kuin miltä lukijasta on tuntunut: teoksen tematiikka, kertomuksen rakenne, henkilöhahmot ja tyyli jolla tarina on kirjoitettu, siinä on vasta muutamia niistä työkaluista joilla tekstiä lähestyä.

Blogi on siinä mielessä kiva, että täällä eri näkökulmia on helpompi pohtia, koska saa ja voi kirjoittaa ilman tekstimittaa koskevia rajoituksia. Naakkakesä nimittäin herätti monenmoisia ajatuksia ja tunteita, joita ei ole helppo tiivistää pieneen pakettiin. Tuntemuksista päällimmäiseksi jäi ahdistus, mikä vuoksi lähdin purkamaan teosta tunnekokemusten näkökulmasta.

Pohdin pitkään mikä ahdistuksen herätti, ja mitä tunteesta pitäisi ajatella. Ahdistuksella tarkoitan levottomuuden, jännityksen ja pelon sekaista ”tykytystä”, joka lisääntyy sivu sivulta tarinan edetessä. Toisaalta tarinaa ei haluaisi lukea, koska on tunne siitä, että ”ihan pian tapahtuu jotakin kamalaa”, mutta toisaalta tarina on pakko lukea loppuun saakka, koska on yksinkertaisesti pakko tietää kuinka se päättyy – vaikka ei ehkä kuitenkaan haluaisi tietää miten se päättyy, etenkin jos tapahtuu ”jotakin kamalaa”. Tämänkaltainen ahdistus lienee enempi pelonsekaista jännitystä kuin ”varsinaista ahdistusta”?

Sinänsä kiinnostavaa, että mielsin Naakkakesään liittyvän lukukokemuksen ahdistavana, koska perusjuoni on positiivinen: 14-vuotias Liam löytää maaseudulla sijaitsevan kotinsa lähistöltä hylätyn vauvan, jonka korissa on lappu ”Olkaa kiltit, pitäkää tytöstä huoli”. Liam vie vauvan kotiinsa. Tästä alkaa melkoinen tapahtumien vyyhti. Positiivisella ja iloisella tarkoitan sitä, että on posiitivista, että vauva ylipäänsä löydetään, ja että tämä saa uuden kodin, ja ylipäänsä kaikki jotka vauvan kanssa ovat tekemisissä ikään kuin jollakin tavalla ”ilostuvat”, koska vauvassa on jotakin erikoisen ilostuttavaa.

Vauvan löytymisen myötä lukija pääsee kurkistamaan Liamin maailmaan. Liamin äiti on taiteilija, ja isä kirjailija. Vauvan löytymisen myötä Liam saa uusia ystäviä, joiden kautta Liamille avautuu näkökulmia myös siihen, millaista on elää maailmassa yksin, vailla omaa perhettä – millaista on olla huostaan otettu lapsi. Lisäksi eräs Liamin lapsuuden ”ystävistä” (Natrass) elää elämäänsä ikään kuin hänellä ei perhettä olisikaan. Liamin ympärillä liikkuu ikään kuin pyörre, joka ”imee” puoleensa toinen toistaan hurjempia hylätyksi tulemisen kokemuksia, joita poika tutkailee ja lähestyy eri tavoilla, kaikkein konkreettisimmin hylätyn tyttövauvan kautta.

Natrass, poika jonka kanssa Liam oli lapsuudessaan hyvä ystävä, ja teki jopa verivalan, on samalta kylältä kuin Liam, mutta Liam ei enää juurikaan välitä hänen seurastaan. Natrassissa on jotakin ilkeää, jotakin ”vaikeasti määriteltävää”, joka tuntuu uhkaavalta. Lapsuuden maailma ja maisema haurastuu ja murenee Natrassin ”leikeissä”, joissa rääkätään eläimiä ja joissa väkivalta elää ja hengittää. Liam ei haluaisi Natrassin seuraa, mutta ei oikein pääse hänestä irti. Kunnes tutustuu Chrystaliin ja Oliveriin, kahteen orpoon nuoreen, joiden maailma on aivan erilainen paikka kuin maailma jossa Liam elää.

Natrass on myös henkilöhahmo, joka ottaa itselleen oikeuden valuttaa omaa pahaa oloaan muiden niskaan, osittain jopa taiteen nimissä. Osittain tunkeutumalla lupaa kysymättä toisten elämiin, ehkä juuri siksi, koska tietää että ei ole tervetullut. Natrassin henkilöhahmo herätti minussa tuntotilan pimeästä pyörteestä, joka vyöryy lupaa kysymättä muiden, ventovieraiden ihmisten elämiin, ja tekee siellä tuhoaan.

Naakkakesässä pääkerrontarakenne muodostuu siten, että Liam on kertomuksen minäkertoja, jonka näkökulmasta tarinaa pääasiassa kerrotaan. Välillä tarinaa kerrotaan myös muiden henkilöhahmojen näkökulmasta, kokonaisuus muodustuu näistä näkökulmista. Esimerkiksi Natrass, Chrystal sekä Oliver kertovat omia tarinoitaan päätarinan sisällä. Tarinan aika, eli kuinka paljon aikaa koko tarinassa kuluu, tuntuu välillä hyvin hämmentävältä. Yöt ja päivät sulautuvat toisiinsa. Kyse on kuitenkin kesästä, kesälomasta, jonka aikana tapahtuu paljon. Tapa jolla tarinan aikaa kuvataan, vaikutti omaan tunnekokemukseeni tarinan maailmasta. Tunne päivien ja öiden toisiinsa sulautumisesta herätti tunteen mustavalkoisuudesta: pimeä sulautuu valoon, valo sulautuu pimeään.

Pidin kovasti tavalla jolla Almond rakentaa henkilöhahmonsa: ikään kuin sipaisu sinne, sipaisu tänne, ja voilá, paperilla on elävä hengittävä henkilöhahmo, josta löytyy myös syvyyttä, joka osaltaan tekee kokonaisuudesta elävän ja hengittävän. Almond ei selittele ja kuvaile, hän ”vain kertoo”. Välillä tuntuu siltä kuin lukeminen muuttuisi ”katsomiseksi”, että tarina alkaa elää, koska henkilöhahmotkin elävät. Diana Wynne Jonesilla on hiukan samantyyppinen ote tarinan kertomiseen.

Intertekstuaalisia mielleyhtymiä ja niihin liittyviä tuntemuksia jos ajatellaan, Donna Tarttin Pikku ystävä -romaani tuli Naakkakesää lukiessa mieleen useammin kuin kerran. Siitä on pitkä aika kun olen Pikku ystävän lukenut, mutta sen muistan että romaanin pääkertoja oli pieni tyttö, joka joutuu jonkinlaisiin vaikeuksiin. Tarinan tapahtumien ja siihen liittyvän tunnemaailman tasolla Naakkakesä näemmä herätti jonkinlaisen yhteyden Pikku ystävään, ehkäpä juuri ahdistavuuden tunteen kautta – Naakkakesän tarinan aika ikään kuin liukenee ”nimettömäksi määräksi” päiviä ja öitä, joiden aikana tapahtuu asioita, joita ei pääse karkuun – Liam ei pääse omaa elämäänsä karkuun. Natrassia ei pääse karkuun. Taistella ja sotiaakaan ei haluaisi. Kunnes tulee Oliver, joka on ilmeisesti tehnyt molempia asioita enemmän kuin tarpeeksi. (Enempää en kerro, että en paljasta koko juonta.) Pikku ystävän tunnelmassa oli jotakin samankaltaista.

Ahdistava tunnelma tuntuu Naakkakesän taustalla jatkuvasti jonkinlaisena tummuutena. Kun tähän lisätään Natrassin henkilöhahmo, sekä muut synkeät henkilöhahmot, jossakin vaiheessa tarinaa tuntui kuin värit alkavat kadota teoksen tarinamaailmasta. Jostakin syystä Naakkakesä näyttäytyi mielessäni ”mustavalkoisena”. Luin tarinan, ja en tiedä miksi, mutta näin tapahtumat mieleni silmillä mustavalkoisina. Kokemus oli tosi kiinnostava, sillä tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun minulle on käynyt näin. Olen lukenut Marjane Satrapin Persepolis -sarjakuvat, samoin Brian Selznickin upean Hugo Cabret’n, jotka molemmat ovat toteutettu ”mustavalkoisella tekniikalla” (en tiedä onko sille olemassa termiä?), joten minusta on luonnollista että lukukokemus myötäilee kertomuksen värejä. Naakkakesässä ei kuitenkaan ollut mitään ”konkreettista mustavalkoista”, esim. kuvitusta.

On kerta kaikkiaan kiinnostavaa mistä moinen ”mustavalkoinen” mielikuva syntyy, ottaen huomioon tarinan intensiivisyyden nimenomaan tunnetasolla – Naakkakesä on hyvin intensiivinen teos. Samoin Persepolis sekä Hugo Cabret ovat intensiiviä sekä herättävät monenlaisia tunteita. Ehdin teosta lukiessani jo pohtia edustavatko värit jollakin tavoin tunteita, ja onko mustavalkoisuus samankaltainen asia kuin jonkinlainen tunneköyhyys? Oma kokemukseni kuitenkin oli ja on, että mustavalkoisuus ei tässä tapauksessa ollut yhtä kuin tunneköyhyys. Naakkakesä nimittäin herätti valtavan määrän tunteita. Tarinassa kuitenkin oli/on paljon elementtejä, jotka näemmä voimistivat mustavalkoisuuden kokemusta. Kuten aiemmin tuli esille, tarinan aika oli omalla kohdallani yksi niistä asioista, jotka vaikuttivat ”mustavalkoisuuden” tunteeseen. Natrassin henkilöhahmolla oli tuntemuksen syntymisessä iso rooli: Naakkakesän lasten raadollinen maailma yksinkertaisesti tuntui negatiiviselta ja synkältä. Vallankäytön ja taistelun maailmalta, josta ei tunnu pääsevän pois. Se tuntui maailmalta, johon pieni vauva toi valoa, mutta jossa Natrassin kaltaiset henkilöhahmot toivat pimeyttä. Mustan ja valkean yhdistelmältä.

Kaiken kaikkiaan, koska Naakkakesä kaikessa ”fyysisessä ohuudessaan” herätteli ja nostatteli monenmoista pintaan, tuumasin että eihän tällaista lukukokemusta voi jättää jakamatta muille. Jos minä olen kokenut teoksen maailman näin, ehkä joku muukin voisi saada tästä hyvin moniulotteisen, ja kentien jopa ”monivärisen” lukukokemuksen? Olisi kiva kuulla kokemuksistanne Naakkakesän suhteen, jos maltatte hetkeksi pysähtyä täällä niistä kertomaan!

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: