Seita Parkkola: Viima ja Usva osa 2

Jokin aika sitten kirjoitin Seita Parkkolan teoksista Viima ja Usva.

Tässä jatkoa edelliselle kirjoitukselle.

Sekä Viima että Usva on määritelty maagisen realismin edustajiksi. Wikipedia sanoo näin: ”Maaginen realismi on myös kirjallisuuden tyylilaji, jossa muuten realistiseen kuvaukseen liittyy maagisia elementtejä”. Usvan kohdalla hyväksyin määritelmän, mutta Viima herätti nikotuksia. Tuntui siltä, että välillä Viimassa kuvattu maailma ja todellisuus on ihan jotakin muuta, jotakin ”scifiä”, vaikka loppupeleissä kyse on hyvin samantyyppisestä ympäristöstä kuin Usvassa.

Dystopia, jonka esimerkiksi wikipedia määrittelee ”tulevaisuuden epätoivottavaksi yhteiskunnaksi”, lienee sana joka kuvaa melko hyvin Viiman maailmaa. Nimettömän kaupungin nimettömässä koulussa Viima kohtaa pelkoja ja kauhuja toisensa jälkeen, ja alkaa käsittää että jotakin kummallista on tapahtumassa, ja että jos joku ei tee jotakin, maailma on pian aivan toisenlainen paikka. Sellainen paikka, jossa kenelläkään ei ole hyvä olla. Monissa scifi-romaaneissa tai novelleissa tulevaisuuden maailmat kuvataan tällaisina synkkinä paikkoina. Viimassa ei kuitenkaan ole itseasiassa millään tavoin määritelty tai kerrottu lukijalle tapahtumien aikaa tai paikkaa – lukija tietää vain sen, että on kaupunki jossa Viima asuu, ja jossa tapahtuu tällaisia asioita. Joten jos tarkkoja ollaan, tapahtumien ajan kuvaukseen perustuen teosta ei voi määritellä scifiksi. Mutta dystopian näkökulmasta katsottuna teos voisi hiukan scifi -painotteinen ollakin? Lisää scifin ja dystopian suhteesta myöhemmin. Omasta lukukokemuksestani vielä sen verran, että koin Viiman enemmän dystopisena eli synkempänä ja tummempana teoksena kuin Usvan. Usvassa nimenomaan tavaratalo ja siellä tapahtuvat asiat herättivät minussa ”maagisen reaktion”.

Genremäärittely on sinänsä hiusten halkomista, etenkin jos kyseessä on hyvä tarina – mitäpä sillä loppujen lopuksi on väliä, mihin genreen tarina lukeutuu? Näin itse usein ajattelen, kuitenkin hyvin tietoisena siitä että monille sillä on väliä. Moni kirjailija kokee esim. scifin ”leimana otsassa”, josta ei ikinä pääse eroon. (Henkilökohtaisesti asiaa on vaikea ymmärtää, koska scifi on minulle arvokasta kirjallisuutta siinä missä muutkin kirjallisuuden eri lajityypit.) Pointti oli ja on kuitenkin siinä, että genremäärittely on usein ”veteen piirretty viiva”, sillä vaikutteet elävät nykyajassa ja nykykirjallisuudessa, ja loppujen lopuksi harva teos kai istuu täydellisesti sille osoitettuun genrelokeroon. Tässä mielessä ajateltuna lähestyn Viimaa ja Usvaa spekulatiivisen fiktion näkökulmasta, joka pitää sisällään fantasian, scifin ja maagisen realismin käsitteet.

Genreihin ja määrittelyihin liittyen koin erittäin kiinnostavaksi kuinka paljon sekä Viima että Usva ”hämmentävät pakkaa”. Tällä tarkoitan sitä, että teoksissa yhdistyy paljon aineksia erityyppisestä kirjallisuudesta. Edellisessä postauksessa mainitsin metafiktion, jota Parkkola käyttää kerronnan välineenä Viimassa ja Usvassa. Metafiktio on melko yleinen kerronnassa käytetty väline lasten ja nuorten kirjallisuudessa. Mitä ihmettä?

Metafiktio tarkoittaa ”itsensä tiedostavaa fiktiota”, fiktiota jossa esimerkiksi henkilöhahmo tajuaa olevansa henkilöhahmo jossakin tarinassa. Tai tarinaa, jossa henkilöhahmo puhuttelee lukijaa suoraan. Tällaisilla tarinan kerronnan keinoilla lukijalle tehdään konkreettisesti selväksi, että lukija lukee jonkun kirjoittamaa tarinaa, ja jatkuvasti myös varmistetaan että lukija muistaa lukevansa tarinaa.

Tarinan keinot Usvassa ovat melko lailla samoja kuin Viimassa. Metafiktio on tarinoissa voimakkaasti läsnä, ja hyvä niin, koska henkilökohtaisesti koin lohdulliseksi sen, että joku aina välillä muistuttaa minua että kyseessä on tarina. Viiman tapauksessa totean, että asialla on sinänsä merkitystä, että teoksen maailma ei tunnu niin pelottavalta, koska Viima aina välillä muistuttaa lukijalle kertovansa omaa tarinaansa puhutellessaan lukijaa suoraan. Lukija ikään kuin herää Viiman maailman synkkyydestä ja palautuu takaisin omaan maailmaansa.

Joten, mahdollisten scifi-elementtien, maagisen realismin elementtien sekä erilaisten kerronnan keinojen kuten kiinnostavan henkilöhahmokuvauksen lisäksi tarinassa käytetään vielä metafiktiota kerronnan keinona, mikä hämmentää pakkaa entisestään, ja itseasiassa vain tekee tarinan paremmaksi – toimivammaksi.

Viima ja Usva ovat molemmat kirjoitettu siten, että ”elin tarinan läpi” – molemmissa teoksissa on ”juuri sitä jotakin käsittämättömän hienoa imua”, joka imee ainakin minut tarinan maailmaan sellaisella voimalla, että en nouse sieltä ylös ennen kuin tarina on luettu kannesta kanteen. Tällaiset tarinat ovat voimakkaita elämyksiä, ja sukat pyörivät jalassani siitä ilosta, että Suomesta löytyy näin lahjakkaita tarinankertojia. Aivan kerta kaikkiaan upeaa, en yhtään ihmettele että amerikkalaiset ovat halunneet ostaa näiden kirjojen oikeuksia. Mitään näin hienoa ei siltä mantereelta ole tullut ulos aikoihin.

Sitten kun pitää mielessä vielä sen, että Suomessa on Seita Parkkolan lisäksi MONTA erittäin lahjakasta kirjoittajaa ja kirjailijaa, jo pelkästään lasten ja nuorten kirjailijoita, niin kyllä tässä oikeasti olisi aihetta henkselien paukutteluun.

Viiman ja Usvan genremäärittelyihin liittyen tuli mieleen muuan irrallinen ajatus – jäin miettimään mistä dystopian aalto oikein alkoi, siis nimenomaan lasten ja nuorten kirjallisuuden puolella? Muistan kuinka syksyllä 2004 kirjoitin arviota Philip Reeven esikoisesta Kävelevät koneet (Mortal Engines 2001), ja raaviskelin tuolloin päätäni sen kanssa: teos oli scifiä, mutta ei kuitenkaan ollut scifiä. Dystopian käsite lipsui vielä tuolloin ulottumattomiini, vaikka selkeästihän Reeven koko em. sarja on tulevaisuuden maailmaa kuvaava dystopia,  eli jos määritellä haluaa, eräs scifin alalaji. Uskoakseni dystopiaa pidetään tyypillisenä esim. Cyberpunkille, joka on eräs scifin haara, mutta mitä itse olen tilannetta seurannut 2000-luvun alusta lähtien, dystopia on ”levinnyt” myös muiden kirjallisuuden lajien pariin. Esimerkiksi monet Maarit Verrosen teoksista kuten Karsintavaihe ja sen jatko-osa Kirkkaan selkeää kuvaavat tulevaisuuden dystopista yhteiskuntaa. Tällä perusteella Verrosen teoksia on käsittääkseni yritetty tyrkkiä scifi-lokeroon.

Sari Peltoniemen loistava novellikokoelma Ainakin tuhat laivaa ilmestyi 2005. Muistaakseni siinä on muutama novelli, jotka liikkuvat dystopian rajoilla. Maaginen realismi voi olla lähempänä. Olisin tarkistanut asian jotta en puhu läpiä pääni, mutta kirja ”on hyvässä tallessa muuttolaatikossa”, enkä löytänyt sitä. Tyypillistä. Mutta ainakin se pitää paikkansa, että kokoelma on loistava, joten ilman muuta kannattaa sekä lukea että hankkia omaksi 😉

Näin tällä kertaa. Monenlaista mietettä herää ja nousee pintaan kirjallisuuden kautta ja siihen liittyen. Ihanaa kun on blogi, jossa saa ruotia ja ruoputtaa asioita kunnolla, merkkimääriin tuijottamatta!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: