Hymyä!

Eräs piirre juttujen tekemisessä paikallislehteen on väistämättä kiinnittänyt huomiota:

Kun otat haastateltavasta kuvia, kuinka saat hänet/heidät hymyilemään? Huudahdus ”Jaaaa hymyä!” on niin teennäinen.

Niinpä olen tässä huomannut tekeväni vaikka minkälaisia temppuja saadakseni sitä ”HYMYÄ!” ja ylipäänsä saadakseni kuvia: kun järjestelmäkameralla ottaa kuvia, on pakko mennä lähelle kohdetta. Tai sitten en vain tiedä valokuvauksesta ja kameran käytöstä tarpeeksi jos näin ei ole. Ainakaan tähän mennessä en ole saanut zoomailtua kovin onnistuneita otoksia kauempaa. Siispä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä kohteen lähelle, ja työntää kamera suunnilleen kuvattavan naamaan kiinni. Olen aina ihmetellyt uutisissa tms. kun olen nähnyt valokuvaajien lauman juoksevan hillittömän kokoisten kameroidensa kanssa kuvattavan kohteen perässä, että miksi sitä kameraa pitää tunkea niin lähelle naamaa – johan siinä on melkein metrin pituinen putki, että eikö tuolla saisi kuvia jo kilometrin päästä. Kyllähän kuvattava jo vähemmästäkin hermostuu, ja käy niin kuin Räikköselle – tekee mieli tuuppia kuvaajaa. Mutta nyt ymmärrän miksi kuvaajat sellaista tekevät – jos leipä on kiinni siitä yhdestä onnistuneesta kuvasta, on otoksen pakko onnistua.

Onneksi leipäni ei ole (ainakaan kokonaan) valokuvista kiinni. Vaatii kuulkaa pokkaa mennä kameran kanssa aivan kohteen naamaan kiinni, tai ylipäänsä pyöriä jossakin tilaisuudessa, jossa on paljon ihmisiä paikalla, kameran kanssa aivan jossakin siellä edessä, että saisi edes sen yhden onnistuneen kuvan. Ja kun pelkkä sen kuvan saaminen ei riitä – pitää miettiä myös erilaisia kuvakulmia, että kuvasta tulisi persoonallinen. Luokkakuvamaiset otokset kun eivät kovin persoonallisia ole.

Tähän asti pokka on riittänyt, mutta on tässä hikeä pyyhittykin. Tällä hetkellä fiilis on kuitenkin se, että ihan mielelläni pyyhkisin hikeä jatkossakin, koska todella mukavaa on ollut ihan kaikissa tilaisuuksissa missä olen käynyt. Ja haastateltavat ovat olleet mukavia myös. Sitä olen tässä miettinyt enemmänkin, että minkä ihmeen takia en aikanaan opiskellut sitä Tiedotusoppia? Olisin voinut lukea sitä sivuaineena siinä missä muutkin. Selitys jonka keksin asialle oli tämä: aine olisi kiinnostanut, mutta etenkin aineopintojen kursseille pääseminen oli kiinni ”kyynärpäätaktiikasta”, ja minusta ei ilmeisesti silloin ollut siihen. Eikä taida olla vieläkään. Mutta eipä tuo toimittajan pätevyyden puuttuminen ole näyttänyt työntekoa estävän.

Nyt juon kahvit (Wiipurin sekoitus) ja syön muutaman Mariannen (keltaiset ja appelsiinin makuiset ovat yökköjä, siniset ja punaiset herkkuja!). Sitten jatkan pihahommien tekemistä. Maalla on mukavaa! 😀

(Ja mistä ihmeestä sen kirjoittajan nimen saa lisättyä postaukseen?? Pieni asia, mutta ärhennyttää aivan kerpeleesti!)

Mainokset

2 kommenttia

  1. laajis said,

    lokakuu 14, 2008 klo 7:32 pm

    ”Kun otat haastateltavasta kuvia, kuinka saat hänet/heidät hymyilemään? ”

    Kokeile vaikka tätä: ”Nyt naama peruslukemille. Ajattele Mussolinia.”
    Moni repeää.

  2. Maria L. said,

    lokakuu 15, 2008 klo 11:59 am

    Kiitos vinkistä. Täytyy sanoa, että tuota kommenttia en kyllä ole tullut ajatelleeksi. Pitää kokeilla. 😉


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: