Sadepäivän mietteitä

Pahoittelen blogin hiljaiseloa. Töitä on tullut paiskittua usealla saralla, ja siihen päälle mökin arkiruutinit (kanna vettä kaivosta, tee puita saunalle, pidä huoli siitä että saunalla riittää lämmintä pesuvettä, valmista puutarha talvea varten, ota kesäkukat pois ruukuista että ruukut eivät halkea kun pakkaset tulevat jne.) ja Tyypin kanssa seurustelu. Tyyppi on siis meidän 17v. kissaneitimme. Sanon Tyyppi, koska HÄN on vaan niin Tyyppi. Aivan mahtava. Tämä kaikki on kuitenkin johtanut blogin laiminlyömiseen.

Sinänsä tietysti kiva että on tekemistä. Koska olisi kamalaa istua täällä iltaisin pimeässä pihapiirissä keskellä korpea ja pyöritellä peukaloita. Sellaista elämää en montaa päivää jaksaisi. Joten juttukeikoilla on tullut juostua kohtuudella muun tekemisen ohella. Sain pitkästä aikaa myös lausuntopyynnön kustantajalta, mikä tuntui mukavalta. Uutta fantasiaa, hmm. 😀 Olen jo vähän aloitellut, ajattelin huomenna pitää urakkalukupäivän, jos vain on sateinen keli, että malttaa olla sisällä.

Lausunnoista tuli mieleen, että kirjoitin viime syksynä lausunnon Suzanne Collinsin käsikirjoituksesta Tribute of District 12. Book One in the ”Hunger Games Trilogy”. Pidin kässäristä aivan mielettömästi, yksi parhaista fantasiakässäreistä joita olen lukenut. No, nyt kirja sitten ilmestyi tänä syksynä nimellä Nälkäpeli (ei siltä kustantajalta kenelle tein lausunnon, vaikka todellakin suosittelin tekstiä). Ja suosittelen edelleen kaikille realistisen fantasian ystäville. Tosin teoksen suomen kielistä nimeä ihmettelen: jos kyseessä on trilogia, miksi antaa trilogian yhteisnimi sarjan ensimmäiselle kirjalle? Tuntuu hölmöltä. Varsinkin siitä syystä, että ensimmäisessä kirjassa on todellakin kyseessä ”tribute of District 12”, eli kirjan alkukielinen nimi on varsin osuva.

Mitä muihin työasioihin tulee, epävarmuus jatkuu edelleen. Keikkaa on, mutta ei tällä elä pidemmän päälle. Jotenkin en nyt vain jaksa enkä halua asiaa murehtia, koska kaikesta huolimatta on sellainen olo, että vaihtoehtoja on myös olemassa. Että koko loppuelämäni ei ole näistä tämän hetkisistä töistä kiinni, että vielä on (ainakin toivon mukaan) vuosikymmeniä edessä, ja niiden aikana ehtii tapahtua vaikka mitä – niin hyvässä kuin pahassa.

Ymmärrys siitä, että olen vasta asettumassa tänne, ja että kaikki on vasta alussa, on tullut jotenkin jälkijunassa. On tullut koko ajan vain hätäiltyä kaikesta. Nyt kun on pysähtynyt vähäksi aikaa miettimään kaikenlaisia juttuja, on tajunnut että vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon. Sanoo nainen, joka vielä ihan vähän aikaa sitten luuli, että alan valintansa vuoksi (kirjallisuus, humanisti) hän ei koskaan saisi töitä yhtään mistään paikasta näiltä nurkilta, että täällä ei yksinkertaisesti ole tämän alan töitä. Joten tässä suhteessa mieli on vallan kirkas ja positiivinen, positiivisempi kuin vuosiin.

Lasten ja nuorten kirjallisuudesta sen verran, että luin Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1968, eli ikää on jo kertynyt. Mutta ei se tarinassa näkynyt/kuulunut muuta kuin muutamissa teknisissä jutuissa.

Jos nyt jaotellaan, Harakkalaivue on käsittääkseni niin sanottu ”poikakirja”, eli kirjoitettu lähinnä pojille. Paitsi että myös minä (tyttö!) tykkäsin juuri tällaisista kirjoista lapsena, scifin ja fantasian lisäksi. No anyway, Harakkalaivuetta voisi kutsua myös eräänlaiseksi seikkailukirjaksi: pojat seikkailevat sotilaskentän liepeillä, ja kaiken keskipisteenä ovat aina Harakkalaivueen lentokoneet. Tekstin ikä näkyy näissä mainituissa koneissa: puheena ovat Fokkerit, Vihurit, Viimat ja Pembroket. Ja mitkä kaikki vielä tämän lisäksi. Suihkukoneet ovat kirjan aikakäsityksessä uutuuksia. Mutta tämä ei minua häirinnyt, tuli lähinnä nostalginen olo. Varsinkin poikien seikkailuista, koska omat puuhun kiipeämiset, majojen rakennukset sekä asiaan kuuluvat tolloilut tulivat myös elävästi mieleen tarinaa lukiessa. Ja tietysti ne pakolliset kesäiset uintiretket, kuten tarinan pojillakin.

Paras kohta oli eräs sellainen, jossa toinen kirjan nuorista päähenkilöistä on tehnyt koiruutta, ja on tämän vuoksi vihaista isäänsä karussa. Poika istuu puun oksalla, ja on päättänyt majoittua sinne pysyvästi.

Pena päätti viettää loppuelämänsä puussa. Hän ei tulisi koskaan alas. Hän voisi kyllä elää satavuotiaaksi kuusen oksallakin, sieltä häntä ei löydettäisi. Söisi käpyjä. Kyllä niihin tottuisi, kuusi elättäisi.

Jihuuuuuuu…uuuu…

Allu räiskytti peltiä. Kuusenoksa painoi Penaa. Se painoi tunnin ja painoi toisen. Pena alkoi epäillä mahdollisuuksiaan viettää koko elämänsä puussa. Ei hän ainakaan vielä aloittaisi. Ehkä voisi joskus myöhemmin palata asiaan.

Niin siinä sitten kävi, että ennen iltaa pojat menivät kuin menivätkin takaisin kotiin. Jokainen askel vei heitä lähemmäksi selkäsaunaa, lähemmäs hurjistuneen upseerin ja aliupseerin kättä.

Lapsen päättäväisyys on aina jotenkin ihailtavaa. Siihen asti, kunnes mieli muuttuu. Selkäsaunan uhallakin. 😀 (En tarkistanut, mutta muistaakseni selkäsaunaa ei tullut)

Advertisements

11 kommenttia

  1. Katja said,

    lokakuu 19, 2008 klo 6:53 pm

    Hmm, nuo mainitsemasi lausunnot herättivät uteliaisuuden… Kerropas vähän lisää. Millä perusteilla oikein lausuntoja annat? Onko ne yleensä suomennettavaksi suunniteltuja vai myös kotimaisia? Kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta toisaalta vaikealta hommalta!

    Ai niin, terkut Tyypille. Tuo teidän elonne kuulostaa erittäin rattoisalta. 🙂

  2. Maria L. said,

    lokakuu 19, 2008 klo 9:56 pm

    Hei Katja!

    Ensihätään linkki, löytyy myös tuosta pääsivun vasemman yläreunan ”Vuodatuksesta siirrettyjä merkintöjä – Sekatyöläisen elämää” -kategorian alta.

    https://alastaikavirtaa.files.wordpress.com/2008/10/lausuntojen-kirjoittamisesta.pdf

    Tyyppi on aivan mahtava tyyppi! Kissa isolla K:lla, eli erittäin persoonallinen otus. Löytölapsi, ja olen päivittäin erittäin onnellinen Hänen Korkeutensa läsnäolosta. Joskus iltaisin hiukan eri mieltä kinatessamme siitä, kenen sängystä oikeastaan on kyse, mutta harvemmin silloinkaan. 😀

  3. Teresa said,

    lokakuu 20, 2008 klo 11:14 am

    Uutta fantasiaa! Tosin vanhojakin on edelleen lukematta. Tulen ja jään laulun Korppien kestit pölyttyy hyllyssä kun odottelen aikoja parempia. Tosin siitä saagasta on vielä pari osaa ilmestymättä, joista käsittääkseni viimeistä ei kirjailija ole edes vielä aloittanut, joten aikaahan minulla varmaan on. Ja voi ei, Kirjamessut on viikonloppuna Helsingissä, sieltä varmana löydän itseni ja kotiin tullessa on tili tyhjänä ja taas uuden kirjahyllyn hankinta edessä 🙂

    Minua oikein harmittaa, että olen sen verran allerginen kaikenlaisille karvaisille otuksille, ettei meillä ole koirakaan sisällä. Joku rapsuteltava kissa tai koira olisi kyllä oikein mukava. Mutta ei auta..

    Itsekin on tässä vasta hiljalleen alkanut tajuta, vaikka on työelämässä ollut tiivisti jo jonkun aikaa, että ei vaan jaksa miettiä kovin pitkälle. Ja miksi pitäisi? Huomisen taudit kannattaa sairastaa vasta huomenna. Niinpä minäkin suljen korvani tuttavien kauhistelevilta kommenteiltä, että kuinka pitkään jaksan ajaa tällaista työmatkaa ja miten voin kuvitella käyväni näin kaukana töissä sitten kun minulla on lapsia? No ööö, lapsia ei vielä, joten aika hullua tehdä ratkaisuja sen perusteella ja olen vain todennut että juuri nyt ei ota päähän työmatkan pituus, katsotaan sitten uudelleen kun ottaa. Etenkin tuo lapsikommentti on saanut ajattelemaan, että kuinka paljon tuollaisia kommentteja heittelevät käyttävät energiaansa tulevien ongelmien pohtimiseen? Se kun on täysin turhaa. Kun ongelma on vihdoin käsillä, on tilanne muuttunut niin paljon, ettei niistä pohdinnoista ole enää mitään hyötyä.

    Piti pysymäni kirjallisuusasiassa tällä kertaa, mutta oli vaan pakko taas jaaritella 🙂

    Kaunista loppusyksyä mökkimaisemiin!

  4. Katja said,

    lokakuu 20, 2008 klo 12:03 pm

    Kirjamessut, voi ei tosiaan… 😉 Pitäisiköhän kanssa suoriutua sille suunnalle. Selailin kyllä messuluetteloa ja paljon olisi nähtävää.

    Kiitos Maria lausuntolinkistä, kiinnostavaa.

    Uudesta fantasiasta puheen ollen, sain käsiini vasta ilmestyneen Selznickin ”Hugo Gabret’n”, kiehtova tapaus. Tarina on kerrottu suurelta osin kuvina. Ei kyllä oikein iltalukemista tämä kirja, painaa kun tiiliskivi.

  5. Maria L. said,

    lokakuu 20, 2008 klo 6:20 pm

    No hyvä jos linkistä oli apua. Varmaan kirjoitan asiasta vielä joskus myöhemmin. Sitten paljon myöhemmin – kirjojen nimiä kun ei kässärivaiheessa viitsi maailmalle huudella. Mutta voihan asiasta ainakin yleisellä tasolla puhua. Kiinnostavaa hommaa ”lausunnointi” siinä mielessä on, että koen sen paljon rennompana kuin kritiikin tekemisen. Merkkimäärä ei ole rajattu, ja sanottavansa voi paukutella suoraan.

    Kiitos kirjavinkistä, kuvin kerrottu tarina on aina kiehtova. 😉

    Korppien kestit on raakaa menoa, välillä oikein hirvitti että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Olen aina välillä yrittänyt Akateemisesta tiirailla onko jatkoa jo tullut, mutta eipä ole näkynyt. Toivottavasti sitä vielä tulee.

    Vai että jaarittelua. Jos tuolle linjalle lähdetään, omat postaukseni ovat viime aikoina olleet puhdasta jaarittelua. 😀 Vaan onneksi blogit ovat henk.koht. projekteja ja ”virtuaalisia olohuoneita”, joissa jokainen taaplaa tyylillään.

    Mitä kirjamessuihin ja messuihin yleensäkin tulee, eivät kyllä ole minun juttuni. Liikaa ihmisiä ja tungosta, ja sikarillekaan ei pääse, kun kaikki on nykyään niin terveellistä ja savutonta. Venemessuille yritän silloin tällöin lähteä fiilistelemään, etenkin soutuveneitä ja Suomen Höyrypursiseuran osastoa, mutta harvemmin on sielläkin viime vuosina tullut käytyä.

  6. Teresa said,

    lokakuu 20, 2008 klo 9:19 pm

    Katselin tuota Selznikin kirjaa jossain kirjakaupassa varmaan viime viikolla. Houkutteli kyllä, mutta ehkä voin kuluttaa kirjaston kirjojakin, vaikka mieli kuinka tekisi omia hyllyjä kuormittaa. Kirjat vaan ovat niin ihania pinossa tai rivissä tai kasassa tai vaikka yksinään yöpödällä. Ja kyseisessä teoksessa oli vielä houkuttelevan hieno kansikin..

    Korppien kesteihin ei ole vielä jatko ilmestynyt englanniksikaan, mr. Martin pahoitteli blogissaan sen olevan hieman myöhässä. Eipä sillä, saaga on niin loputon, että vaivoin muistan mistä se alkoi tai edes mihin edellinen kirja päättyi.. Voivoi, vai oli Korppien kesteissä raakaa menoa, syyhyttää päästä lukemaan. Kai se on vain aloitettava ei se muuten onnistu. No, ensin tuo Kuun kirkkaus, se on ollut listallani lähes yhtä pitkään. Otorin klaanin trilogian päätösosa. (Ja itsenäinen jatko odottaa hyllyssä .. mihin minä vielä näiden kaikkien kanssa joudun?)

