Miten aika muuttaa

Jäin miettimään ajatusta ”millaisia kirjoja pitää hyvinä ja kiinnostavina, muuttuu ajan myötä”. Viittaan Grafomaniassa käytyyn keskusteluun aiheesta ”nuortenkirjamainen” kirja, jonka kommenteissa tuli esille kirjailija Salla Simukan näkökulma aiheeseen liittyen. Että kun joskus aikuisiässä luemme uudestaan jonkun lapsuudesta rakkaan tai silloin aikanaan vaikutuksen tehneen teoksen, ja se ei enää tunnukaan samalta. Se ei vaan ole enää sama. Voi käydä myös toisinpäin – kuten Salla Simukkakin totesi – joku kirja jota olet yrittänyt lukea lapsena tai nuorena, ja josta et pitänyt, tuntuukin aikuisiällä vallan hyvältä.

Minulle kävi aikanaan C.S. Lewisin Narnia-sarjan kanssa köpelösti: eräs ystäväni teki kirjoista proseminaarityönsä, ja opponoijan roolissa aloin lukea sarjaa uudelleen. Pettymys oli valtava. Se taianomainen maailma johon olin lapsena uppoutunut, oli kadonnut johonkin, ja silmiini hyppeli viitteitä kristilliseen allegoriaan sieltä täältä. Olin äärettömän ärtynyt asian johdosta. En kristillisestä allegoriasta vaan siitä että ”tavalle jolla luin ja tulkitsin tarinaa” oli tapahtunut jotakin.

Muutamien muidenkin kirjojen kanssa on käynyt samalla tavalla. Esimerkiksi Enid Blytonin seikkailu-sarja ei ole tuntunut enää lainkaan niin jännittävältä ja mukavalta kuin mitä se oli silloin joskus. Yritin lukea sarjan kirjoja joskus opiskeluaikana uudelleen, ja huomasin kokevani ne kömpelösti kirjoitettuina ja ennen kaikkea erittäin rasistisina kirjoina. Ja kieltämättä ihmettelin mitä olen niissä lapsena nähnyt. No seikkailuja, mukavaa ja jännittävää lukemista kesäisinä sadepäivinä. Sitähän minä niissä näin ja koin. Tai näin ainakin muistelen kokeneeni.

Monet tarinat ovat kestäneet aikuisuuteen asti. Richard Dubelmanin Holly Hobbie kadonnutta etsimässä viehättää edelleen, samoin Tolkienin Sormusten herra, Mary Stewartin Ludo ja tähtihevonen, sekä Kiril Bylytshevin Alissa avaruudessa. Mutta selvää on se, että olen lukenut ja tulen lukemaan niitä aivan eri tavalla, kuin lapsena luin. Muutos on tapahtunut hiljalleen vuosien myötä, on itse asiassa vaikea sanoa missä ja milloin, mutta niin vain on käynyt. Muutokset tulevat varmasti myös jatkumaan.

Pitäisi kokeilla sitä toista äärilaitaa: ottaa luettavaksi joku teos, jota lapsena yritti lukea, mutta josta ei tykännyt tai jota ei ymmärtänyt. Kuten kirjailija Salla Simukalla, minullakin Thomas Mannin Taikavuori oli yksi tällaisista kirjoista. Myös Jacqueline Susanin Nukkelaakson muistan lukeneeni, mutta en ymmärtänyt sitä lainkaan. Pitäisi joskus ottaa uusiksi.

Ah maailma, olet niin pullollaan kaikkea mitä pitäisi lukea. Onneksi.

Erilaisista lukukokemuksista kiinnostuneille suosittelen vilkaisua Päivi Haanpään blogiin Oma huone. Päivi on tammikuun ajan blogannut 30 kiinnostavasta kirjasta.

Mainokset

2 kommenttia

  1. Lenko said,

    helmikuu 6, 2009 klo 8:08 pm

    Siirryin lapsena Kolme etsivää -sarjasta melko suoraan Sven Hasselin sotakirjoihin, joten olen selviytynyt lukumuistojen pilaantumisesta vähin vaurioin. Pikaiseen muutokseen vaikutti suuresti tapahtumaketju, joka liittyy erääseen klassikkoon. Näin televisiosta elokuvan, jota minun ei ikäni vuoksi olisi pitänyt katsoa. Elokuva teki valtavan vaikutuksen. Pian löysin sattumalta kirjaston telineestä samannimisen kirjan, joka oli pidempi kuin mikään koskaan lukemani teos. Oli kesä ja lainasin kirjan. ”Isällesikö?” kysyi kirjaston täti.

    Istuin ja luin, kunnes silmäni tuntuivat putoavan päästä. Nukuin ja luin lisää. Kävi yhdellä istumalla selväksi, että Kaislikossa suhisee on yliarvostettu kyhäelmä ja Pekka Töpöhännät kirjoitettu ihan toisia ihmisiä varten. Olin yksitoista ja lukenut ensimmäisen Kirjani, Günter Grassin Peltirummun. Halajin lisää ja Hasselin Monte Cassino oli sopivasti tarjolla. Yhtään lastenkirjaa en enää lainannut.

    Lukutavat ja tekstin ymmärrys muuttuvat iän ja kokemuksen mukana. Saan kirjoista eri asioita kuin lapsena eivätkä nuorena luetut kirjat enää näytä samalta. Minulla on vähän mihin pettyä, mutta ainakaan lapsuudenihastukseni Kolme etsivää ei ole hehkeä kirjasarja, vaikka missä valossa katsoisi. Aikaa kestävät vain harvat. Peltirummun olen lukenut kolmesti ja se jaksaa yhä viehättää. Hyvä niin, olisin enemmän huolissani, jos aina uudelleen innostuisin Viisikoista.

    Lastenkirjoja luen pojilleni ja olen ilokseni huomannut, että ne herättävät heissä samantapaisia ajatuksia kuin minussa aikanaan. Narnia on nimenomaan lastenkirja, ja hyvä sellainen. Aikuinen poistakoon kriitikon lukulasinsa sen avatessaan.

  2. Teresa said,

    helmikuu 8, 2009 klo 3:10 pm

    Sinut on haastettu! Klikkaa tuosta nimeni kohdalta, niin pääset näkemään mihin…


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: