Sammon saaga

marraskuu 23, 2009 klo 7:47 ip (Blogikritiikit, Sanomalehti Kaleva)
Tags: , ,

Tässä kritiikki jonka kirjoitin Timo Parvelan Sammon vartijat -sarjasta Sanomalehti Kalevaan. Sain toimituksesta kuittauksen, että heidän puolestaan on ok jos julkaisen tekstejä myös täällä blogissa, mikä on tietenkin kiva juttu. :)

Mietin kääntäisinkö tämän pdf-tiedostoksi, mutta tulin siihen tulokseen että sille ei ole tarvetta. Katsotaan sitten jatkossa miten homma toimii.

En valitettavasti tiedä koska juttu on tullut lehdessä ulos, mutta käsittääkseni se on ulos jo tullut. ;)

—————–

Timo Parvela: Sammon vartijat 1-3

Tuliterä

Tammi 2007

Tiera

Tammi 2008

Louhi

Tammi 2009

Sammon saaga

Tuotteliaana kirjailijana tunnetun Timo Parvelan kirjoittama Sammon vartijoiden tarina käynnistyi syksyllä 2007. Kolmiosaisen sarjan ensimmäinen teos Tuliterä esitteli maailman, jossa Sammon vartijat ovat sukupolvesta toiseen vartioineet Väinämöisen perintöä. Tuliterä on upea avaus sarjalle, jonka pääosassa oleva nuorisojoukko, Sammon vartijat, saa tehtäväkseen jatkaa ikiaikaista ”valon ja pimeän” välistä taistelua. Sammon vartijoiden tehtävänä on estää Pohjolaa ja etenkin Louhea saamasta käsiinsä Väinämöisen tuhoaman Sammon palasia.

Sarjan toisessa osassa, Tierassa, nuoret sankarimme kohtaavat vaikeuksia vaikeuksien perään. Ympärillä oleva maailma kamppailee mullistusten kourissa. Pohjolan ote kiristyy, ja Sammon vartijoiden on toimittava nopeasti, jotta Louhi ei saa Sammon palasia itselleen. Matkallaan kohti pohjoista joukko törmää uusiin vaikeuksiin, ja tehtävä tuntuu mahdottomalta. Apu kuitenkin löytyy yllättävästä paikasta – keskeltä metsiä Suomenniemen saloilta.

Louhi viimeistelee Sammon saagan tarinan. Kerronta keskittyy tiiviisti Sammon vartijoiden ja Pohjolan väliseen kamppailuun, ja etenkin Louhen henkilöhahmoon, joka on sarjan aikaisemmissa osissa jäänyt pienempään rooliin. Sammon vartijoiden fantastisen maailman ja nykytodellisuuden yhdistelmä tulee konkreettisimmalla tavalla esille mystisen Pohjolan etsinnän kautta. Mikä ja missä on Pohjola? Kukaan ei tunnu tietävän, ja mistään ei löydy etsijöille apua. Pohjolaan kytkeytyy olennaisesti myös Sampo ja Sammon mysteeri. Kukaan ei tiedä mikä Sampo on, ja mitä se tekee. Paitsi että oikein käytettynä se tuo vaurautta maailmaan, ja Louhen käsissä se on maailman vaarallisin ase.

Parvela on ratkaissut sekä Pohjolaa että Sampoa koskevat kysymykset pitkälti oman todellisuutemme yritysmaailman malleja hyödyntäen. Pohjola on jotakin, joka on kaikkialla läsnä, talouden ja teknologian muodossa, ilman että sitä edes tajuamme. Sampo on Pohjolan ytimessä. Asetelma, joka on niin itsestään selvä, että sitä ei tule edes ajatelleeksi. Tätä kautta tarinarakenne kestää eheänä loppuun saakka, samoin lopussa odottava yllätys.

Sammon vartijat -sarjan kerrontarakenne, eli se millä tavalla tarinaa kerrotaan, on rakennettu erittäin hyvin. Kalevalainen kieli yhdistyy moderniin suomen kieleen dynaamisesti, ja kerronnassa ilmenee “takovaa otetta”. Samoin sarjan tarinarakenne, eli mitä lukijalle kerrotaan, on rakennettu erinomaisesti. Parvela osaa hyödyntää suomalaista kansanperinnettä sekä tarinan että kerronnan tasoilla siten, että kokonaisuus antaa kalevalaiselle perinteelle uuden modernin ilmeen. Lisäksi sarjan henkilöhahmogalleria on maanmainio.

Sammon vartijoiden fiktiivinen maailma muodostaa sarjan alusta loppuun asti mielenkiintoisen ja ennen kaikkea laadukkaan yhdistelmän fantasiaa ja nykytodellisuutta, johon kytkeytyy voimakkaita kalevalaisia piirteitä. Pakollista lukemista kaikille fantasian ystäville!

Teksti Maria Loikkanen

Kommentoi

Päivityksiä

marraskuu 18, 2009 klo 11:37 ip (Aivan jotakin muuta, Kirjat, kirjallisuus, kriitikko)
Tags: , , ,

Päivitin Onnimannin 3. numeroon kirjoittamani arviot Lasten ja nuorten kirjallisuudesta kirjoittamiani kritiikkejä -sivulle. Olen etenkin töissä “paukutellut henkseleitä” Macista – siirryin keväällä PC:stä Macin käyttäjäksi, ja olen ollut vallan onnellinen asian johdosta. Muutamissa pienissä asioissa Macin käyttöä täytyy kuitenkin edelleen harjoitella ahkerasti, kuten esimerkiksi tiedostojen lataamista tänne WordPressiin. Mutta pikku hiljaa Macci alkaa käydä tutuksi ;) Ja ei, en enää ikinä vaihda takaisin PC:n käyttäjäksi. ;)

Kuten viimeksi taisin kertoa, kirjoitin Onnimanniin Päivi Honkapään hienosta teoksesta Meren alku, sekä Timo Parvelan Sammon vartijoiden kolmannesta ja viimeisestä osasta Louhi. Molemmat teokset ovat hienoa kertomuksia elämästä ja olemassa olosta, ja edustavat hyvin erilaista fantasiakirjallisuutta. Tein näistä teksteistä myös muokatut versiot Sanomalehti Kalevaa varten, mutta en tiedä koska arviot tulevat ulos. Toivottavasti kuitenkin tulevat, koska tottahan kotimaiseen sanomalehteen mielellään kirjoittaa kotimaisesta kirjallisuudesta. Ei sillä että ulkomaisessa kirjallisuudessa “mitään vikaa” olisi, mutta on hyvä ja hienoa, jos kotimaisuus puhuttaa. Kuten sen tässä tapauksessa pitäisi puhuttaa: sekä Timo Parvela että Päivi Honkapää ovat erinomaisen lahjakkaita kirjailijoita, ja tuottavat rakenteellisesti ja ennen kaikkea tarinakokonaisuuden kannalta katsottuna ehjiä tekstejä, joita on todella ilo lukea. Molempien teosten maailmaan uppoutuu niitä lukiessa niin syvälle, että ympärillä olevasta maailmasta ei tiedä mitään. Ainakaan minä en tiennyt kun näitä teoksia luin. ;)

Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija on edelleen kesken, ilo on tätäkin teosta lukea, mutta eipä siitä nyt tämän enempää tällä kertaa :D

Uudesta kodista sen verran, että nyt alkaa vihdoin olla se tilanne (noin puolentoista kuukauden asumisen jälkeen), että koti on niin sanotusti kuosissa. Joku saattaa muistaa minun joskus kertoneen, että puutarhanhoito ja ylipäänsä kasvimaailma on harrastuksena kasvanut niihin mittasuhteisiin, että asiasta on tullut melkeinpä intohimo. Nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni päässyt siihen tilanteeseen, että koska minun ei tarvitse enää matkustaa Itä-Suomeen mökille, ja koti ei ole tyhjillään pitkiä aikoja yhdellä kertaa, olen pystynyt panostamaan myös kodin viherkasveihin. Tämän voi lukea näin: kodin viherkasvit ovat viimeisen kuukauden aikana lisääntyneet potenssiin X, nyt niitä on kaikilla pöytätasoilla, ja roikkuu melkeinpä joka ikkunassa. Myös kylpyhuoneessa. Todellakin ensimmäistä kertaa elämässäni minua “on potkinut” sellainen onni, että olen voinut hankkia eläviä kasveja kylpyhuoneeseen (saniainen ja kissus). Aivan kerta kaikkiaan mahtavaa! :D

2 Kommenttia

Kesämietteitä

kesäkuu 25, 2009 klo 3:27 ip (Kirjat, Sekatyöläisen elämää, kirjallisuus, kriitikko)
Tags: , , , ,

Näyttäisi siltä, että kesä on vihdoin tullut. Myös tänne Itä-Suomeen. Vapun tienoolla saimme nauttia hienoista keleistä, samoin äitienpäivänä ja toukokuun lopulla. Mutta kesäkuu on kyllä ollut yhtä lotinaa juhannukseen asti.

Siinä mielessä asia ei ole haitannut, että kuten blogin hiljaiselosta on voinut päätellä, en ole juurikaan ehtinyt mihinkään muuhun keskittyä kuin töiden tekemiseen. Mistä johtuen iltaisin on yksinkertaisesti ollut sen verran väsynyt olo, että ei ole jaksanut touhuta juuri minkäänlaisten ylimääräisten aktiviteettien parissa. Mökillä kun asuu, puutarhahommat tarjoavat ihan riittävästi puuhaa työpäivän päätteeksi keväällä ja kesällä.

Mitä töiden tekemiseen tulee – en valita. Olen ollut työttömänä kahteen otteeseen elämäni aikana, ja aika jota elämme, tarkoittaa monille ikävä kyllä työttömyyttä. Joten tätä asiaa silmällä pitäen teen töitä hyvällä mielellä ja kiitollisena siitä, että minulla töitä ylipäänsä on.

Kriitikon töitä sain alkukesän aikana tehtyä vähänlaisesti. Pitkästä aikaa kirjoitin muutaman lyhyen kirja-arvion SOK:n Yhteishyva.fi:n verkkosivuille. Kevät-kesän Onnimanniin kirjoitin vain yhden kritiikin. Lehden 2. numero tuli ulos muistaakseni kaksi viikkoa sitten. Lehden kritiikki-osiosta eli Puntarin puolelta löytyy Mimmu Tihisen toista teosta koskeva pieni kirjoitelmani. Mimmu Tihisen kirjan nimi on Virkkusen viisitoista valetta. (Tekstini löytyy täältä, sivun loppupuolelta)

Tutustuin Mimmu Tihisen tuotantoon kirjoittaessani aikanaan hänen esikoisteoksestaan Sokerista, kukkasista, joka iskeytyi takaraivoon salaman lailla. Tihisen tavassa kirjoittaa on jotakin sellaista joka vetoaa minuun kovasti, ja kun tähän yhtälöön lisätään Sokerista, kukkasista –kirjan teema, eli läheisen menetys ja surun käsittely, kirja kolahti kovaa vakavasta aiheesta huolimatta. Tihinen käsittelee perheenjäsenen kuolemaa nuoren näkökulmasta hyvin taidokkaasti – aihepiiri on sellainen, että teksti saattaa helposti lipsahtaa pateettisen puolelle. Tai lyödä jollakin lailla överiksi esim. tunnepuolen kuvaamisen osalta. Mimmu Tihinen selvisi esikoisteoksessaan näistä, voisiko sanoa jopa eräänlaisista ”kerronnallisista ansoista”, erittäin taidokkaasti.

Kuten kritiikissänikin totesin, Virkkusen viisitoista valetta on teemoiltaan aivan toisenlainen kuin Sokerista, kukkasista. Kirja on täynnä elämäniloa, jota tuodaan esille teini-ikäisen Marjut Virkkusen näkökulmasta. Marjut on mainio tapaus, ripaus sählääjää, mietiskelijää ja joka asiasta huolehtijaa, eli kaiken kaikkiaan varsin tyypillinen (?) teini-ikäinen, joka painiskelee itselleen tärkeiden maallisten murheiden parissa.

Kuten Sokerista, kukkasista –teoksessa, myös Virkkusen viisitoista valetta –teoksen kielessä on jotakin sellaista mikä yksinkertaisesti viehättää minua kovasti. Luontevuutta, sujuvuutta ja persoonallista otetta, joka kutsuu lukemaan tarinaa. Kiinnostavaa on myös se, kuinka arkielämän nykyilmiöt – kuten sähköpostiviestittely – alkavat pikkuhiljaa löytää tiensä myös nykykirjallisuuteen. Virkkusen viisitoista valetta on siinä mielessä ehkä jopa tyyppiesimerkki ajan hermolla kulkevasta nuortenkirjasta, että sähköpostiviestit sulautuvat olennaiseksi osaksi sekä kirjan kerronnallista rakennetta että ulkoasua. Typografian osalta sähköpostiviestit on ratkaistu kursiivilla, eli ne erottuvat hyvin varsinaisen tekstimassan joukosta. Marjutin ja hänen ystävänsä Sannin sähköpostit toimivat varsin eloisana temaattisena elementtinä kirjassa, ja valottavat osaltaan teini-ikäisten tyttöjen arkielämän menoa.

Hyvää kesää kaikille blogini lukijoille! Omalta osaltani seuraavat viikot tulevat sujumaan muuton ja uuteen kotiin totuttelun merkeissä. Sain siis vihdoin asunnon Savonlinnasta, eli pitkäaikainen haaveeni on pian totta: minusta tulee savonlinnalainen!

3 Kommenttia

Reeta Aarnio: Maan kätkemät

maaliskuu 27, 2009 klo 3:05 ip (Blogikritiikit, Kirjat, Yleistä kritiikeistä, kirjallisuus, kriitikko)
Tags: , , , , , ,

Seuraavassa asiaa siitä, mitä kaikkea liikkuu mielessäni kirjoittaessani kritiikkiä. Tämän tekstin kirjoitin heti sen jälkeen kun olin saanut Reeta Aarnion Maan kätkemiä koskevan kritiikin pääpiirteissään valmiiksi.

Ajatus tästä postauksesta lähti ärtymyksestä, jota tunsin lukiessani netistä Maan kätkemiä koskevia ”kritiikkejä”. Osa niistä oli lähinnä ”sivulauseita” osana kimppakritiikkejä, ja osa sellaisia, jotka eivät minua muuten vain miellyttäneet (perustelut eivät tuntuneet riittäviltä, ja näkökulmat olivat aivan liian negatiivisia). Miksi pitää keskittyä pelkästään negatiivisiin kommentteihin? Vaikka ei teoksesta pitäisikään, voihan siinä silti olla myös jotakin hyvää?). Ja ennen kaikkea: ne perustelut? Missä ovat perustelut?

Tässä yhteydessä jäin totisesti miettimään kritiikin roolia: negatiivisuus tuntuu tunkevan läpi monissa kritiikeissä. Jäin miettimään myös kritiikille annettavaa tilaa eri medioissa: tila on tiukassa, ja se osaltaan pakottaa kritiikit tiettyyn muottiin, mutta ei tämä voi olla ainoa syy esim. negatiivisiin lähestymistapoihin. Sekä siihen, että asiaa ei perustella tarpeeksi.

Onnimanniin lähettämäni kritiikki on kursiivilla, ja sitä koskevat mietteet ovat normaalilla muotoilulla.

maankatkematx500

Tarina maasta ja sen väestä

Reeta Aarnio: Maan kätkemät

Otava 2008

Viime vuosien aikana on ollut ilo seurata fantasiakirjallisuuden nousua suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Reeta Aarnion esikoisteos Maan kätkemät ilahduttaa myös. Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos. Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa. Kokonaisuudessaan nasevan humoristinen kertomus muodostaa toimivan ja mainion kokonaisuuden.

Viime vuosien aikana tarkoittaa tässä yhteydessä 2000-luvun alkua. Sen kauemmas taaksepäin en ole kriitikon työn puolesta katsonut. 2000-luvun puolella on ilmestynyt paljon hienoa kotimaista fantasiaa kuten Sari Peltoniemen, Antti Halmeen, Annika Eräpuron, Anu Holopaisen, Timo Parvelan ja Tuulia Ahon teokset (en jätä ketään tarkoituksella pois, tässä lähinnä ne kirjailijat ketkä tulivat ensinnä mieleen!).

Kerronnan tasolla ja tarinarakennetta ajatellen Maan kätkemät on erittäin laadukas teos.

Kerronta: millä tavalla tarina kerrotaan. Minkälainen on tekstin kertoja eli kuka kertoo, millä tavalla kerrotaan ja kenen näkökulmasta. Onko puhekieltä vai yleiskieltä.

Tarinarakenne: missä järjestyksessä tarina kerrotaan ja kuinka tarina etenee? (Tähän liittyy myös tarinan aika. Onko tarinassa takaumia, joihin välillä siirrytään nykyajan tapahtumista vai onko tarina itsessään takauma.) Onko siinä upotuksia tai ns. poikkeavia rakenteellisia ratkaisuja, esimerkiksi että kertomus alkaakin luvusta kolme luvun yksi sijaan (Alasdair Gray: Lanark).

Tarinan ja kerronnan ajan tarkastelulla tarkoitetaan tarinan kulun nopeutta, esimerkiksi sitä kuinka nopeasti tarina kulkee eteenpäin suhteessa kirjan sivumääriin. Hypätäänkö yhdessä lauseessa vuosi tai 10 vuotta eteenpäin tarinan tapahtumien tasolla? Vai kerrotaanko kertomusta ns. reaaliajassa. Tässä yhteydessä voinee mainita Volter Kilven Alastalon salissa, joka on eräänlainen ”kerronnallisen hitauden maailmanennätys”: tarinan aika on noin kuusi tuntia, ja tämän ajan kestoa kuvataan 990 sivun voimalla. (Ketä kerrontaan liittyvät asiat kiinnostavat enemmänkin, suosittelen Runousopin perusteet -kirjaa, joka on varsin pätevä yleisesitys kirjallisuuden perustason opinnoista)

Maan kätkemät sijoittuu ”nykyaikaan”. Tarina kerrotaan siinä järjestyksessä kuin se tapahtuu, eli perinteisessä alusta loppuun -järjestyksessä. Tarinaa kerrotaan Liinan näkökulmasta. Kertojan läsnäolo on havaittavissa, mutta näkökulma on Liinan. Dialogit toimivat luontevasti osana kertomusta.

Kokonaisuuden huomioiden minusta on perusteltua sanoa, että Maan kätkemät on laadukas teos.

Genren huomioon ottaen Maan kätkemissä tukeudutaan erittäin luontevasti suomalaiseen kansanperinteeseen, muokaten fantasiagenreä kohti uutta suuntaa.

Genre = fantasiakirjallisuus. Suomalainen kansanperinne = tässä yhteydessä maanväki, vedenväki, ilmanväki jne. Maan kätkemien tarina keskittyy maanväkeen, eli maahisiin. Myös paikkauskollinen väki vilahtelee kertomuksessa tonttujen muodossa, samoin metsänväki metsänneitojen muodossa.

Genren, tässä tapauksessa fantasiagenren, muokkaaminen kohti uutta suuntaa. Tämä on minulle aina olennainen kysymys kirjallisuudessa. Yksinkertaisesti koen olennaiseksi sen, että ”ei esitetä jo olemassa olevaa uudestaan”, vaan rakennetaan jotakin uutta. Vaikkapa sitten vanhaan tukeutuen. Kukin omalla tavallaan ja tyylillään, mutta kuitenkin. Maan kätkemien osalta koin ja koen asian siten, että Reeta Aarnio käyttää suomalaista kansanperinnettä osana tätä teosta, sitoen esimerkiksi maanväen tarinaan kiinni siten, että fantasiaperinteeseen syntyy jotakin uutta.

Tarinan päähenkilö on uudelle paikkakunnalle muuttanut Liina, joka huomaa joutuneensa varsin erikoiseen tilanteeseen: jotkut uuden koulun oppilaista käyvät taikatunneilla. Tunneilla opitaan kaikenlaisia asioita, joista ”tavalliset” ihmiset eivät ole tietoisia. Kun lähiseudulla alkaa kadota lapsia, Liina tietää oppimansa perusteella että maahiset ovat asialla. Koska aikuiset eivät tätä usko, päättää Liina ystävineen tehdä asialle jotakin.

Kritiikissä pakollinen ja olennainen tekstiselostus.

Kerronnallisella tasolla Maan kätkemissä on havaittavissa selviä viitteitä brittityylin fantasiasta, kuten Diana Wynne Jonesille tai J.K. Rowlingille tyypillisestä kerrontatyylistä, mutta en kokenut tätä lainkaan häiritseväksi. Aarnion kepeän humoristinen tyyli toimii esimerkiksi siksi, että tarinan pinnan alla pyörteilevät tummat sävyt eivät nuorta lukijaa ajatellen nouse liian suureen rooliin.

Lukiessani Maan kätkemien ensimmäisiä sivuja mietin kuinka kerrontatyyli vaikuttaa niin tutulta. Päästessäni kertomuksessa eteenpäin tajusin pikkuhiljaa, erilaisten vivahteiden kautta ja avulla, että tekstin sävy tosiaankin muistuttaa sekä Wynne Jonesin että Rowlingin tekstien sävyä. Paino sanalla muistuttaa – en todellakaan kokenut tekstiä pastissina, kuten Mari Viertola kirjoittaa Turun Sanomissa. Aarnio kirjoittaa omalla äänellään, ei tässä minusta mitään epäselvää ole. En myöskään oikein käsitä sitä, miksi kerronnallinen tyyli ei saisi/voisi muistuttaa jotakin toista/jonkun toisen kerronnallista tyyliä. (Ok: tässä yhteydessä on pakko myöntää, että esim. Antti Halmeen Markus Lightista kirjoittaessani älähdin kirjan kansikuvasta, siitä että se muistuttaa liikaa Pottereista.)

Kepeän humoristinen tyyli. Tällä viittaan etenkin Wynne Jonesiin: hänellä on taito kirjoittaa siten, että vaikeatkin asiat tulevat esille, mutta ne ”eivät satu liikaa”. Vivahteilla on suuri rooli Wynne Jonesin tuotannossa. Aarnion tyyli muistuttaa jossakin määrin tällaista tapaa kertoa tarinaa. Seikka josta tällaisessa tarinankerronnassa erityisesti pidän, on se että se useimmiten sulkee ulos ns. rautalangasta vääntämisen. Eli että lukijalle ei lähdetä vääntämään jotakin moraalista opetusta.

Ottaen huomioon Maan kätkemien eri teemat, etenkin ihmisten ja eri väkien väliset suhteet, tässä olisi voitu vääntää vaikka minkälaista moraalia siitä, kuinka ihminen on tuhonnut maanväeltä sitä, ilmanväeltä tätä, ja vedenväeltä tuota. Onneksi tämä ei kuitenkaan toteudu kertomuksessa. Haluan uskoa ja luottaa siihen, että eri-ikäiset lukijat kyllä ymmärtävät vivahteita, että rautalangasta vääntäminen ei ole tarpeen. Sitä paitsi – kyllä tulkinnan varaakin pitää jättää.

Viitteitä brittityylin fantasiasta on havaittavissa myös tarinan tapahtumien tasolla, kuten taikaoppituntien, lentävän auton tai milloin mihinkin ilmestyvien ovien kautta. Jotkut asiat muistuttivat Harry Potterista, mutta en kokenut tätä häiritseväksi. Minusta pastissimoitteet tai haukut ”liiasta Potterismista” ovat aivan turhia. Yleisellä tasolla ajatellen pitäisi huomioida se, että intertekstuaalisuus ja sitä kautta ilmenevät vaikutteet ovat osa kirjallisuuden kenttää.

Mieleen muistuu ensimmäinen kerta jolloin luin ensimmäisen Potterin: ei kestänyt kauan, kun aloin miettiä Potterin tapahtumien samankaltaisuuksia Wynne Jonesin Noidan veljeen. Kerrontatyyliä ja kirjan tapahtumia myöten. Silloin pastissi tuli mieleen, ja voimallisesti, mutta eipä asiasta juurikaan ole missään puhuttu. Kukaan ei ole haukkunut Rowlingia ”väärentäjäksi” tai kopioijaksi. Tosin ei siinä mielessä ole syytäkään, että jos tekstin kompleksisuudesta (juonirakenteiden monimutkaisuudesta ja kerronnallisista tasoista) aletaan puhua, Rowling ei Pottereillaan yllä lähellekään Wynne Jonesin tasoa. Farah Mendlesohn nosti tämän asian useaan otteeseen esille kesän 2008 Finnconin Diana Wynne Jones -paneelikeskustelussa.

Kun ”brittiläissävytteiseen” kerrontaan yhdistetään suomalaiset fantasian ainekset, kokonaisuus uudistaa ja piristää positiivisella tavalla suomalaista fantasiakirjallisuuden genreä. Maan kätkemät solahtaa luontevasti sekä suomalaisen että kansainvälisen fantasiaperinteen joukkoon. On vaikea ymmärtää kuinka teosta voidaan moittia latteaksi.

Jep. Näin on näreet. Minusta Maan kätkemät on eheä teos, jossa nivotaan hienolla tavalla erilaisia aineksia yhteen. Ennen kaikkea tarina on kirjoitettu hyvin. Teos myös luo uutta: se kuinka eri väet esitellään ja kuinka niistä kerrotaan. Montako tämän tyyppistä teosta Suomessa on ilmestynyt? Toki esimerkiksi Antti Halmeen ja Timo Parvelan teokset (täsmennetään: Markus Light, Tulileikit, Sammon vartija I & II) ovat tuoneet suomalaista kansanperinnettä hienolla tavalla osaksi suomalaista fantasiagenreä, mutta ne ovat kuitenkin hyvin erityyppistä fantasiaa kuin Maan kätkemät. Molemmat pohjautuvat ns. quest-rakenteeseen, joka on perusrakenteeltaan hyvin seikkailuhenkistä. Toisin kuin Maan kätkemät. On tässäkin seikkailua, mutta kyse ei ole perinteisestä questista, jonka aikana päähenkilö tekee pitkän matkan, löytää itsensä ja kohtalonsa, sekä yleensä pelastaa maailman muodossa tai toisessa.

Minusta Maan kätkemissä oli/on hienoa juuri se, että kertomus on ”pieni, hiljainen kokonaisuus”, joka kertoo hiljaisten ja kiusatuiden tarinan sekä maan hiljaisten, maahisten tarinan. Aarnio ei korosta Liinan koulukiusatun roolia tai maahisten pahuutta, vaan kertoo tarinan siitä maailmasta jossa lapsi elää. Vivahteita on ja paljon. Etenkin mitä tulee ihmisten ja eri väkien kanssakäymiseen.

3 Kommenttia

Samaa mieltä?

tammikuu 3, 2009 klo 12:45 ap (Kirjat, kirjallisuus, kriitikko, mutinoita)
Tags: , , , ,

Seuraavassa tulee muutamia mutinoita sekalaisessa järjestyksessä. Asiasta olisi paljon sanottavaa. Koska tarkoitukseni on kerrankin olla kirjoittamatta ”kilometripostausta”, tästä on jäänyt pois varmasti kaikenlaista asiaan liittyvää, mikä olisi pitänyt tuoda esille. Ehkäpä joku toinen kerta. Tai ehkäpä joku teistä lukijoista voi ottaa kantaa, jos siltä tuntuu.

Törmäsin tähän kiinnostavaan aiheeseen lukiessani kirjailija Kirsti Ellilän blogia. Ellilä käsittelee Marja-Liisa Vartion teosta Se on sitten kevät vuoden 2008 viimeisessä blogimerkinnässään.

Blogimerkintään liittyvät kommentit polveilivat eri aiheissa, ja niiden joukossa oli monia kiinnostavia keskustelunavauksia. Nimimerkki Liisa kirjoittaa kirjallisuuskritiikkeihin liittyen seuraavasti (blogimerkintä ja kommentit löytyvät täältä):

”Kriitikoiden kohdalla lienee samoin kuin yleensäkin ihmisten: Jos on tottunut saamaan tietystä ravintolasta kunnon (medium) chateaubriandin (kamala sana, menee väärin joka korjauksella; mutta söin sen juuri), ok, jos on tottunut luottamaan keittiömestarin laatuun, ei millään usko, että jonain kertana liha muistuttaa kuivunutta kengänpohjaa. Ja myös maistuu siltä. Asian oivaltamiseen menee aikaa, sitä kinaa itsensä kanssa, uskoo ja ei usko, ihmettelee jne. Jonain päivänä sitten hoksaa, ettei keisarilla olekaan jne.

Kirjakritiikit ovat pääsääntöisesti p…stä. Ne ovat usein mitäänsanomatonta uutislätinää. Yksi arvio sopisi melkein joka toiseen kirjaan.”

Nimimerkki Hirlii kommentoi kriitikoita näin:

”Kriitikot, jotkut heistä etenkin ovat minusta jänishousuja, jo mainetta niittäneen pelkkää palvomista. Saision kirjallisista töistä, useimmat ja eräät erityisesti, ovat minusta tavattoman tarkkoja ja hienoja teoksia. Tässäkin, jonka juuri luin oli niitä tarkkoja, sydämen pohjiin asti meneviä havaintoja. Mutta kukaan kriitikko ei oikein uskalla sanoa sitä ääneen, vain viitteellisesti vihjaillen kyllä, että jokin tässä viimeisessä romaanissa mättää.”

Täytyy sanoa, että minusta on surullista, jos asiat ovat näin, kuten näissä kommenteissa esitetään. Eli että ”kirjakritiikit ovat pääsääntöisesti p…stä ja että kriitikot eivät uskalla puhua asioista ääneen”. En tiedä ovatko asiat näin, koska en tiedä Suomessa ilmestyvien kirjallisuuskritiikkien yleistä tasoa. Koska en todellakaan ole seurannut koko maan sanomalehtiä/aikakausilehtiä, saati sitten keväällä avautunutta Kritiikkiporttia, johon kerätään eri puolilla Suomea sanomalehdissä ilmestyviä taidekritiikkejä. Täytyy ilmeisesti alkaa seurata ainakin nettisivustoa, että pysyy kritiikkien tason kehityksessä edes jossakin määrin mukana.

Kommenttien myötä mielessäni heräsi jälleen kysymys kritiikin olemuksesta – mitä kritiikki kenellekin on? Itselläni on suhteellisen tiukka käsitys siitä, mitä kritiikki on, kuten olen pariin otteeseen tuonut esille. Tärkein osa kritiikin olemusta on mielestäni edelleen se, että arvio/kritiikki on perusteltu, ja että kritiikki on kirjoitettu asiallisesti, ja ennen kaikkea faktoihin perustuen. Mutu-jutut eli ”musta tuntuu tältä” -jutut liittyvät taiteeseen olennaisesti, mutta jos kritiikki rakentuu pelkästään tuntemuksille ilman perusteluja, on kyseistä kritiikkiä vaikea pitää pätevänä. Tai pitäisiköhän sanoa ”oikeana” kritiikkinä. ;) (Kommentti viittaa erääseen aikaisempaan postaukseen, jossa pohdin sitä, mikä on ”oikeaa”: oikeaa kirjallisuutta, oikeaa kritiikkiä tai oikea kriitikko”.)

Maailma on täynnä erilaisia välineitä ja metodeja – sekä mielipiteitä – joiden avulla arvioida jonkin asian ”oikeellisuutta”. Tällä hetkellä näkisin, että argumentointi on asian ytimessä mitä kritiikkien tasoon tulee. Alalla kuin alalla argumentoinnille löytyy välineitä. Näin on myös kirjallisuudessa.

Myös se, että tuntee sen kirjailijan tuotantoa, jonka teosta arvioi, voi parhaassa tapauksessa antaa kritiikille syvyyttä, vaikka kritiikin pituus olisi kuinka rajoitettu tahansa. Myös kirjallisuuden tunteminen yleisellä tasolla antaa välineitä kritiikin tekemiselle.

Eräs kritiikkeihin liittyvä erittäin ärsyttävä piirre on se, kuinka kritiikit tahtovat joskus saada suhteettoman paljon painoarvoa: vaikka kritiikki ilmestyisikin jossakin laajalevikkisessä lehdessä, ei se nyt sitä tarkoita että kriitikko joka arvion on kirjoittanut, olisi jonkin sortin jumala, joka tietää asiat kaikkia muita paremmin. Koska asia nyt kuitenkin on siten, että vaikka lehden levikki olisi kuinka laaja tahansa, ei levikki ole missään suhteessa lehdessä ilmestyvän kritiikin tasoon. Voi ”isossa ja arvostetussakin lehdessä” ilmestyä huonosti kirjoitettuja kritiikkejä.

Kritiikkiä voi lähestyä ja ajatella monella tavalla. Olen edelleen sitä mieltä, että kritiikki yleisesti ottaen koetaan hyvin negatiivisena asiana Suomessa, ja monesti pelkkä keskustelu jostakin asiasta otetaan kritiikkinä – vaikka kyseessä olisi vain ns. alustus johonkin asiaan, ja varsinainen kritiikki olisi vielä tulossa. Suhteessa kritiikkivihamieliseen ilmapiiriin (joskus ilmapiiri tuntuu myös keskusteluvihamieliseltä) kriitikon työ ei ole helppoa.

12 Kommenttia

Sihteeri

joulukuu 30, 2008 klo 7:57 ip (Aivan jotakin muuta, Sekatyöläisen elämää, Yleistä kritiikeistä, kriitikko)
Tags: , , , ,

Epätoivoinen yritys päivittää hiljaiselosta kärsivää blogia. Hiljaisuuden eväät ovat koostuneet pääasiassa siitä, että lupauksista huolimatta en ole juurikaan ehtinyt lukea yhtään mitään. Ja kyseessä oli lähinnä lupaus itselleni viettää sitä kuuluisaa laatuaikaa hyvien kirjojen parissa. Luettavien kirjojen pino (joka viimeksi silmämääräisesti mitatessani oli noin puolitoista metriä) ei ole vajentunut juuri lainkaan. Yhden lupauksen sain pidettyä: jouluaaton vaihtuessa joulupäiväksi vietin sydänyöllä pitkän tovin Brian Selznickin kuvaromaanin Hugo Cabret’n parissa. Todella hieno lukukokemus, jota täydensi jouluyön rauha.

Mitä tulee kriitikon ”uraan”, liekki kytee hiljaisella tulella. Kirjoista tulee kirjoitettua yhä vähemmän ja vähemmän, mitä jossakin määrin suren. Yritän suhtautua asiaan siten, että tämä on elämänvaihe, jota kestää aikansa, ja ehkäpä vielä joku päivä voin/pystyn/saan tilaisuuden kirjoittaa kirjoista enemmän. Myös aikuisten kirjoista. Tällä hetkellä oma kritiikkien kirjoittamiseni painopiste vaikuttaisi olevan Savonlinnan seudun paikalliskirjoittajien teoksissa, sekä lasten ja nuorten kirjoissa. Työn puolesta muu on jäänyt toistaiseksi. Siinä mielessä asia on helpotus, koska vaikka kritiikkien tekemisestä ei juurikaan makseta rahaa (riippuu julkaisumediasta ja julkaisijasta), kuluu niiden tekemiseen kuitenkin suhteessa hyvin paljon työtä. Ainakin minulla, koska periaatteeni on edelleen se, että kritiikkejä ei kirjoiteta hutaisemalla, vaan että asiat tulee perustella. Jos tämä ei ole mahdollista, minä en kirjoita mitään.

Mitä itse kritiikkeihin tulee, täältä löytyy kaksi viimeisintä. Sain juuri käsiini vuoden 2008 viimeisen Onnimannin, jossa julkaistiin kaksi tekstiäni: Timo Parvelan Tierasta sekä Eero Ojasen & Ari Jokisen Peikot keijut haltiat -teoksesta (linkit aukeavat pdf -tiedostoiksi).

Varsinainen asia oli toivottaa lukevalle kansalle Hyvää Uutta Vuotta rennoissa merkeissä: oheisessa kuvassa on ”sihteerimme”, eli nyt joulun tienoolla 17 vuotta täyttänyt kissamme, nimeltään Tyyppi (okei, se ei ole hänen oikea nimensä, mutta menkööt nyt). Tyyppi on tässä täydessä työn touhussa – eli nukkuu näppäimistön päällä. Joten jos ihmettelette miksi blogini ei päivity, Tyypillä saattaa olla osuutta asiaan. ;)

img_2914x500

Aivan lopuksi on vielä pakko mainita – kun kerran kissoista puhutaan – että luin myös Uspenskin Fedja-setä rakastuu. Siitä on todella kauan aikaa kun olen viimeksi Fedja-setä kirjoja lukenut, joten lukukokemus oli siinä mielessä hyvin virkistävä. Etenkin kissa Matroskin oli kerta kaikkiaan aivan huippu! Kissalla meni “naama nurinpäin” heti kun hän/se tajusi, että Fedja-setä on totta totisesti rakastunut. Luonnollisesti Matroskin alkoi heti miten tehdä kaikkensa, että Fedja-sedän romanssi loppuisi mahdollisimman lyhyeen. ;) No anyway, pointti oli lähinnä siinä, että kirjan kuvitus on mahtava: henkilöhahmot on kuvattu hyvin ilmeikkäästi, ja etenkin kissasta näkee aivan selvästi, kuinka tämän naama roikkuu suunnilleen polvissa, siis silloin kun asiat eivät kehity kissan mielen mukaan. Meillä tämä on tuttua touhua näin elävästä elämästä, joten ei tarvitse ihmetellä mistä kirjan Matroskinille on haettu mallia… :D

3 Kommenttia

Kritiikistä

marraskuu 2, 2008 klo 5:11 ip (Yleistä kritiikeistä, kirjallisuus, kriitikko)
Tags: , ,

Seuraavassa muutamia kritiikkiä koskevia mietteitä.

Olen herännyt huomaamaan että kaikki eivät pidä kriitikoista. Käytän ilmaisua ”herännyt”, koska pitkän aikaa ajattelin kriitikon työn olevan työtä siinä missä muutkin työt – etenkin siinä mielessä, että siihen ei liity sen kummempia negatiivisia tai positiivisia kaikuja. Mutta ilmeisesti asia ei ole aivan näin yksiselitteinen. Ilmeisesti jo pelkästään sanassa kriitikko on jotakin sellaista, joka niin sanotusti saa monien ihmisten ”niskakarvat” nousemaan pystyyn.

Heräämiseen on vaikuttanut moni asia. Viimeisimpänä jokin aika sitten mediassa esillä ollut lista arvostetuimmista ammateista, jossa kriitikon työ käsittääkseni sijoittui häntäpäähän. Hiukan tämän jälkeen kahvittelin erään itselleni tuntemattoman henkilön kotona. Talon isäntä avasi kahvipöytäkeskustelun jotakuinkin näillä sanoilla: ”Niin, kriitikoksihan varmaan ryhtyvät kaikki ne jotka eivät itse pysty taidetta tuottamaan”. Asiasta syntyi varsin eloisa keskustelu. ;)

Puhuimme kahvipöydässä myös suomalaisesta kulttuurista ylipäänsä. Mm. siitä kuinka kritiikki yleensä ymmärretään suomalaisessa kulttuurissa. Pöydässä, jonka ympärillä istui kaikkiaan neljä ihmistä, vallitsi yhteisymmärrys siitä, että kritiikki (koskien kritiikin olemusta yleensä eikä vain taiteiden alueella) hyvin helposti muodostuu lähes pelkästään negatiiviseksi kommentoinniksi, jossa ei välttämättä ole mitään rakentavaa. Kahvipöydässä vallitsi myös melkoinen yhteisymmärrys siitä, että suomalainen kulttuuri on herkkää arvostelulle. Ehkäpä johtuen juuri siitä, että sanalla kritiikki tuntuu olevan varsin voimakas negatiivinen kaiku. Kyseessä on eräänlainen kierre: jos kritiikki on aina negatiivista, ja joskus menee jopa haukkumisen puolelle, ei ihmekään jos kritiikki ei kiinnosta ja/tai siihen suhtaudutaan negatiivisesti.

Tähän liittyy Markku Envallin esseekokoelma, jonka taannoin bongasin Paavon blogista. Nyt Envallin kyseinen kritiikkiä koskeva essee on luettu. Jos kiinnostaa, se löytyy Markku Envallin kokoelmasta Synnyttämässä ja muita esseitä. WSOY 1999.

———–

Envallin näkemykset kriitikon ja kritiikin ”vihattuudesta” ovat yhtä aikaa kiinnostavia ja masentavia. Hän tuo esille jaon taidemaailman ja mediamaailman välillä: ”Kritiikki voi pelastaa kunniansa vain palvelemalla taiteen asiaa. Parhaimmillaan kritiikki on osa taidemaailmaa, silloin se tunnustaa tehtäväkseen valaista ja tulkita taidetta sekä edistää sen harrastusta. Mutta liian usein se antautuu osaksi mediamaailmaa. Halutessaan tiedottaa taiteen uutuuksista media on valinnut tavakseen niiden arvioimisen, arvottamisen. Uutisarvo perustuu epäkohtaan, vikaan menoon.” (Envall 1999: 175)

Yllä mainittu kahvipöytäkeskustelun avaus kietoutuu Envallin esseeseen monessakin kohdassa. Envall tuo esille mm. Mika Waltarin näkemyksiä kritiikistä, ja avaa niitä lukijalle: ”Olen ottanut todesta Mika Waltarin neuvon, ettei kirjailijan koskaan pidä ryhtyä polemiikkiin arvostelijaansa vastaan. Kiusaus voi olla kova ja varmuus oikeassa olosta ehdoton. Silti taiteilijan on viisaampaa jatkaa työtään niin hyvin ja oikein kuin pystyy ja jättää loput matalammille ja korkeammille voimille”.

”Waltarin perustelu saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta: ’polemiikkiin antautuessaan kirjailija alentuu arvostelijan tasalle ja menettää asemansa luovana taiteilijana.’ Perustelu nojaa periaatteeseen, että taiteilija on aina arvostelijan yläpuolella. (Kuulen äänekkäitä vastaväitteitä.) Tämä on hierarkiattomalle ajallamme vierasta puhetta, mutta pitää silti paikkansa. Huonoinkin taideteos on tärkeämpi asia, suurempi kulttuurinen arvo, kuin paraskin kritiikki. (Kuulen raivoisia vastaväitteitä.) Perustelu on selvä: taide instituutiona on ikivanha ja elintärkeä, kritiikki taas on sen seuraus mediamaailmassa ja sellaisena kirjaimellisesti taiteen loinen. Vailla taidetta mahdoton.

Kriitikko tuntee taiteen alapuolisen asemansa, vaikka ei voi sitä tunnustaa. Kun hän kirjoittaa kielteisiä arvosteluja, hän tarvitsee niitä myös nostamaan statustaan taiteilijaan. Jos hän tietää, miten huonosti taiteilija menetteli, sekä miten tämän olisi sen sijasta tullut menetellä, hän on taiteilijaa viisaampi. Mutta hän on myös tätä parempi taiteilija – in spe vaikkei in re.

Hän opettaa taiteilijaa itse osaamatta. Häneltä on kysyttävä, miksei hän tee itse, jos kerran tietää taiteilijaa paremmin, kuinka on tehtävä. Hänen vastauksensa ei voi sisältää sitä tosiasiaa ettei hän osaa; hän vastaa olevansa kriitikko ja pysyvänsä lestissään.” (Envall 1999: 176-177)

——-

En tunne Markku Envallin muita tekstejä (luin kokoelmasta vain tämän esseen, yritän palata muihin myöhemmin) enkä tiedä syitä siihen miksi kritiikkiä koskevasta esseestä on muotoutunut – sanoisinko ”hiukan katkeran” oloinen. Essee oli monessakin mielessä hämmentävää luettavaa. Minusta se sisältää kovin surullisen näkemyksen kritiikistä ja kritiikin olemuksesta: tulkitsin Envallin tekstiä siten, että kritiikki on halveksittavaa, jos ei muuta niin sen vuoksi, että kriitikko ei koskaan pysty siihen samaan mihin taiteilija. Tulkitsin tekstin myös siten, että kritiikki käsitetään lähinnä negatiiviseksi asiaksi – haukkumiseksi. Omasta mielestäni tällaiset tekstit eivät ole kritiikkejä – palaan tähän hiukan myöhemmin uudelleen. Ihmettelin myös Envallin ajatusta siitä, että kriitikolla ei ole itsekritiikkiä: jos ei ole valmis ottamaan vastaan kritiikkiä, niin en kyllä tiedä mitä kirjoittamisesta tulee, etenkään kritiikkien kirjoittamisesta. Kyllähän asioista pitäisi voida keskustella. Itsekritiikkiä tarvitaan jos ei muuta niin sen vuoksi, että eihän kriitikko ole mikään Jumala, ja ennen kaikkea koska taide on erittäin subjektiivinen kokemus. Kriitikon näkemys taiteesta on vain yksi subjektiivinen näkemys muiden joukossa. Ja ylipäänsä: eikö jokainen taiteen kokija ole omalla tavallaan kriitikko?

Eniten kyseisessä esseessä pisti silmään yleistäminen: Envall esittää kritiikkiä ja etenkin kriitikkoja koskevat näkemyksensä siten, että niiden perusteella syntyy käsitys kriitikko-nimisestä laumaeläimestä, jonka laumassa kaikki toimivat samalla tavoin. Että poikkeuksia ei ole olemassa. Tällainen ajattelutapa iskee minuun aina erittäin masentavana.

Kieltämättä Envallin essee oli omalla kohdallani masentavaa luettavaa myös siksi, että aloin pohtia oikeutusta omaan työhöni: minkä vuoksi ylipäänsä teen tätä? Senkö vuoksi että koska en itse pysty parempaan, ja koen tarvetta arvostella muita? Senkö vuoksi että minulta tilataan juttu, ja se on yksinkertaisesti tehtävä koska muuten pöydässä ei ole leipää? Vaiko ”rakkaudesta taiteeseen”, joka Envallin mukaan on kriitikon suurin ja samalla surkein puolustuspuhe: ”koska se on sadistin rakkautta”. (Envall 1999: 179)

Taannoin, suunnilleen heti Alas taikavirtaa -blogin avatessani, määrittelin oman käsitykseni kritiikistä: on olemassa kritiikkejä, ja on olemassa kritiikkejä. Jälkimmäisellä viittaan juuri sellaisiin hyvin negatiivisiin, joskus suorastaan pahansuopiin teksteihin, joissa ei yleensä esitetä kritiikille minkäänlaisia asianmukaisia perusteluja, ja jotka voidaan jo pelkästään tästä lähtökohdasta käsin varustaa leimalla ”epäpätevä tai asiaton kritiikki”. Hämmästyttävää kyllä tällaisiakin raapustuksia näkee aina silloin tällöin. En millään muotoa pysty suhtautumaan tällaisiin teksteihin asiallisina kritiikkeinä: jos teksti käsittelee lähes kaikkea muuta kuin arvioitavaa teosta, ja jos siinä ei anneta minkäänlaisia perusteluita esitetyille mielipiteille, ei tällaisella tekstillä yksinkertaisesti ole kritiikin kanssa mitään tekemistä. Siinä tapauksessa jos tällaiseen tekstiin vielä liittyy negatiivista kirjoittelua, kyseessä yleensä on niin sanottu ”pahansuopa” kirjoitus, jolla on nähdäkseni vain ja ainoastaan yksi tarkoitus: halu pahoittaa taiteilijan mieli.

Heräämiseeni ei liity minkäänlaisia säikähdyksiä. Oma suhteeni kritiikkiin – ja eteenkin sanaan kritiikki – on ollut pitkä ja vaikea johtuen monenlaisista negatiivisista mielikuvista joita olen kritiikkiin liittänyt. Etenkin opiskeluaikoina erilaiset tilaisuudet joissa tekstejä käsiteltiin olivat joskus lähes tuskallisia kokemuksia. Silloin, aloittelevana opiskelijana, alkoi ymmärtää sen, että ehkäpä sitä hiukan ymmärtää jostakin asiasta jotakin, mutta ei kuitenkaan vielä niin kovin paljoa. Tästä johtuen monet tekstit olivat varsinaisia räpellyksiä, ja muut opiskelijat repivät niitä rikki varsin hanakasti. Tavalla jossa ei tuntunut olevan minkäänlaista rakentavuutta. Negatiivisuutta kylläkin. Tällaiset, mahdollisesti koulutaipaleen eri vaiheisiin liittyvät kokemukset, etenkin jos niitä on useita, saattavat luoda kritiikistä varsin mörkömäisen kuvan, ja joskus tällaisia mielikuvia on vaikea rikkoa. Tässä mielessä jossakin määrin ymmärrän ja hyväksyn Envallin esseen kritiikistä sisältämän negatiivisen sävyn ja mielikuvan. Haluaisin kuitenkin ajatella että negatiivisuus ei ole kritiikin olemus.

3 Kommenttia

Lappu kaulaan

lokakuu 28, 2008 klo 3:54 ip (Yleistä kritiikeistä, kirjallisuus, kriitikko, mutinoita)
Tags: , , , , ,

Minulta kysyttiin tänään olenko oikea kriitikko. Vastasin kysymykseen kysymyksellä: mikä on oikea kriitikko? Vastauksesta päätellen ensimmäisen kysyjän mielestä oikea kriitikko on ilmeisesti joku ”joka on opiskellut kirjallisuutta”. Hän ei kuitenkaan täsmentänyt, onko oikea kriitikko hänen mielestään opiskellut esimerkiksi kotimaista kirjallisuutta tai yleistä kirjallisuustiedettä. Nostan asian esille, koska käsittääkseni oppiaineet ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia. Esimerkiksi yleinen kirjallisuustiede eroaa kotimaisesta kirjallisuudesta siten, että siellä opiskelun pääpaino on kirjallisuuden teoriassa. (Tässä linkki kirjoituksiini kirjallisuuden opiskelusta, jos ketä kiinnostaa.) Olen kokenut, että teorian opiskelun kautta, niin vastenmielistä kuin se aikanaan olikin, olen kuitenkin saanut hyvää pohjaa muun muassa kirjallisuuskriitikon työhön. En kuitenkaan lähtisi väittämään, että ”oikeaksi kirjallisuuskriitikoksi” tullaan pelkästään yleistä kirjallisuustiedettä tai kotimaista kirjallisuutta opiskelemalla. Varmasti on muitakin teitä. Toki em. oppiaineiden opiskelu auttaa, mutta silti.

Tämän esipuheen jälkeen toteankin, että en ymmärtänyt minulta kysyttyä kysymystä lainkaan, minkä vuoksi vastasin siihen kysymyksellä. Toisekseen en ymmärtänyt kysyjän omaan kysymykseeni tarjoamaa vastausta. Koska: kyllä kirjallisuuden opiskelut varmasti auttavat kriitikon työssä, mutta voi tähän työhön varmasti kasvaa muitakin teitä kulkemalla. Koska kasvamisena minä tämän työn näen. Minusta kriitikon työssä on nimenomaan kysymys siitä, että ymmärrys ja tietämys asioista (eritoten kirjallisuuden laajasta kentästä) kasvaa elämän myötä, sekä siitä, että ihminen kasvaa itsekritiikin saralla. Kuinka voi tehdä kriitikon työtä, jos ei ole valmiuksia itsekritiikkiin – esimerkiksi kykyä ottaa palautetta vastaan, tai kykyä suhtautua kriittisesti omiin teksteihin? Kysyn vaan.

Palatakseni varsinaiseen ärtymyksen aiheeseen: minua hämmästyttää ihmisten tarve selvittää onko joku tai jokin ”oikeaa”. Miten joku tai jokin on oikeaa? Kuka on oikea kirjailija, tai sisällön tuotannon ammattilainen (tekstin tuottamista silmällä pitäen), oikea toimittaja, tai ”oikea” mikä tahansa? Mielestäni ei ole kysymys siitä, että itsetuntoni murenisi samalla sekunnilla palasiksi kun joku kysyy tällainen kysymyksen, vaan siitä että mikä ihme sitä oikeaa sitten on? Ja kuinka joksikin oikeaksi tullaan? Koska, kulunutta sanontaa lainatakseni, harva meistä on seppä syntyessään. Missä vaiheessa polkua meistä tulee ”jotakin oikeaa”?

Minulta on kysytty myös olenko oikea toimittaja, vai olenko freelance-toimittaja. Silloin jäin kyllä sanattomaksi. Mitä eroa näillä kahdella on? Ehkäpä työsuhteen laatu, mutta se pois lukien…? Tänään en jäänyt sanattomaksi, ja esitin vastakysymyksen. Saatuani siihen vastauksen aloin puhua lasten ja nuorten kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta. Latasin litanian pöytään. Vastassa oli hiljaisuus. Meinasin kysyä päälle, että ”ovatko nämä oikeita asioita, oikeaa kirjallisuutta”. Mutta ei tarvinnut, koska hiljaisuus kertoi kaiken. Näin ainakin itse tilanteen tulkitsin. Eli siis siten, että keskustelun toiselle osapuolelle nämä asiat eivät ole ”oikeanlaista kirjallisuutta, ja sitä kautta oikeaa kirjallisuutta”. Voi olla että vetelen tässä polkuja suoriksi, mutta näin asian tulkitsin.

Tällainen asenne oli suurin syy siihen, että keväällä 2007 polkaisin tämän blogin pystyyn. Voi sanoa että tämä blogi on ollut harvoja hyviä asioita elämässäni, joka on syntynyt ärtymyksen pohjalta. Yleensä ärtymyksestä ja negatiivisista tunteista syntyvät asiat eivät tuota mitään hyvää, eivät ainakaan minun elämässäni ole tuottaneet. Mutta tämä blogi on tuottanut – täällä voi muun muassa ihmetellä kaikenlaisia asioita. Esimerkiksi sitä, mikä on ”oikeaa”.

Kuten sanoin, en voi tietää kuinka kysyjä tulkitsi vastaukseni lasten ja nuorten kirjallisuudesta, sekä tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta, koska tilanteessa ei ollut mahdollista jatkaa keskustelua. Koin vastauksesta syntyneen hiljaisuuden negatiivisena, mutta voihan hiljaisuus johtua monesta asiasta.

Oli miten oli, olen sitä mieltä, että lasten ja nuorten kirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, samoin kuin tieteis- ja fantasiakirjallisuus. En koe tarvetta lähteä mittelemään miekkoja asian tiimoilta, mutta koen tarvetta sanoa asian ääneen. Koska minua kyllästyttää tämä ”saamarin arpominen” siitä, mikä on ”oikeaa” ja mikä ei. En mielelläni ota voimakkaasti kantaa asioihin, koska ilmaisen itseäni monesti hyvinkin jyrkästi, mutta tämän asian puolesta tulen puhumaan lopun ikäni, muodossa tai toisessa. Oli ilmaisu jyrkkää tai ei.

Ja ehkä seuraavan kerran voin laittaa valmiiksi lapun kaulaan, jossa lukee ”kirjallisuuskriitikko”. Tai jotakin vastaavaa. Tai ehkäpä ”oikea toimittaja” olisi vielä parempi. ;)

No joo. Huumori huumorina, mutta kieltämättä tämä “lappu kaulaan” -juttu kävi mielessä. Mutta kuten sanottu, koen että itsetuntoni ei ole tällaisista kysymyksistä kiinni, että eivät tällaiset tilanteet millään muotoa estä elämää ja vaikkapa työn tekoa. Puhaltelen tässä höyryjä lähinnä siksi, että alentuva suhtautuminen ärsyttää – kohdistui se sitten henkilöön tai asiaan. Ja mielestäni minulla on oikeus kokea ärtymystä asian johdosta. Kuten kaikilla muillakin – varmasti te lukijatkin olette elämänne varrella kokeneet että teihin on suhtauduttu alentuvasti muodossa tai toisessa, tai asiaan jota arvostatte tai pidätte tärkeänä, on suhtauduttu alentuvasti. Ja luonnollisesti jokainen reagoi tällaisiin asioihin tavallaan.

Minä nyt puran tänne, koska eniten minua raivostuttaa jostakin käsittämättömästä syystä lasten ja nuorten kirjallisuuden yläpuolella leijuva stigma ”ei oikeaa kirjallisuutta”. Mikä on sen “oikeampaa”? Ja jos jokin on, niin millä perusteella? Lapsuudessa ja nuoruudessa rakennetaan perusta kaikelle sille mitä meistä muotoutuu ja tulee. Jos lapselle luetaan kirjallisuutta sen eri muodoissa (kuvakirjat, satukirjat, runot, ihan mitä tahansa), ja lapsi myöhemmin oppii lukemaan ja rakastamaan kirjoja, niin mikä on sen “oikeampaa” kirjallisuutta? Kuin polku toisiin todellisuuksiin monenlaisen kirjallisuuden kautta – ja tässä en tarkoita polkua toisiin maailmoihin esim. fantasian muodossa, vaan yksinkertaisesti sitä, että jokaisen kirjan sivuilta löytyy erilainen tarina, eri polku eri fiktiivisiin todellisuuksiin.

Että näillä eväillä tällä kertaa. Bloggaaminen on iloinen asia!

9 Kommenttia

Jorma Ranivaara: Skeittaaja kakkosketjussa

lokakuu 23, 2008 klo 12:57 ap (Kirjat, kierrätysosasto, kirjallisuus, kriitikko)
Tags: , , , , ,

Jorma Ranivaaran Harakkalaivueen lisäksi luettavien kirjojen pinossa on ollut mm. Skeittaaja kakkosketjussa ja Skeittaaja lumilaudalla. En tiennyt yhtään mitä odottaa skeittaaja-kirjalta. Sanottakoon, että lähtökohtana toimi se, että en tiedä skeittaamisesta yhtikäs mitään. Joten jo pelkästään siitä syystä olin puhtaasti utelias kirjojen suhteen – mitä kaikkea kirjan kansien välistä mahtaa löytyä?

Nauroin. Voi pojat että nauroin. Jorma Ranivaaran tyylissä on jotakin sellaista, joka iskee suoraan nauruhermooni, ja kutkuttaa sitä makeasti. Huomasin tämän jo Harakkalaivuetta lukiessani. Tapa jolla lapsen ja nuoren ajatusmaailmaa on kuvattu, on niin humoristisen todellinen: jos Selma Lagerlöf sanoi, että lapset eivät näe nenäänsä pidemmälle, Jorma Ranivaara osaa kuvata tällaista ajattelutapaa valloittavalla tavalla. Ja sen lisäksi vielä kytkeä mainitun kaltaisen ajattelutavan leipätekstiin siten, että se muodostuu olennaiseksi ja rakentavaksi osaksi kokonaisuutta. Kuten Tomi Järvisen kohdalla Skeittaajan kakkosketjussa.

Tomi on 13v. nuori mies, skeittari, joka alkaa harrastaa jääkiekkoa ja lumilautailua suunnilleen samaan aikaan. Ensin Tomi tekee coolisti hyvät kaupat käytetyistä jääkiekkovarusteista, hommaa itsensä ja kaverinsa Jannen jääkiekkojoukkueen harjoituksiin, ja sen jälkeen saa isänsä (pienellä) armollisella avustuksella hankittua itselleen käytetyn Avalanche freestyle -lumilaudan – jonka rahat on suurimmaksi osaksi säästänyt itse, pienillä työtuloillaan. Tomi on aikamoinen jeppe, kova kauppamies, erittäin rauhallinen, mutta tarvittaessa myös tosi suulas kaveri, jolta tuntuu onnistuvan homma kuin homma. Paitsi silloin, kun ihan kaikki menee pipariksi. Esimerkiksi parturitädin vetäessä Tomin päähän uusnatsisiilin tarkoitetun jenkkisiilin sijaan, mikä suututtaa Tomia, eikä hän ikinä enää istu mokoman naisen parturituoliin (kirjallisuuskriitikko myöntää auliisti, että hänellä ei ole mitään käsitystä mikä ero on uusnatsisiilillä ja jenkkisiilillä…). Samalla reissulla Tomi heittää suutuspäissään taskuissaan olevat typerät kuitit nurmikolle, koska hän haluaa ajatella että nurmikko on typerän parturitädin nurmikko, vaikkei se oikeasti olekaan. Vasta myöhemmin Tomi huomaa tyhjentäneensä taskuistaan nurmikolle arvokkaan pullonpalautuskuitin muiden roskien mukana, ja joutuu palaamaan siilipäisenä räntäsateessa takaisin roskia noukkimaan. Kun ei tullut edes rumaa skeittarin pipoa mukaan, jonka alle kamalan siilitukan voisi piilottaa. ( :) )

Tomi on aika haka myös lastenhoidossa. Pikkuveli Teemu on vielä vauva, mutta Tomi tietää jo mikä tyyppiin tehoaa. Suunnitteilla on mm. vauvanhoito-opas rouville, joka on otsikoitu mm. näin: ”vauva, ja sen työntäminen parketilla”. Äiti väittää, että Teemu on niin pieni, että hän ei osaa vielä nauraa, mutta Tomi on todistanut väitteen vääräksi parketti-operaatiollaan. Kun pikkuveljeä työntää takapuolesta parkettia pitkin, palkkiona on vauvan iloinen nauru.

Eniten nauratti Tomin ja Jannen lumilautailun aloittaminen. Kyyneleet valuivat silmistä, kun luin ensimmäisen laskun kuvausta. Pojat ovat vihdoin saaneet hankittua kallisarvoiset laudat, ja on aika mennä rinteeseen testaamaan niitä.

Kiivetessä suunnittelimme miten tulisimme alas. Harkitsimme reitin, katsoimme hyppyrit, vetäisimme hyvät kaarteet.

Muistin taas sen videounen ja tuntui melkein samanlaiselta kuin siinä oli tuntunut, vaikka säässä oli vähän eroa. Mitään silmänkantamattomia, häikäiseviä lumikenttiä ei näkynyt missään. Onneksi ihminen on niin ovela, että se osaa kuvitella.

Ylhäällä istuimme märän rännän peittämällä lumella ja panimme siteet kiinni. Tuli epävarma olo.

- Mee sä ensin, Janne sanoi.

- Eikun sä.

- Mee sä.

Nousin vaivalloisesti seisomaan. Lauta lähti heti. Ensin se kääntyi vasemmalle poikittain, tempaisin itseäni ympäri, lauta kääntyi takaperin, se kulki kiihtyvällä vauhdilla pusikkoa kohti.

Makasin pusikossa selälläni.

- Miks sä sinne menit?

- Mitä?

Näin kun Janne nousi. Lauta lähti. Janne huitoi käsillään kuin tuulimylly, se kallistui taakse päin ja yhtäkkiä, kun luulin että se kaatuisi selälleen, niin poikittain kääntyneen laudan reuna tökkäsi, ja Janne lensi mahalleen.

- Miks sä makaat siellä?

Janne ei vastannut.

Yritin nousta ja pääsin pois pusikosta. Pääsin kyykkyyn, ja yritin hypätä poikittain ja jäädä siihen, mutta se Avalanche freestyle oli toista mieltä: se sieppasi minut mukaansa, antoi nopean kiihdytyksen ja tarttui johonkin muhkuraan.

Makasin rähmälläni pusikossa kauempana kuin äsken. Ranteet olivat verillä. Kuulin Jannen äänen:

- Missä oot?

- Mitäs luulet?

Säästän loput ensimmäisen laskun kuvauksesta (monta sivua, voi pojat!) lukijan itsensä löydettäväksi. Pojat räpeltävät laudoillaan aikansa, kunnes ensimmäisen kerran harjoitus, eli laskettelurinteen puskissa rypeminen alkaa yhdeltä illalta riittää (= ottaa aika rankasti pattiin, mutta eihän tappiota voi myöntää. Ei tietenkään). Sinnikkyyttä kuitenkin riittää, ja jo muutaman harjoituskerran jälkeen lautailu alkaa sujua.

Täytyy kyllä sanoa, että tätä lukiessani siunailin sitä, että en ole nuorempana ollut juurikaan kiinnostunut skeittaamisesta. Saati sitten lautailusta. Olisin todennäköisesti päätynyt jonkun rinnemännikön kautta paikalliseen terveyskeskukseen toinen koipi vähintäänkin sijoiltaan, jos ei sitten kokonaan poikkinaisena. Kun tuppaa jonkin verran oleman tuota lahjakkuutta itsensä telomisen saralla, ja siinä ei skeitti- tai lumilautojen kaltaisia apuvälineitä enää tarvita kaveriksi. (Vetäisin juuri kirveellä käteen, onneksi ei tullut syvä haava, että ei tarvinnut lähteä ilta pimeällä tikkejä hakemaan jostakin kaukaisesta terveyskeskuksesta)

Mitä tulee Skeittaajaan kakkosketjussa, jatkan lukemista. Loppu häämöttää jo, ja olen nauttinut joka sivusta. Seuraavaksi on vuorossa Skeittaaja lumilaudalla, joten arvatenkin Tomi ja Janne ovat jatkaneet lumilautailua. Ja mitä tulee skeittailuun tai lautailuun liittyvään termiviidakkoon, en ole sellaista havainnut kirjoissa juuri lainkaan. Mikä on sinänsä hyvä, koska en ymmärtäisi termeistä mitään, ja ne jutut menisivät luonnollisesti täysin ohitse.

Kommentoi