  7. Maria L. said,

    lokakuu 20, 2008 klo 9:52 pm

    Pummaan helppoa tietoa kun näytätte tietävän, ja koska googlaukseni ei nyt jostakin syystä onnistu:

    kuka on teoksen suomen kielinen kustantaja?

    Tänks! 🙂

  8. Teresa said,

    lokakuu 21, 2008 klo 9:21 am

    Taitaapa olla Tammi..

  9. Katja said,

    lokakuu 21, 2008 klo 3:45 pm

    Juu Tammi on ja Brian Selznick kirjailija. Kirjastosta minäkin omani hain, olen eka lukija tällä kappaleella ja kirja tuoksuu hyvälle… 😀 Vaatii kyllä oman opettelunsa kuvallisen tarinan lukeminen, siis kun tarinaa kerrotaan kuvin, ne ei kuvita tekstiä, vaan jatkaa siitä mihin teksti jäi. Jotenkin välillä uppoutuu tarinaan eri tavalla kun pelkkään tekstiin, mutta toisaalta vaatii keskittymistäkin enemmän.

  10. Maria L. said,

    lokakuu 21, 2008 klo 5:37 pm

    Kiitos. Löysin kirjan Tammenterhosta, Tammen lasten ja nuorten kirjallisuuden kirjakatalogista. Näyttää kiinnostavalta ja haluan tutustua siihen ehdottomasti.

    Kyllä kuvan lukeminen vaatii eri tavalla keskittymistä kuin ”pelkän” tekstin lukeminen. Ainakin omalla kohdallani asia on näin.

    Pidän siitä, että voi tällaisena pimeänä syksyisenä iltana upota sohvan nurkkaan, kuunnella ulkoa kuuluvaa sateen lotinaa, ja keskittyä johonkin kiinnostavaan tekstiin. Oli se sitten työteksti tai vapaa-ajan teksti. Syksyssä on omat hyvätkin puolensa. Tai ehkä nämä tunteet johtuvat vain siitä että on syntynyt syksyllä. No oli miten oli, mukavaa kuitenkin.

    (Taas meni jaaritteluksi! Paikallislehden toimittajan helmasynti, ainakin silloin kun pitäisi kirjoittaa jämptejä ja lyhyitä juttuja. 😉

  11. Teresa said,

    lokakuu 22, 2008 klo 8:41 am

    En olekaan aikaisemmin lukenut mitään sellaista, jossa kuvat jatkavat siitä mihin teksti jäi. Mietin vain miten se mahtaa lukemisen kokemukseen vaikuttaa, kun ainakin itselleni kirjan tekstin maalaamat maisemat ja hahmot muodostuvat aika voimakkaasti mielikuvitukseen. Kun sitten välillä onkin kuvallista kerrontaa, tuntuuko se siltä, kuin hyppäisi kokonaan toiseen tarinaan, tai toisen ”päähän” katsomaan tarinaa vai miten.. en missään nimessä tarkoita, että olisi jotenkin huonoa kertoa tarinaa välillä kuvin, mietin vain miten se tarinan tunnelmaan vaikuttaa.

    Pääsääntöisesti ajattelisin niin, että koska aivot pystyvät periaatteessa lukemaan kuvaa nopeammin kuin tekstiä, tai sanotaan eri tavalla kuin tekstiä, niin millaisia merkityksiä jää huomaamatta tai mitä tarina saa siitä lisää? Yhden kuvan sisällön lukemiseen sanoin menee varmasti enemmän aikaa kuin sen kuvan katsomiseen ja siinä olevien osa-alueiden rekisteröimiseen. Toisaalta taas sanoin voi ohjata kuvan tunnelmaa. Jos on pelkkä teksti, niin mielikuvitus luo siitä oman kuvansa lukijan päähän, jos on pelkkä kuva, niin lukija hakee siihen kontekstin ja merkitykset edeltävästä tekstistä tai edeltävistä kokemuksista. Eli tässäkin kirjassa, kuvien ymmärtämiseen vaikuttaa aiemmin luettu teksti, josta oma pää on jo luonut mielikuvan. Hmm.. voisin jatkaa tällaista spekulointia loputtomiin.

    Siitä vain ei ole mitään hyötyä. Pitää tehdä pikemminki empiiristä tutkimusta..


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: