Kritiikistä

Seuraavassa muutamia kritiikkiä koskevia mietteitä.

Olen herännyt huomaamaan että kaikki eivät pidä kriitikoista. Käytän ilmaisua ”herännyt”, koska pitkän aikaa ajattelin kriitikon työn olevan työtä siinä missä muutkin työt – etenkin siinä mielessä, että siihen ei liity sen kummempia negatiivisia tai positiivisia kaikuja. Mutta ilmeisesti asia ei ole aivan näin yksiselitteinen. Ilmeisesti jo pelkästään sanassa kriitikko on jotakin sellaista, joka niin sanotusti saa monien ihmisten ”niskakarvat” nousemaan pystyyn.

Heräämiseen on vaikuttanut moni asia. Viimeisimpänä jokin aika sitten mediassa esillä ollut lista arvostetuimmista ammateista, jossa kriitikon työ käsittääkseni sijoittui häntäpäähän. Hiukan tämän jälkeen kahvittelin erään itselleni tuntemattoman henkilön kotona. Talon isäntä avasi kahvipöytäkeskustelun jotakuinkin näillä sanoilla: ”Niin, kriitikoksihan varmaan ryhtyvät kaikki ne jotka eivät itse pysty taidetta tuottamaan”. Asiasta syntyi varsin eloisa keskustelu. 😉

Puhuimme kahvipöydässä myös suomalaisesta kulttuurista ylipäänsä. Mm. siitä kuinka kritiikki yleensä ymmärretään suomalaisessa kulttuurissa. Pöydässä, jonka ympärillä istui kaikkiaan neljä ihmistä, vallitsi yhteisymmärrys siitä, että kritiikki (koskien kritiikin olemusta yleensä eikä vain taiteiden alueella) hyvin helposti muodostuu lähes pelkästään negatiiviseksi kommentoinniksi, jossa ei välttämättä ole mitään rakentavaa. Kahvipöydässä vallitsi myös melkoinen yhteisymmärrys siitä, että suomalainen kulttuuri on herkkää arvostelulle. Ehkäpä johtuen juuri siitä, että sanalla kritiikki tuntuu olevan varsin voimakas negatiivinen kaiku. Kyseessä on eräänlainen kierre: jos kritiikki on aina negatiivista, ja joskus menee jopa haukkumisen puolelle, ei ihmekään jos kritiikki ei kiinnosta ja/tai siihen suhtaudutaan negatiivisesti.

Tähän liittyy Markku Envallin esseekokoelma, jonka taannoin bongasin Paavon blogista. Nyt Envallin kyseinen kritiikkiä koskeva essee on luettu. Jos kiinnostaa, se löytyy Markku Envallin kokoelmasta Synnyttämässä ja muita esseitä. WSOY 1999.

———–

Envallin näkemykset kriitikon ja kritiikin ”vihattuudesta” ovat yhtä aikaa kiinnostavia ja masentavia. Hän tuo esille jaon taidemaailman ja mediamaailman välillä: ”Kritiikki voi pelastaa kunniansa vain palvelemalla taiteen asiaa. Parhaimmillaan kritiikki on osa taidemaailmaa, silloin se tunnustaa tehtäväkseen valaista ja tulkita taidetta sekä edistää sen harrastusta. Mutta liian usein se antautuu osaksi mediamaailmaa. Halutessaan tiedottaa taiteen uutuuksista media on valinnut tavakseen niiden arvioimisen, arvottamisen. Uutisarvo perustuu epäkohtaan, vikaan menoon.” (Envall 1999: 175)

Yllä mainittu kahvipöytäkeskustelun avaus kietoutuu Envallin esseeseen monessakin kohdassa. Envall tuo esille mm. Mika Waltarin näkemyksiä kritiikistä, ja avaa niitä lukijalle: ”Olen ottanut todesta Mika Waltarin neuvon, ettei kirjailijan koskaan pidä ryhtyä polemiikkiin arvostelijaansa vastaan. Kiusaus voi olla kova ja varmuus oikeassa olosta ehdoton. Silti taiteilijan on viisaampaa jatkaa työtään niin hyvin ja oikein kuin pystyy ja jättää loput matalammille ja korkeammille voimille”.

Waltarin perustelu saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta: ’polemiikkiin antautuessaan kirjailija alentuu arvostelijan tasalle ja menettää asemansa luovana taiteilijana.’ Perustelu nojaa periaatteeseen, että taiteilija on aina arvostelijan yläpuolella. (Kuulen äänekkäitä vastaväitteitä.) Tämä on hierarkiattomalle ajallamme vierasta puhetta, mutta pitää silti paikkansa. Huonoinkin taideteos on tärkeämpi asia, suurempi kulttuurinen arvo, kuin paraskin kritiikki. (Kuulen raivoisia vastaväitteitä.) Perustelu on selvä: taide instituutiona on ikivanha ja elintärkeä, kritiikki taas on sen seuraus mediamaailmassa ja sellaisena kirjaimellisesti taiteen loinen. Vailla taidetta mahdoton.

Kriitikko tuntee taiteen alapuolisen asemansa, vaikka ei voi sitä tunnustaa. Kun hän kirjoittaa kielteisiä arvosteluja, hän tarvitsee niitä myös nostamaan statustaan taiteilijaan. Jos hän tietää, miten huonosti taiteilija menetteli, sekä miten tämän olisi sen sijasta tullut menetellä, hän on taiteilijaa viisaampi. Mutta hän on myös tätä parempi taiteilija – in spe vaikkei in re.

Hän opettaa taiteilijaa itse osaamatta. Häneltä on kysyttävä, miksei hän tee itse, jos kerran tietää taiteilijaa paremmin, kuinka on tehtävä. Hänen vastauksensa ei voi sisältää sitä tosiasiaa ettei hän osaa; hän vastaa olevansa kriitikko ja pysyvänsä lestissään.” (Envall 1999: 176-177)

——-

En tunne Markku Envallin muita tekstejä (luin kokoelmasta vain tämän esseen, yritän palata muihin myöhemmin) enkä tiedä syitä siihen miksi kritiikkiä koskevasta esseestä on muotoutunut – sanoisinko ”hiukan katkeran” oloinen. Essee oli monessakin mielessä hämmentävää luettavaa. Minusta se sisältää kovin surullisen näkemyksen kritiikistä ja kritiikin olemuksesta: tulkitsin Envallin tekstiä siten, että kritiikki on halveksittavaa, jos ei muuta niin sen vuoksi, että kriitikko ei koskaan pysty siihen samaan mihin taiteilija. Tulkitsin tekstin myös siten, että kritiikki käsitetään lähinnä negatiiviseksi asiaksi – haukkumiseksi. Omasta mielestäni tällaiset tekstit eivät ole kritiikkejä – palaan tähän hiukan myöhemmin uudelleen. Ihmettelin myös Envallin ajatusta siitä, että kriitikolla ei ole itsekritiikkiä: jos ei ole valmis ottamaan vastaan kritiikkiä, niin en kyllä tiedä mitä kirjoittamisesta tulee, etenkään kritiikkien kirjoittamisesta. Kyllähän asioista pitäisi voida keskustella. Itsekritiikkiä tarvitaan jos ei muuta niin sen vuoksi, että eihän kriitikko ole mikään Jumala, ja ennen kaikkea koska taide on erittäin subjektiivinen kokemus. Kriitikon näkemys taiteesta on vain yksi subjektiivinen näkemys muiden joukossa. Ja ylipäänsä: eikö jokainen taiteen kokija ole omalla tavallaan kriitikko?

Eniten kyseisessä esseessä pisti silmään yleistäminen: Envall esittää kritiikkiä ja etenkin kriitikkoja koskevat näkemyksensä siten, että niiden perusteella syntyy käsitys kriitikko-nimisestä laumaeläimestä, jonka laumassa kaikki toimivat samalla tavoin. Että poikkeuksia ei ole olemassa. Tällainen ajattelutapa iskee minuun aina erittäin masentavana.

Kieltämättä Envallin essee oli omalla kohdallani masentavaa luettavaa myös siksi, että aloin pohtia oikeutusta omaan työhöni: minkä vuoksi ylipäänsä teen tätä? Senkö vuoksi että koska en itse pysty parempaan, ja koen tarvetta arvostella muita? Senkö vuoksi että minulta tilataan juttu, ja se on yksinkertaisesti tehtävä koska muuten pöydässä ei ole leipää? Vaiko ”rakkaudesta taiteeseen”, joka Envallin mukaan on kriitikon suurin ja samalla surkein puolustuspuhe: ”koska se on sadistin rakkautta”. (Envall 1999: 179)

Taannoin, suunnilleen heti Alas taikavirtaa -blogin avatessani, määrittelin oman käsitykseni kritiikistä: on olemassa kritiikkejä, ja on olemassa kritiikkejä. Jälkimmäisellä viittaan juuri sellaisiin hyvin negatiivisiin, joskus suorastaan pahansuopiin teksteihin, joissa ei yleensä esitetä kritiikille minkäänlaisia asianmukaisia perusteluja, ja jotka voidaan jo pelkästään tästä lähtökohdasta käsin varustaa leimalla ”epäpätevä tai asiaton kritiikki”. Hämmästyttävää kyllä tällaisiakin raapustuksia näkee aina silloin tällöin. En millään muotoa pysty suhtautumaan tällaisiin teksteihin asiallisina kritiikkeinä: jos teksti käsittelee lähes kaikkea muuta kuin arvioitavaa teosta, ja jos siinä ei anneta minkäänlaisia perusteluita esitetyille mielipiteille, ei tällaisella tekstillä yksinkertaisesti ole kritiikin kanssa mitään tekemistä. Siinä tapauksessa jos tällaiseen tekstiin vielä liittyy negatiivista kirjoittelua, kyseessä yleensä on niin sanottu ”pahansuopa” kirjoitus, jolla on nähdäkseni vain ja ainoastaan yksi tarkoitus: halu pahoittaa taiteilijan mieli.

Heräämiseeni ei liity minkäänlaisia säikähdyksiä. Oma suhteeni kritiikkiin – ja eteenkin sanaan kritiikki – on ollut pitkä ja vaikea johtuen monenlaisista negatiivisista mielikuvista joita olen kritiikkiin liittänyt. Etenkin opiskeluaikoina erilaiset tilaisuudet joissa tekstejä käsiteltiin olivat joskus lähes tuskallisia kokemuksia. Silloin, aloittelevana opiskelijana, alkoi ymmärtää sen, että ehkäpä sitä hiukan ymmärtää jostakin asiasta jotakin, mutta ei kuitenkaan vielä niin kovin paljoa. Tästä johtuen monet tekstit olivat varsinaisia räpellyksiä, ja muut opiskelijat repivät niitä rikki varsin hanakasti. Tavalla jossa ei tuntunut olevan minkäänlaista rakentavuutta. Negatiivisuutta kylläkin. Tällaiset, mahdollisesti koulutaipaleen eri vaiheisiin liittyvät kokemukset, etenkin jos niitä on useita, saattavat luoda kritiikistä varsin mörkömäisen kuvan, ja joskus tällaisia mielikuvia on vaikea rikkoa. Tässä mielessä jossakin määrin ymmärrän ja hyväksyn Envallin esseen kritiikistä sisältämän negatiivisen sävyn ja mielikuvan. Haluaisin kuitenkin ajatella että negatiivisuus ei ole kritiikin olemus.

Mainokset

3 kommenttia

  1. Kristiina said,

    marraskuu 5, 2008 klo 3:25 pm

    Mikä kiinnostava aihe!

    Sain aikoinani proseminaarissa hyvän opponointi/kritiikkiohjeen silloiselta seminaarinpitäjältä. Se meni jotenkin niin, että vaikka opponoitavasta tekstistä löytyy paljon korjattavaa jonka tuo esiin, täytyy yrittää löytää myös hyvää, mitään ei saa lytätä lopullisesti. Näin ”aikuisena” ajattelen että tuonhan sanoo järkikin. Kenenkään psyyke ei ota vastaan pelkästään negat. kritiikkiä. Sekin menee perille paremmin, kun osoittaa tasapuolisuutensa löytämällä kritisoitavasta työstä myös jotain hyvää.

    Tämä oikeastaan kommenttina tuohon Envallin kritiikki/kriitikkokritiikkiin. Nähtävästi Envallille kritiikki on tosiaan, kuten itsekin kirjoitit, jotain etupäässä negatiivista ja ala-arvoista. En osaa nähdä taidemaailmaa (kirjallisuus, kuvataide, mitä tahansa) mihin kritiikki ei kuulu. Miten kukaan taiteilija tyhjiössä voisi tehdä taidettaan? Pelkästään tuttujen kollegoiden/aina samojen vastaanottajien parissa? Kritiikki luo taiteen kenttää ja laajentaa sitä tuomalla uusia nimiä taiteenkuluttajan tietoisuuteen.
    Varmaan on kuitenkin niin, että taitelijat joutuvat kehittämään suodattimia kritiikin sietoon ja kestämiseen – hyvässä ja pahassa, ja ehkä Envallin kirjoitus on tuollaisen suodattimen/puolustusmuurin esilletuontia. Eikä sitäkään voi vähätellä, että kriitikko on taiteen kentän portinvartija. Hyvässä kriitikossa on -maallikkomielipiteeni mukaan- aimo annos terävää, kompromissitonta alansa asiantuntijaa mutta myös psykologista silmää, humanismia ja ihmistuntemusta saisi olla. Jos luen erittäin negatiivisen kritiikin, niin se muokkaa mielipidettäni sekä kritisoitavasta teoksisesta että kriitikosta.

    Kiitoksia hyvästä blogista! Seuraan tätä satunnaisen epäsäännöllisesti, ja vaikken ole aikaisemmin kommentoinut niin ei se johdu sanomisen puutteesta vaan ajan puutteesta ja ilmaisuni kapeudesta 😉

  2. Teresa said,

    marraskuu 6, 2008 klo 10:37 am

    Tuohon Kristiinan kommenttiin, että erittäin negatiivisen kritiikin lukeminen muokkaa mielipidettä kritiikin kohteesta mutta myös kriitikosta, on kyllä todettava, että olen ehdottoman samaa mieltä. Olen lähes naiivilla innokkuudella aina toteuttamassa erään entisen opettajani slogania, että aina pitää muistaa kysyä miksi! Niinpä kovin kovasanaisen tai muuten negatiivisuutta huokuvan kritiikin tai minkä tahansa kommentin jälkeen mieli alkaa väkisinkin pohtia, että miksi kommentoija/kirjoittaja/puhuja haluaa kertoa olevansa tätä mieltä.

    Kuten todettu jo monesti, taide tai lähinnä sen herättämät tuntemukset ovat periaatteessa makuasioita. Toinen tykkää runsaasta, toinen minimaalisesta jne… Niinpä itse ainakin odottaisin kritiikolta äärimmäisen hyvää argumentointia, jos kritiikin perusvire on kokonaan negatiivinen. Silloin nimittäin väistämättä herää kysymys, että onko kriitikolla oikeasti joku pointti mielipiteessään vai onko ollut vain tarkoituksena mollata taiteilijaa (huom. kritiikin pitää mielestäni kohdistua ennen kaikkea teokseen eikä tekijään..). En nyt tarkoita sitä, ettei negatiivista kritiikkiä saa esittää, vaan sitä, että se pitää perustella hyvin. Niinkuin tietysti positiivinenkin versio. Sitä vartenhan kritiikot ovat olemassa:

    Tekemässä tutkimusta teoksen ominaisuuksista ja arvioimassa niitä erilaisten kriteerien pohjalta. Herättämässä keskutelua. Jotta me muut sitten voisimme käyttää näitä tietoja hyväksemme etsiessämme mielenkiintoisia taiteellisia, musiikillisia, kirjallisia tai mitä tahansa elämyksiä.

    Se, että mitä ne kriteerit sitten ovat, on mielestäni koko kriitikon työn ydin. Enkä oikeastaan osaa vastata siihen, koska en ole asiaan lainkaan perehtynyt. Arvottamiseen liittyvät kriteerit ovat tietysti sidottuja johonkin lähtöarvoon, johonkin aikaisempaan suoritukseen tai historialliseen seikkaan mihin verrata. Tai sitten pitää kehittää ihan oma arvoasteikko. Tästä saisi varmaan aika helposti matematiikkaa.. miten kvaliteetti muutetaan numeroiksi? Ja varmasti tästäkin on joku vähintäänkin väitellyt..

    Tämä kommentti on siis erittäin paljon asioita oikovan ja yksinkertaistavan insinöörin pääkopasta.

  3. Maria L. said,

    marraskuu 6, 2008 klo 12:01 pm

    Kiitos kommenteista. Kommentointi ilahduttaa edelleen etenkin siksi, että ei synny tunnetta äärettömään bittiavaruuteen kirjoittamisesta – että täällä sitä vaan ”höpöttää” yksinään.

    ”Kritiikki luo taiteen kenttää ja laajentaa sitä tuomalla uusia nimiä taiteenkuluttajan tietoisuuteen.”

    Olen samaa mieltä, etenkin jos kyseessä on asiallinen ja rakentava kritiikki. Toki voi pohtia myös sitä, ketkä kaikki kritiikkejä lukevat, ja luetaanko kritiikkejä ylipäänsä, mutta en nyt lähde sille linjalle, koska minulla ei ole asiasta faktatietoa.

    Teidän laillanne peräänkuulutan perusteluja. Hankalaa siitä tekee monesti käytettävissä oleva lyhyt palstatila. Sen vuoksi esim. verkkoon kirjoittaminen on merkkimäärän suhteen helpotus. Eräs näkökulma perusteluihin ovat juurikin mainitut kriteerit ja niiden käyttö: esim. kirjallisuudentutkimuksen parissa kuulee monesti käsitteen ”kirjalliset ansiot” ja niiden täyttyminen jossakin teossa. Hyvin epämääräinen käsite, joka käsittääkseni pitää sisällään asioita kuten teoksen rakenne (mm. aikarakenne, tarinarakenne, eri osien toimivuus suhteessa muihin osiin ja suhteessa siihen minkälainen kokonaisuudesta muodostuu, dialogin toimivuus jne.), tyyli, kuinka henkilöhahmot on rakennettu/rakentuvat, teoksen kieli (voi katsoa myös kuuluvaksi tyyliin, mutta joskus tätäkin tarkastellaan erikseen, luonnollisesti tarkastelutavasta riippuen). Ongelmalliseksi asian tekee mielestäni se, että kirjallisuus ja kirjallisuudentutkimus ei ole eksaktia tiedettä luonnontieteiden tapaan, joten kuka sitten on oikeasti ”pätevä” määrittelemään mistä ja miten kirjalliset ansiot muodostavat. Koska lukija/kokija kuitenkin kokee taiteen omalla tavallaan.

    (Pieni korjaus: en tosiassa sanonut, että Envall näkee kritiikin ala-arvoisena, mutta voihan hänen tekstiään niinkin tulkita.)

    Ehkä hiukan sekava kommentti täältä hässäkän keskeltä, mutta tässä muutamia ajatuksia joita kommenttinne herättivät. Kiitos kommenteista!


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: