Sirpa Puskala: Taivas taskussa

Haukan väreissä ja Tarjolla tosi rooli -kirjojen jälkeen tunsin pientä nahkeutta tarttuessani lukuvuoroaan odottaviin Sirpa Puskalan kirjoihin. Molemmista em. kirjoista jäi hiukan mitään sanomaton olo: toisaalta niissä oli aivan mielettömästi kaikkea sellaista ”oikeaa”, mitä ihmisten elämissä on, mutta se ei riittänyt. Haukan väreissä tämän tunteen syntymiseen vaikutti lähinnä ahdistava ja äkillisesti eteen tuleva loppu. Olisin kaivannut tarinaan vielä hiukan lisää ”jotakin”. Mitä se jotakin sitten on, älkää kysykö. Itse tarina oli erittäin vaikuttava siinä mielessä, että Puskala todella osaa kuvata nuoren/nuorten ajatusmaailmaa, ja mennä henkilöhahmojen päiden sisään siten, että ei synny teennäistä vaikutelmaa. Tämä on asia, joka on minulle lukijana todella tärkeä: jos tarinasta syntyy henkilöhahmokuvauksen kautta teennäinen olotila, tarina ei yksinkertaisesti toimi minulle.

Tarjolla tosi rooli ei kolahtanut päähenkilönsä vuoksi. Koin Miisan hahmon kerta kaikkiaan niin ärsyttävänä, että oli vaikeaa lukea tarina loppuun. Luin kuitenkin, mistä olen hyvilläni. Vaikka loppu oli aivan erilainen kuin mitä odotin, siinä tapahtui ratkaisu johonkin suuntaan, eli Miisa teki päätöksen. Ehkä tämä ”ratkaisun tapahtuminen” oli juuri se mitä jäin kaipaamaan Haukan väreissä -kirjassa. Lukeudun ilmeisesti niihin lukijoihin, joiden täytyy saada jonkinlainen ”päätös” asioille. Ja mitä Tarjolla tosi rooli -kirjaan tulee, itse tarinahan on erittäin toimiva, samoin kuin Haukan väreissäkin. Nuorten ihmisten mielenmaisemia kuvataan joko kaveripiirin tai perhe-elämän tai näiden yhdistelmien kautta. Realistista elämän kuvausta.

Viisi Puskalan teosta luettuani voisin sanoa että niiden perusteella Puskalan tuotannosta muodostuu käsitys sellaisen perhe-elämän kuvaamisesta, jossa on jonkinlainen särö. Toisissa tarinoissa särö on suurempi kuin toisissa, mutta kaikissa näissä tarinoissa se on ollut läsnä. Itseäni tällainen lähtökohta ei häiritse lainkaan, koska tässä maailmassa perheitä on yhtä monenlaisia kuin meitä ihmisiäkin. Kaikilla kaikki asiat eivät aina mene putkeen ja ole ”täydellistä”. Tämä oli yhtenä teemana Taivas taskussa -kirjassa.

taivas-taskussax600

Yleensä en juurikaan perusta kirjojen takakansiteksteistä, koska hyvin usein niissä kerrotaan jotakin aivan muuta kuin mitä kansien välistä löytyy. Taivas taskussa -kirjan takakansiteksti kuitenkin summaa napakasti yhteen tarinan ajatuksen.

Kesäloma on alkamassa, eikä kymppiluokkalaisella Lauralla ole minkäänlaisia tulevaisuudensuunnitelmia. Aikuisuus odottaa täynnä vaatimuksiaan, ja äiti painostaa akateemiselle uralle. Suuri ihastus Niklaskin haluaa seurustelulta liikaa. Kuinka pitkälle Laura voi, tai edes haluaa, suhteessa mennä?

Kenellekään ei voi edes uskoutua. Vai voisiko sittenkin? Taiteellisesti lahjakkaalle Lauralle uusia siveltimenvetoja väläyttelee oma mummi – avarakatseinen, yleisestä mielipiteestä piittaamaton taidemaalari Eini Kolehmainen. Calvadosta naukkaileva ja pikkusikareita tuprutteleva räiskyvä leidi ajattelee, että vaillinainen on paljon enemmän kuin kokonainen.

Vaikka tulevaisuus tuntuukin Laurasta pelottavalta, taskun pohjalta voi löytyä kokonainen taivas.

Tarinasta jäi parhaiten mieleen kokonaisuus: Lauran tarina, joka nivoutui osaksi elämän suurempaa kudosta erilaisten elämänkokemusten myötä. Ahdistus, ilo, onni, pelko ja menetys kulkevat käsi kädessä Lauran elämässä kesäisten päivien myötä. Realistinen tarina voisi periaatteessa kuvata kenen tahansa tytön tai pojan elämää 16-ikävuoden kieppeillä: omat halut ja toiveet, joita nuorella elämän suhteen on, vaikka niitä ei välttämättä osaisikaan sanoiksi asti pukea. Perheen ja suvun taholta tulevat paineet, etenkin mitä niin sanottuun ”uraan tai uran luomiseen” tulee. Lauran tapauksessa äiti toivoisi, että tyttö ”tekisi elämällään jotakin”, ja tässä tapauksessa se jotakin on akateemisen uran luominen. Lukioon meneminen, vähintään kuuden ällän kirjoittaminen (kuten serkkutytöt), ja sen jälkeen yliopistoon. Mutta Laura ei halua. Koulutukseen liittyvä perusristiriita, jota on käyty ja varmaan edelleenkin käydään läpi hyvin monissa perheissä. Lapsi haluaa yhtä ja vanhemmat toista. Loistavaa tarinassa on juuri se, kuinka Puskala kuvaa tilanteita: nuoren epävarmuuden ja vanhempien toiveiden kohtaamista, jonka ei välttämättä tarvitsisi kiristyä riidaksi asti, mutta jonka yksi väärässä paikassa lausuttu sana saa palamaan rovion lailla. Ja sitten lähdetään talosta ulos ovet paukkuen, ja vanhemmat soittelevat perään.

Mummon henkilöhahmo on loistava. Samoin suhde, joka mummon ja Lauran välillä on. Kaikesta värikkyydestään huolimatta mummo pystyy tarjoamaan Lauralle vakautta ja rauhallisuutta, jota tytön elämästä tuntuu puuttuvan erilaisten vaatimusten ristitulessa.

Jos Laura on taidemaalari, Sirpa Puskala on verbaalinen taidemaalari. Maailmat ja elämät joita hän kirjoihinsa maalaa ovat aina jollakin tavalla koskettaneet minua, vaikka kaikista tarinoista en ole pitänytkään syystä tai toisesta. Puskalalla on taito kuvata nimenomaan vivahteita, joista suuret kokonaisuudet ja ennen kaikkea elämykset hyvin usein muodostuvat.

Kirjan nimi kiinnitti huomiota, siis ennen kuin olin tarinan lukenut: nimi on minusta hyvin kaunis. Se ikään kuin ”lyö yhteen” laajuuden ja pienuuden. Laaja taivas, joka on pienessä taskussa. Sanayhdistelmä on jossakin määrin paradoksaalinen, ja jossakin määrin toiveikas. Toiveikkuus on varmaan lähinnä omaa assosiointiani, mutta silti. Koin kaikki nämä mietteet positiivisina, sillä monesti kirjojen nimet eivät hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Sen vuoksi on mukava aina pysähtyä hetkeksi miettimään asiaa, kun pohdintoja synnyttävä nimi osuu kohdalle. Ja niin, minusta nimi myös kuvaa tarinaa, Lauran sielunmaisemaa, hienolla tavalla.

Advertisements

2 kommenttia

  1. Katja said,

    tammikuu 14, 2009 klo 6:19 pm

    Minulle on Puskalan tuotanto vierasta, vähän heräsi kiinnostus tätä taivaskirjaa kohtaan. Hei, tätä piti kysäistä jo silloin kun kirjoitit Tarjolla tosi rooli -kirjasta aiemmin: mikä siinä Miisan hahmossa niin ärsytti? Ihan uteliaisuudesta.

  2. Maria L. said,

    tammikuu 15, 2009 klo 3:28 pm

    Hyvän heitit: olen eilisillasta saakka miettinyt mikä Miisan hahmossa ärsytti. Palautin nimittäin kirjan jo ajat sitten kirjastoon, että en nyt pysty tarjoamaan mitään tiettyä tekstikohtaa vastaukseksi.

    Parhaiten mieleen on jäänyt tietynlainen dramaattisuus, joka Miisan hahmossa tuli esille. En enää muista oliko se juuri tämä piirre joka ärsytti eniten. Dramaattisuus tuli esille esim. koulun näytelmän kautta: Miisa ei tuntunut tajuavan, että näytelmän ohjaajalla voi olla hyvästä syystä perusteltuja näkemyksiä näytelmän kulusta. Miisa tuntui ajattelevan lähinnä omaa napaansa. Ja ihastustaan näytelmän ohjaajaan. Kun tähän lisätään se, että Miisan ajatuksia kuvataan puhekielellä, syntyi minua ärsyttävä vaikutelma.

    Pohdittuani asiaa tulin jossakin määrin siihen tulokseen, että Miisassa ärsyttäneet piirteet eivät ”ole vain Miisaa”, vaan monesti ylipäänsä nuoruuteen kuuluvia piirteitä: kaikki on dramaattista, johtopäätöksiä tehdään hyvin nopeasti ja hyvin hatarin perustein, koko ajan kauhea vauhti päällä, ja silti on samaan aikaan tietynlainen pysähtyneisyyden tuntu. (Esim. koulun käynti, se että on samat rutiinit päivästä ja vuodesta toiseen, synnyttää eräänlaisen pysähtyneisyyden tunnun. Siihen asti kunnes nämä rutiinit sitten yhtäkkiä lakkaavat, kun koulupakko onki ohi.)

    Että ei tartte ihmetellä miksi en pyrkinyt opettajakoulutukseen. 😀


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: