Sirpa Puskala: Tapaus Allu Salminen

Sirpa Puskalan tekstillä jatketaan. Vuorossa on Tapaus Allu Salminen (WSOY 2003), jonka luin heti Taivas taskussa -teoksen perään.

tapaus-allu-salminenx500

Taivas taskussa -teoksesta puhuessani tulin maininneeksi kuinka Puskalan kirjoissa yhtenä kantavana teemana toimii säröilevä perhe-elämä tai perheyhteisö. Muita teemoja Puskalan kirjoissa ovat oman identiteetin etsiminen ja löytyminen sekä nuoruus, aika jota niin usein nostalgisoidaan ja muistellaan. Monissa Puskalan teoksissa nuoruus on repivä ja rikkinäinen elämänvaihe, jossa ei ole mitään nostalgista. Tätä kautta myös selviytymisen, sen että ylipäänsä selviää hengissä aikuisikään asti, voisi nostaa yhdeksi Puskalan teosten teemoista. Kaikkein tärkeimmäksi teemaksi olen kokenut ajatuksen ”elämä voittaa”. Näin suoraan asia ei tule kaikissa Puskalan kirjoissa esille, mutta se on luettavissa rivien väleistä. Etenkin Tapaus Allu Salmisen kohdalla elämä voittaa -ajatus pelasti minut lukijana valtavalta ahdistukselta, koska välillä todellakin näytti siltä, että Allun elämästä ei tule yhtään mitään. Anteeksi, yleensä ei ole tapana paljastaa kuinka kertomukset loppuvat, mutta tämän teoksen kohdalla koen sen tarpeelliseksi.

Summa summarum: Tapaus Allu Salminen on jo pelkästään tarinarakennetta ajatellen (= se missä järjestyksessä tarina kerrotaan) erittäin hieno kirja. Kun tähän lisätään itse tarina, eli kertomus Allusta ja Allun elämästä, kokonaisuus on erinomainen, ja toimii valtavan hyvin. Ottaen huomioon sen, että tarina kerrotaan puhekielellä. En itse asiassa tiedä onko puhekielisyydellä sinänsä väliä, mutta jostakin syystä omat lukutottumukseni ovat kuljettaneet minua sellaisten kirjojen parissa, joissa pääasiassa käytetään yleiskieltä. Joten Sirpa Puskalan kirjoihin tutustuessani niiden puhekielisyys oli minulle lievä shokki. Totuin siihen nopeasti, mutta aina välillä asia kiinnittää edelleen huomiota. Sen vuoksi mainitsen asiasta tässä yhteydessä.

Kuten Taivas taskussa -teoksessa, myös Tapaus Allu Salmisessa oli napakka takakansiteksti:

Allu Salminen joutuu kuusivuotiaana muuttamaan Ruotsiin äitinsä oikkujen ja vapaudenkaipuun vuoksi. Kymmenen vuoden kuluttua Allu on taas Suomessa, mutta vierauden tunne ei hellitä.

Tapaus Allu Salminen kertoo juuriltaan irti revityn, omaan maailmaansa linnoittautuvan pojan tarinan. Erikoisen ulkomuotonsa ja poikkeavan käytöksensä vuoksi nuorukainen ei jää keneltäkään huomaamatta. Jenni ja Susa käyvät kuumina, Jykä hautoo kostoa, eikä opettaja Leena Virtanen saa millään irroitettua katsettaan oppilaansa puseronkauluksen alta pilkistävästä käärmeestä.

Allun itsensä lisäksi tarinaa kertovat Jenni, Susa, Jykä, äiti, isä, Jouni sekä Leena Virtanen. Suositun kirjailijan uusin romaani on hieno tapaustutkimus persoonasta, joka avautuu vähitellen ja kivuliaasti. Lukija jää miettimään, ovatko asiat lopultakaan sitä miltä näyttävät.

Tapaus Allu Salmisen tarinarakenne kiinnitti huomioni siksi, että tarina kerrotaan hyvin monen eri kertojan näkökulmasta. Toisin sanoen se käsitys joka lukijalle Allu Salmisesta muodostuu, muodostuu useasta eri lähteestä. Kirjallisuustieteilijälle tämä on vähän sama asia kuin olisi päässyt karkkikauppaan: kerrankin saa/voi konkreettisesti havainnoida kuinka henkilöhahmo ja henkilöhahmon persoonallisuus rakentuu/rakennetaan tarinan kautta ja tarinan avulla. Tällaiset asiat ovat niitä ”pikku juttuja”, jotka kiinnostavat minua äärettömästi, ja joista voisin tehdä vaikkapa tutkimusta, sikäli mikäli olisin tutkijan uran valinnut. No oli miten oli, tarinaa siis kerrotaan usean eri henkilöhahmon näkökulmasta, mikä on siinä mielessä riskaabeli valinta, että tällainen tarinarakenne saattaa helposti rikkoa kokonaisuuden, mikäli sitä ei osata tehdä kunnolla. Puskalan kohdalla tällaista seikkaa ei tarvitse miettiä, koska hän hallitsee kyseisen tarinarakenteen käytön erinomaisesti, ja sen myötä muodostuva kokonaisuus toimii loppuun saakka. Itse näen asian myös siten, että juuri eri osista muodostuvan kerronnan kautta tarina saa särmää, jota siinä ei muussa tapauksessa välttämättä olisi. Lisäksi loppua kohden tarina tuntuu kiihtyvän ja kiihtyvän, ja itse muistan monta kertaa miettineeni ”että mitenkähän tässä käy”. Välillä kirja oli pakko jättää kesken, koska en yksinkertaisesti uskaltanut lukea.

Kesken kirja jäi kohdassa, jossa Allu tulee stressilomalle jääneen äidinkielen opettajansa kotiin. Opettaja on antanut Allulle tukiopetusta Allun heikon kielitaidon vuoksi. Tällä kertaa tilanne on eri. Allu ei ole ilmoittanut tulostaan, ja opettaja on tosiaankin jäänyt stressilomalle. Opettaja on siis nuori nainen, jolla on ilmeisesti jonkinlaisia parisuhdeongelmia. Mistä johtuen hän on vetänyt ”tennarit”, eli kunnon kännit. Ja Allu pamahtaa samalla hetkellä ovesta sisään. (Tämän jälkeen oli pakko pitää taukoa, koska kertomuksen tunnelma oli niin tiivis. Ja koska pelkäsin mitä seuraavaksi tapahtuu.)

Puskala tarttuu tässä hyvin herkkään aiheeseen: opettaja sammuu sohvalle, josta Allu kantaa hänet sänkyyn. Jokin aika myöhemmin opettaja herää siihen, että hänen 16-vuotias oppilaansa nukkuu hänen kainalossaan, hänen omassa sängyssään. Ja reagoi tilanteeseen kirkumalla ja huutamalla, että poika on raiskannut hänet.

Syntynyt tilanne on erittäin monimutkainen kaikille osapuolille, etenkin opettajalle, jolla ei ole selvää käsitystä tapahtumien kulusta. Allu tietää kyllä mitä tapahtui – eli ei mitään – mutta poika on pahassa välikädessä ja ahdingossa tästä huolimatta. Koska hänellä ei ole oikein ketään kenelle asioista puhua, saati sitten näin vaikeasta tilanteesta.

Minusta Puskala kertoo ja kuvaa koko Allun tarinan mahdottoman hienosti, ja etenkin tämän em. tapahtuman erittäin hienolla ja luontevalla tavalla: kertomuksen jännitys säilyy ja kantaa loppuun asti, ainakin itse pelkäsin Allun puolesta viimeisille sivuille saakka. Mutta kerrankin vastassa oli onnellinen loppu, joka sekin oli kuvattu siten, että ei se varsinaisesti onnellinen ollut. Asiat vain alkoivat järjestyä, kun poika vihdoin ja viimeinen sai suunsa auki, ja löysi jonkun joka kuuntelee. Hienoimmalta tuntui se, että loppua voi oikeasti sanoa onnelliseksi, vaikka se ei periaatteessa sitä ollut: suhteutettuna Allun rankkaan elämään mikä tahansa normaali asia alkaa tuntua ”onnelliselta”. Tämä ajatus varmasti jossakin määrin kuvaa sitä henkisen rankkuuden tasoa, jolla tarinassa liikutaan. Sekä sitä taitoa, jolla Puskala puhaltaa tarinaan elämän henkeä – onnea voi olla, ja usein onkin, se tavallinen arkipäivän elämä.

Iloisiin halauksiin ja suukotteluihin päättyessään tämä tarina olisi romuttunut täydellisesti. Mutta nyt, kun asemalla onkin vastassa omasta epävarmuudestaan tietoinen isä, joka varovasti halaa poikaansa, tilanne on äärettömän luonnollinen: jos isä ja poika eivät ole nähneet vuosiin, eivätkä oikeastaan edes tunne toisiaan, ei tunnu luonnolliselta että suomalaiset miehet syöksyisivät kyynelehtien toistensa kaulaan.

Sirpa Puskala – Tapaus Allu Salminen: suosittelen ihan kaikille. Viisi tähteä!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: