Kesän lukemiset ovat jääneet vähäisiksi. Jossakin vaiheessa muuttolaatikoita penkoessani löysin taannoin Varkauden kirjaston poistomyynnistä ostamiani teoksia. Niiden joukossa oli John Christopherin kirjoittama Pako tuntemattomaan. Ohessa muutamia mietteitä Christopherin kirjoihin liittyen.
1970-luvulla tai aikaisin 1980-luvulla syntyneet saattavat muistaa 80-luvun alussa televisiosta tulleen Tripodien aika –sarjan, joka perustuu John Christopherin saman nimiseen kolmiosaiseen kirjasarjaan. Maapallon ovat valloittaneet kolmella jalalla kävelevät kammottavat koneet, ja ihmiskunta on taantunut suuria kaupunkeja ja kehittyviä yhteisöjä muodostavan elämänmuodon sijaan staattisen maalaisyhteiskunnan tasolle. Lukuun ottamatta kapinallisia, jotka elävät piilossa jossakin vuorilla. Nuori Will lähtee serkkunsa Henryn kanssa etsimään kapinallisia, koska pojat halua elää vanhempiensa tavoin tripodien vallassa.
Pako tuntemattomaan kertoo teini-ikäisestä Robista, joka elää valtavassa kaupunkiyhteisössä nimeltä Konurb. Kirjan takakansi kertoo, että ”Konurbissa ihmiset ovat kauan sitten lakanneet ajattelemasta. Työ tehdään täysin mekaanisesti ja vapaa-aika vietetään suurissa huvitilaisuuksissa. Konurbissa raja-aidan takana on toinen maailma, jonne meneminen on ankarasti kielletty. Kun Rob äkkiä jää orvoksi, häntä alkaa kiehtoa kielletty piirikunta.”
Näiden kirjojen lisäksi löysin muuttolaatikoista Empty World –nimisen John Christopherin teoksen. Tarina kertoo nuoresta Neill-pojasta, joka on yksin maailmassa perheensä kuoleman jälkeen. Maailmassa on ollut rutto, joka on pyyhkäissyt mukanaan suurimman osan väestöstä. Neill kamppailee selviytymisestä tyhjässä maailmassa.
Jostakin kumman syystä tässä vaiheessa tulee mieleen, että apokalyptiset teemat ovat ilmeisesti kiehtoneet John Christopheria kovasti. Tripodien ajan muistan hyvin, vaikka sarjan lukemisesta onkin kulunut pitkä aika. Synkkyydestään huolimatta sarjassa oli toivon kipinä läsnä, ja minusta se ei ollut liian synkkää luettavaa lapsille ja nuorille. Pako tuntemattomaan –kirjan ja Empty World –kirjan koin hyvin synkiksi. Väistämättä heräsi myös kysymys siitä, miksi nämä kirjat on kirjoitettu? Ja nimenomaan lapsille ja nuorille. En väitä että onnellinen loppu olisi ”lasten ja nuorten kirjoissa pakollinen”, vaan pohdin lähinnä sitä, miksi tarina pitää viedä niin kovin synkeälle tasolle. Muistan omasta lapsuudestani kirjan nimeltä ”Tohtori L, vieras kuolleesta maailmasta”, josta itse sain lapsena ”väristyksiä”: tarina oli todella synkeä, vaikka siinä eräässä mielessä onnellinen loppu olikin.
Kävin tekemässä hiukan tutkimusta internetin ihmeellisessä maailmassa, ja löysin muutamia John Christopherista kertovia sivustoja. Ilmeisesti kirjailijan oikea nimi on Samuel Youd, ja hän on kirjoittanut lähes 70 teosta seitsemällä eri nimellä. Christopher on syntynyt vuonna 1922 ja julkaissut viimeisimmän, lapsille ja nuorille suunnatun teoksensa niinkin vähän aikaa sitten kuin vuonna 1995.
Sekin kävi mielessä, että voisiko tämä apokalyptisista teemoista kirjoittaminen olla jossakin määrin sukupolvikysymys: onko 1920-luvun alussa syntyneille (mm. Asimov, Heinlein, Bradbury, Wyndham) ollut luontevaa kirjoittaa tuhoutuvasta tai tuhoutuneesta maailmasta, ja kuvitella sitä kautta uutta tulevaisuutta muodossa tai toisessa. Tokihan em. kirjailijat ja monet muut aikalaiskirjailijat ovat kirjoittaneet myös muun tyyppistä science fictionia, mutta kuitenkin. Apokalyptiset teemat olivat genren syntyvaiheissa voimakkaasta läsnä, ja vaikuttaneet vahvasti siihen käsitykseen joka genrestä syntyi, ja joka monilla on vieläkin.
En nyt oikein itsekään tiedä mitä yritän tässä kertoilla, mutta halusin vain jakaa nämä muutamat mietteet John Christopherin teoksiin liittyen.
Mielenkiintoista muuten – apokalyptisista teemoista jos puhutaan – on se, että saatuani nyt kerättyä kirjastojen poistomyynneistä ja divareista tms. erinäisiä lapsuudesta tuttuja scifi –teoksia, voi todeta että maailmanlopun teemat kulkevat punaisena lankana melkein kaikissa näissä kirjoissa:
Robert C. O’Brien: Tohtori L, vieras kuolleesta maailmasta, Stefan Wul: Sidarin peilisäteet, Christian Léourier: Peilipuu, Raymond E. Jones: Kuuasema vaarassa, Thorstein Thomsen: Planeetta Aam, George Johansson: Avaruuden arvoitukset –sarja, Monica Hughes: Tietokoneen vangit ja Unien sieppaaja.
Joistakin näistä kirjoista muistan kirjoittaneeni lyhyesti täällä blogissa silloin kun sain kirjat hankittua, mutta tajusin vasta nyt kuinka kantava ja kattava teema maailmanloppu tai maailmanlopun kohtaava maailma ja sivilisaatio on lasten ja nuorten scifi-kirjallisuudessa 1970- ja etenkin 1980-luvulla ollut. Minusta tämä on kiinnostavaa, ja tekisipä mieleni pohtia asiaa enemmänkin jossakin vaiheessa.
