Lauren St. John: Viimeinen leopardi

huhtikuu 13, 2012 klo 12:05 pm (Blogikritiikit, kierrätysosasto)
Tags: , ,

Lauren St. John: Viimeinen leopardi

Suomentanut Kira Poutanen

Nemo 2010.

Tässä joitakin huomioita Lauren St. Johnin kirjasta Viimeinen leopardi. Huom! Nämä ”kierrätysosastopostaukset” tai ”blogikritiikit” eivät ole virallisia kritiikkejä, ei myöskään tämä. Kirjoitan ”kierrätysosastopostauksissa” hyvin usein vain niistä asioista ja seikoista, jotka ovat jollakin lailla kiinnittäneet huomiota. Joskus kokonaisuus jää näiden seikkojen varjoon. Tarkoitukseni ei ole vähätellä tai tarkoituksella olla huomioimatta kokonaisuutta. Käytän vapaamuotoisen blogikirjoittamisen suomaa oikeutta keskittyä välillä myös vain niihin asioihin, jotka jostakin syystä juuri sillä hetkellä eniten hyppäävät silmille ;)

Tarina on jatkoa Valkoiselle kirahville ja Delfiinien laululle. Jännä, vasta nyt kolmannessa osassa huomasin, että tässä tarinassa sekä sen edeltäjissä on itseasiassa ripaus dekkarihenkeä. Kaikissa kolmessa osassa on ”jokin mysteeri, joka odottaa ratkaisua”. Tuli jotenkin pöllö olo, siis että olenpas minäkin sokea, kun en nähnyt sitä mikä on nenän edessä jo heti ensimmäisestä osasta. No toisaalta, mitä väliä? Sehän vain kertoo näiden tarinoiden monipuolisuudesta, että niistä löytyy uutta, vaikka niiden rakenne on melko samankaltainen.

Lauren St. John on luonut siinä mielessä ”näppärän” konseptin, että Afrikkaan sijoittuvasta, erityisen lahjan omaavasta lapsesta kertova sarja muodostaa luontevan kokonaisuuden, mutta samalla jokainen kirja kuitenkin toimii myös itsenäisenä tarinana. Koin, että juuri tarinan näyttämön eli Afrikan vuoksi sarjan kirjoissa on kosolti eksotiikkaa (ainakin minulle). Ja ehkäpä juuri afrikkalaisen paikalliskulttuurin ja eksotiikan kuvauksen kautta jokainen tarina on ”juuri omanlaisensa, puhuu omalla äänellään”. (Vaikka niiden rakenne onkin melko samankaltainen.)

Afrikkalainen kansanperinne ja legendat nousevat Viimeisessä leopardissa sarjan tähän astisista tarinoista näyvimpään rooliin. Tarinat ja legendat sekä kansanperinne ovat hyvin merkityksellisessä roolissa kaikissa kirjoissa, joten piti oikein miettiä kirjoitanko tähän nyt höpöjä. Kovasti itsestäni tuntui, että Viimeinen leopardi poikkeaa edeltäjistään. Uskoisin tämän johtuvan siitä, että Viimeisessä leopardissa seikkailun tapahtumanäyttämönä ovat Matobon kukkulat Zimbabwessa, ja alue suorastaan kumpuaa perinteitä, ainakin tässä tarinassa. Sarjan aikaisemmissa osissa on liikuttu eri paikoissa, mutta nyt ollaan ja pysytään yhdessä paikassa. Se mahdollistaa tarinan sisällä myös tietyn alueen ja sen perinteen esille tuomisen syvemmin ja perusteellisemmin. Tämä ilmenee tarinassa etenkin muutaman olennaisen sivuhenkilön avulla.

Tällä kertaa Martinen ja hänen ystävänsä Benin lisäksi tarinan päärooleissa ovat myös Martinen isoäiti Gwyn Thomas ja tämän ystävätär Sadie. Edessä on melkoinen seikkailu Matobossa, retki jota lukijakaan ei aivan heti unohda! Martine ja Ben pääsevät mm. vieraisille perinteiseen afrikkalaiseen kylään.

Viimeisen leopardin loppupuheessa Lauren St. John kirjoittaa, että teoksia on pidetty maagisen realismin edustajina, etenkin Viimeistä leopardia. Hän kirjoittaa, että Afrikassa, ja erityisesti Matobossa legendat, paikkojen henget, henkioppaat sekä parantajan lahjat eivät ole maagisia tai yliluonnollisia asioita. Siellä ne ovat luonnollinen osa jokapäiväistä elämää.

Martine St. John kirjoittaa myös siitä, että kirjan tarinalla on ikävä kyllä liian paljon todellisuuspohjaa elävän elämän Zimbabwessa ja Matobossa.

Edelleen suosittelen sarjan teoksia, etenkin kaikille seikkailunnälkäisille!

Sarjassa on ilmestynyt myös Elefantin tarina, Nemo 2011.

Jätä kommentti

Lauren St. John: Delfiinien laulu

maaliskuu 31, 2012 klo 1:23 pm (Blogikritiikit, kierrätysosasto)
Tags: ,

Lauren St. John: Delfiinien laulu (Nemo 2008)

Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen. Valkoisen kirahvin tarina syventyy sen itsenäisessä jatko-osassa Delfiinien laulu. Tapahtumaympäristö on edelleen Etelä-Afrikka, tosin Sawubonan luonnonsuojelualueen sijaan tässä tarinassa seikkaillaan eri puolilla Etelä-Afrikkaa.

11-vuotias Martine on edelleen tarinan päähenkilö. Muita olennaiseen rooliin nousevia henkilöhahmoja ovat Martinen isoäiti, luokkatoveri Ben, sekä eräät muut luokkatoverit, joiden kanssa Martine päätyy kokemaan melkoisen seikkailun. Hänen luokkansa nimittäin lähtee luokkaretkelle merelle katsomaan sardiinien vaellusta! (Erikoiselta tuntuva teema luokkaretkelle, näin “tavallisen suomalaisen” näkökulmasta katsottuna! Oma koululuokkani kävi luokkaretkellä Särkänniemessä… ;) )

Oma kokemukseni oli, että Delfiinien laulu tosiaankin syventää Valkoisessa kirahvissa avautuneita teemoja, kuten Martinen suhdetta hänen etäiseltä tuntuvaan isoäitiinsä, Martinen vaikeuksia koulussa (koulukiusaaminen, koska hän ei ole samanlainen kuin muut), sekä parantajan lahjojen kanssa elämistä. Kaiken kaikkiaan jäi sellainen olo, että 11-vuotiaaksi Martinen henkilöhahmo on todellakin nähnyt ja kokenut paljon, ja että hän on melko varhaiskypsä.

Tarinassa avautuu luonnollisesti myös uusia teemoja, etenkin luonnonsuojeluun sekä merellä liikkumiseen liittyen. Nämä kaksi teemaa kietoutuvat luontevalla tavalla yhteen sen myötä, mitä lasten luokkaretkellä tapahtuu. Tästä en kerro enempää, koska en halua pilata tarinaa niiltä jotka eivät sitä ole vielä lukeneet.

Uutta ulottuvuutta tarinaan tuovat etenkin Martinen luokkatoverit ja lasten keskinäiset suhteet. Tapahtumien myötä selvitellään kiusaamisen teemoja, koetaan vaikeuksia ja selvitään niistä yhdessä. Etenkin Valkoisessa kirahvissa esitelty Martinen koulutoverin Benin henkilöhahmo saa syvyyttä. Valkoisessa kirahvissa Ben ei puhunut mitään, ja koulukaverit pitivät häntä jälkeen jääneenä. Martine tutustui Beniin ja tietää paremmin. Nyt Ben nousee esille sisäisesti vahvana henkilöhahmona, jonka hiljainen voima muuttaa maailmaa tavoin, joka hämmästyttää muita. Ben on kulttuuritaustaltaan isänsä puolelta zulu, ja äitinsä puolelta intialainen. Buddhalaisuus on hänelle tie, joka tuntuu muille lapsille kovin vieraalta, koska Ben pyrkii poispäin agressiosta ja oman edun tavoittelusta, ajatellen enemmän kokonaisuutta ja yhteistä hyvää. Meriseikkailun myötä tämä tulee konkreettisesti esille tarinan tapahtumissa.

Martinelle Benin lempeys on välillä kova pala hyväksyä, etenkin tilanteissa joissa henki ja selviytyminen on uhattuna. Vähitellen Martine kuitenkin kokemuksen kautta oppii, että on muitakin tapoja olla ja toimia, kuin esimerkiksi vastata vihaan vihalla ja inhoon inholla. Myötätunto, ymmärrys ja niiden myötä syntyvä hyväksyntä avaavat mahdollisuuksia toisenlaiseen, paljon levollisempaan ja sopusointuisempaan tapaan elää.

Delfiinien laulussa yhtenä isona teemana nousee esille myös Martinen parantajan lahja, jota tyttö oppii vähitellen ymmärtämään paremmin. Valkoisen kirahvin tavoin lahja kietoutuu osaksi afrikkalaista kulttuuria ja sikäläistä tapaa olla. Martine on ikään kuin ”muuntaja”, joka valkoihoisena tyttönä on osa afrikkalaista kulttuuria, mutta käytännön tasolla kuitenkin elää valkoihoisten maailmassa (etenkin ajattelutavan osalta), jossa ei oikein ymmärretä parantamiseen liittyviä asioita. Martine elää ympäristössä, jossa moni kokee tällaiset asiat uhkaavina ja pelottavina. Afrikkalaisten ystäviensä sekä Benin tuella hän kuitenkin vähitellen alkaa ymmärtää lahjojaan ja tulla sinuiksi niiden kanssa. Delfiinien avusta puhumattakaan ;)

Lämpimästi suosittelen myös jatko-osaa!

Jätä kommentti

Lauren St. John: Valkoinen kirahvi

maaliskuu 29, 2012 klo 10:56 am (Blogikritiikit, kierrätysosasto)
Tags: ,

Lauren St. John: Valkoinen kirahvi (Nemo 2007)

”Martinen yhdennentoista syntymäpäivän yönä hänen vanhempansa kuolevat, ja hän joutuu muuttamaan Etelä-Afrikkaan tylyn isoäitinsä luokse.

Luonnonsuojelualue Sawubona, hänen uusi kotinsa, on täynnä salaisuuksia. Miksi isoäiti ei tunnu haluavan häntä sinne? Miksi Martinelle ei kerrota vanhempiensa menneisyydestä? Mikä on se lahja, jonka ennustaja kertoi Martinella olevan?”

Näin kertoo takakansiteksti Lauren St. Johnin ensimmäisestä nuortenromaanista. Kansiteksti kertoo, että Lauren St. John varttui Zimbabwessa, ja että hänellä oli lapsena lemmikkikirahvi, useita koiria, hevosia ja pahkasikoja. Nykyään kirjailija asuu Lontoossa kahden valtavan mosambikilaisen kissan kanssa.

Jäin miettimään tartuinko kirjaan kirjaston esittelyhyllyssä kansikuvan vai kirjan otsikon perusteella. (Savonlinnan kirjaston nuorten osastolla on ns. esittelyhylly, jossa on uutuuksia ja muita kirjaston henkilökunnan esille nostamia teoksia.) Ehkä se oli otsikko. Luettuani takakansitekstin kirja lähti mukaani. Samoin sen jatko-osa Delfiinien laulu. Ymmärtääkseni jatko-osia on vielä lisää, ja että ainakin Valkoisesta kirahvista on tekeillä myös elokuva.

Tarinassa on muutama juonen kulkuun liittyvä käännekohta, jotka ovat merkittäviä. Ensimmäinen tulee heti kirjan alussa, kun Martinen vanhemmat kuolevat tulipalossa. Jäin miettimään tapahtuman kuvausta. Toisaalta tähän valtavaan elämää muuttavaan asiaan liittyvää tunnetta on tekstissä paljon, mutta toisaalta se on ikään kuin vaimennettu. Tarkoitan, että tragedia, jonka seurauksena lapsi jää yksin maailmaan kuvataan siten, että on selvää, kuinka valtava asia on kyseessä. Ei kuitenkaan siten, että lukija ”musertuisi” tapahtuman alle. Tarinan myötä asia ei unohdu, mutta itse koin, että tarinassa halutaan myös tuoda esille elämän jatkuvuus. Martinen elämä jatkuu, surussa ja surun kokemisen myötä, mutta yhtä kaikki elämä jatkuu. Nyt vain toisessa maassa ja toisenlaisessa kulttuurissa.

(Kohtalokkaan tulipalon yöhön liittyy myös Martinen näkemä uni, jota voisi kutsua enneuneksi. Osaltaan tämä uni palvelee tarinaa juonta eteenpäin vievänä elementtinä.)

Kulttuurin osalta esille nousevat asiat olivat tarinassa itselleni mielenkiintoisimpia. Yllätyin etenkin siitä, että realistisessa tarinassa tulee luontevalla tavalla esille mystiseltä vaikuttavia asioita, jotka eivät kuitenkaan vie tarinaa fantasian suuntaan. Oma kokemukseni oli, että tarina kuvaa paikallista kulttuuria, jossa fantasia tai fantastinen on olennainen osa elämää ja olemista, se ei ole ikään kuin ”jokin ulkopuolinen olio”, niin kuin se usein tuntuu länsimaisessa kulttuurissa olevan.

Valkoisessa kirahvissa fantastinen nousee esille afrikkalaisten legendojen sekä parantaja-kulttuurin kautta. Oli todella mielenkiintoista lukea kuvauksia siitä, kuinka Martinen parantajan lahjaa sekä lahjan käyttämistä kuvataan. Asian liittyvä tieto ja osaaminen ”ikään kuin nousee tytön sisältä” ja ilmenee tilanteissa, joissa lahjan käyttämiselle on tarve – esimerkiksi haavoittuneiden eläinten parantamisena.

Martinen parantajan lahja/kyky liittyy tarinan juonikehitykseen myös siinä mielessä, että tapahtumien päänäyttämö on Sawubonan luonnonsuojelualue, jossa on tällaisille kyvyille käyttöä. Alueella liikkuu salametsästäjiä, ja tarina keskittyy pääasiassa salametsästäjiin liittyvän mysteerin selvittämiseen. Tässä yhteydessä valkoinen kirahvi nousee olennaiseen rooliin, sillä valkoinen kirahvi on omaisuuksien arvoinen. Moni keräilijä haluaisi sellaisen.

Martinen ja kirahvin välinen ystävyys on isossa roolissa. Tässä yhteydessä korostuvat myös Martinen muut kyvyt: tytölle on luontevaa kommunikoida kirahvin kanssa telepaattisesti, tunteiden ja ajatusten välityksellä. Afrikkalaisen yhteisön jäsenille nämä kyvyt ovat täysin normaaleja ja luontevia asioita, jotka ovat osa ihmisyyttä. Kansainvälisessä koulussa kuitenkin käy ilmi, että siellä on oppilaita, joiden mielestä Martine on noita, ja hänet tulisi tuhota. On mielenkiintoista kuin tarinassa nostetaan lempeällä mutta hyvin havainnolllistavalla tavalla esille se, kuinka eri tavoin eri kulttuureissa suhtaudutaan ns. ”erilaisuuteen”. Afrikkalaisille voimakas luontoyhteys, etenkin maayhteys, ja siihen mahdollisesti liittyvät ”kyvy” eli lahjat, on maailman luonnollisin asia.

Valkoinen kirahvi on suunnattu hieman nuoremmille lukijoille, sanoisin että noin 10 ikävuoden molemmin puolin oleville, mutta kyllä tämä maistuu aikuisellekin lukijalle. Minut tarina imaisi sen verran voimakkaasti mukaansa, että halusin suositella Valkoista kirahvia myös täällä. Jännitystä ja kutkuttavia juonenkäänteitä on tarjolla, samoin mielenkiintoista luontokuvausta! ;)

Itse jatkan matkaa Martinen seurassa Delfiinien laulun myötä.

Jätä kommentti

Andy Mulligan: Roskaa

maaliskuu 8, 2012 klo 8:03 pm (Blogielämää, kierrätysosasto)
Tags: ,

Aslakin päivän kirjallisuuskutsuja koskevien postausten vanavedessä (Rouva Huun Lastenkirjahylly ja Terhi Rannelan kirjailijablogi) jäin miettimään kirjatarjonnan määrää. Sekä sitä, että vaikka kuinka kuvittelen olevani vuotuisesta tarjonnasta kärryillä, en kuitenkaan ole ;) Terhi Rannelakin totesi kirjallisuuskutsuja käsittelevässä postauksessaan, että ”lasten- ja nuortenkirjatarjonta on pyörryttävää”. Tässä mielessä ajateltuna en suomi itseäni siitä, että en pysy perillä kaikesta uudesta, jota kentälle vuosittain ilmestyy. Jääpähän samalla tilaa myös yllätyksille.

Eräs yllätys tuli vastaan kirjaston lasten- ja nuortenkirjaosaston hyllyssä jokin aika sitten. Kyseessä on Andy Mulliganin ”Roskaa” -teos (WSOY 2010). Minulta tämä on aikanaan mennyt ohi, ja tartuin kirjaan nyt innolla. Takakansitekstissä kerrotaan, että ”teosta on verrattu Vikas Swarupin Slummien miljonääriin.” En ole lukenut Swarupin kirjaa enkä nähnyt elokuvaa, joten tämä vertaus ei sinänsä sanonut minulle mitään. Olen tietoinen em. teoksista, ja ehkäpä tutustun niihin nyt, Mulliganin teoksesta saamani inspiraation myötä.

Moniäänisyydessä, monessa kertovassa äänessä on jotakin kiehtovaa. Mulliganin tarina rakentuu moniäänisyyden, eli usean kertojan varaan (= ainakin olen tällä hetkellä siinä uskossa, että tätä kutsutaan moniäänisyydeksi). Olen pohtinut omaa mieltymystäni moniäänisyyteen. Toistaiseksi olen tullut siihen tulokseen, että asiassa kiehtoo mm. näkökulmien moninaisuus, eli se kuinka ihmeellisen useilta kanteilta asioita voidaan tarinassa tarkastella. Tarinakokonaisuus voi saada melkoisia ulottuvuuksia mm. lukuisien kertojina toimivien henkilöhahmojen kautta. Toisaalta taas jos moniäänisyys ei syystä tai toisesta toimi, saattaa tarina helposti haaroa kovin laajaksi, ja se kuuluisa mopo saattaa helposti lähteä käsistä.

Näkökulmien lisäksi moniäänisyydessä erityisesti tässä tapauksessa kiehtoi tuntuma siitä, kuinka henkilöhahmot ”vierailivat” tarinassa: ne ikään kuin putkahtelivat tarinaan äkillisesti, ja poistuvat siitä yhtä äkillisesti. Kolme päähenkilöä toimii tarinan pääkertojina (ainakin näin itse käsitin), mutta heidän lisäkseen tarinaa kertoivat myös monet muut henkilöhahmot. Koin, että tällaisen kerrontatekniikan kautta muodostui mm. yhtä aikaa tarinaa reippaasti eteenpäin kuljettava, juonta kannatteleva (jännittäviä käänteitä riitti) sekä henkilöhahmogallerialtaan erittäin kiinnostava teos.

Jos nyt itse tarinastakin kertoisin. Rehellisesti myös sen, että alussa minulle tuli huono olo. Siis fyysisesti huono olo. Tarinan alussa nimittäin kuvataan kovin aidon tuntuisesti millaista on asua ja elää kaatopaikalla. Ei puhuta tuoksuista, vaan hajuista ja löyhkistä. Saastasta sen eri muodoissa. Ihmisistä, jotka hankkivat elantonsa saastalla. Asumalla saastan päällä, alla ja sen keskellä. Ihmisistä, joille toisten pois heittämät tavarat ovat arvokkaita aarteita, kuten vaikkapa muoviastiat, metallitölkit, ihan mikä tahansa ”normaali roska”. Tarina tosiaan alkaa tällaisella kuvauksella, mutta siirtyy eteenpäin melko ripeästi. Syystä tai toisesta oma kroppani reagoi näihin kuvauksiin kehittämällä huonon olon. Ohitse se meni, ja kohtuu ripeästi, mutta sen verran kuitenkin kävi läsnä, että asia todella kiinnitti huomiota.

Roskaa -tarinan pääosassa on ensin kaksi nuorta veijaria, Rafael ja Gardo, ketkä löytävät roskien joukosta jotakin sellaista, joka olisi ehkä kannattanut jättää löytämättä. Myöhemmin heidän seuraansa liittyy Rotta, roskien alla asuva selviytyjä. Yhdessä pojat miettivät mitä löydöllään tekisivät, josta alkaa varsin kiemurainan ja jännittävä seikkailu. Tarinan edetessä tiettyyn pisteeseen kerronnan moniäänisyys lisääntyy, ja sivua kääntäessä ei lainkaan osaa arvata kuka tarinaa seuraavaksi vie eteenpäin.

Tämän enempää en tarinasta itseasiassa halua kertoa. Siksi, koska se koukutti. En halua pilata muiden lukukokemusta kertomalla tarinasta liikaa. Sen haluan sanoa, että Roskaa -teoksen lukeminen oli kokemus, joka herätti paljon, jopa sellaisiakin tuntemuksia joiden ei ehkä toivoisi heräävän, koska tulee voimaton olo. Siis maailman tilaan ja ihmisten hyvinvointiin liittyen. Tarinassa ollaan käsiksi joo, mutta sellaisessa tarinassa, joka voisi hyvinkin olla totta jossakin päin maailmaa. Tällainen oli esimerkiksi kohtaus, jossa Rafael pelkää henkensä edestä paikallisella poliisiasemalla.

Suosittelen kirjaa lämpimästi, koska siinä vaan ” on sitä jotakin”, joka yhtä aikaa kauhistuttaa, kummastuttaa, ihmetyttää, herättää toivon, ja välillä jopa naurattaa – sanalla sanoen koukuttaa, pistäen jatkamaan lukemista. Monimuotoinen lukukokemus, hyvin kirjoitettu tarina, joka herättää myös uteliaisuuden. On pakko saada tietää kuinka ”juuri tämä huima tarina” päättyy.

Pienemmille ja herkemmille suosittelen siten, että olisi joku kenen kanssa jutella tarinasta, jos olo- ja tuntotiloja sekä kysymyksiä herää lukemisen myötä. Jos tämä tarina herättää olo- ja tuntotiloja aikuisessa, voisi kuvitella että niin tapahtuisi myös pienempien lukijoiden kohdalla.

Jätä kommentti

Ilkka Auer: Lumen ja jään maa -sarja. Sysilouhien tarina.

joulukuu 19, 2011 klo 12:50 pm (Blogikritiikit, kierrätysosasto)
Tags: ,

Eräs ”pitkäaikainen projektini” on ollut Ilkka Auerin Lumen ja jään maan -sarjaan tutustuminen. Sarja kertoo Sysilouhien suvusta. (*Edit: otsikoin kirjoituksen aluksi virheellisesti  “Sysilouhien sukua -sarja”, kiitos Anna-Marin virhe tuli korjattua!) Luin koko sarjan jo jokin aika sitten, mutta en ole saanut kirjoitetuksi asiasta ennen kuin nyt. Ohessa Sysilouhien sukua -tarinasta (sarjan ensimmäinen osa) referoiden, sillä tätä tarinaa en halua keneltäkään spoilata ennakkoon! Kaikkinensa sarjassa on neljä osaa, joten tässä nyt myös vinkkiä joululoman lukemistoon kaikille niille, jotka kaipaavat pitkää ja paksua fantasiatarinaa täyttämään joulunpyhien kiireettömiä päiviä.

Jonkin verran spekulatiivista fiktiota, eritoten scifiä ja fantasiaa lukeneena sitä tahtoo kyynistyä sen suhteen löytyykö maailmasta vielä spefitarinoita joissa ”on sitä jotakin”. Kun tällainen tarina, tai parhaimmillaan kokonainen sarja tällaisia tarinoita tulee vastaan, tahtoo siinä sukat pyöriä jalassa.

Sysilouhien sukua sai sukat pyörimään jalassa. Kello oli noin 04 aamulla kun sain sarjan ensimmäisen kirjan luettua. Eihän sitä voinut kesken jättää, kun kerrankin oli mahdollista valvoa ja lukea koko tarina kertalaakista.

Sysilouhien sukua kertoo Nonnan ja hänen sukunsa tarinan. Kertomuksen maailma on ns. suljettu maailma, eli oma fiktiivinen todellisuutensa. Vertailukohteena tällaiselle todellisuudelle on mm. Harry Pottereiden maailma, jossa kulkee kaksi todellisuutta rinnakkain: velhojen todellisuus sekä jästien todellisuus, ja aina välillä nämä todellisuudet ”sotkeutuvat toisiinsa”. Suljettu maailma tarkoittaa sitä, että se on ns. itsenäinen todellisuutensa, josta ei ole pääsyä muihin todellisuuksiin. Se minkälainen fantasiakertomuksen maailma on, eli suljettu tai ns. useista todellisuuksista koostuva maailma, on olennaista, koska se osaltaan muodostaa kertomukseen tiettyjä peruslähtökohtia.

Sysilouhien suvussa kertojana toimii nk. kaikkitietävä kertoja, eli ”ääni” joka on läsnä monissa paikoissa yhtä aikaa, ja tietää koko ajan mitä missäkin päin kertomuksen maailmaa tapahtuu. Kertomuksen päähenkilö on Nonna, mutta kertomuksessa on useita sivuhenkilöhahmoja, joista tulee kokonaisuuden kannalta olennaisia. Esimerkiksi Fenris, Nonnan jääkarhu ja suojelija, on tällainen henkilöhahmo. Toki voi pohtia myös sitä, onko Fenris yhtälailla päähenkilö kuin Nonna, jostakin näkökulmasta tarkasteltuna tämäkin pitänee paikkansa. Nonnan näkökulmasta tarinaa kuitenkin kerrotaan.

Tarinan yksi ydinteemoista on monelle fantasiakertomukselle perinteinen ”matka omaan itseen”, joka käynnistyy Nonnan kotikylän tuhoamisella. Tyttö kidnapataan ja viedään vangiksi kaukaiseen paikkaan. Nonna onnistuu pakenemaan, ja tästä alkaa pidempi matka kuin hän olisi uskonutkaan. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja suvun vanhat salaisuudet alkavat aueta pikkuhiljaa. Nonnan lisäksi monet muut henkilöhahmot yllättyvät pinnalle nousevista paljastuksista, ja selvää on, että maailma elää muutoksen aikoja. Kaiken sen myötä mitä Nonna kokee ja oppii, hän itse koko ajan kasvaa, etenkin tuntemaan oman voimansa.

Monet fantasiaseikkailut, alkaen Tolkienin Sormusten herrasta, pitävät sisällään henkilöhahmojen matkan omaan itseen, matkan joka toimii ikään kuin oppitunteina oman voiman löytämiseen ja valjastamiseen – yleensä vaikeuksien kohtaamisen kautta. Probleemi on usein se, että etenkin jotkut ulkomaiset kirjailijat kirjoittavat näistä aiheista toistaen vanhaa, tai suorastaan matkien muita, kuten esimerkiksi koin Christopher Paolinin tehneet teoksessaan Eragon (= matkineen Tolkienia etenkin paikkojen nimissä. Teoksen jatko-osia en ole lukenut enkä lue.). Ikävä kyllä fantasian kentällä, etenkin ulkomailla, on paljon jäljitelmiä ja niiden jäljitelmiä, ja alkaa olla vaikeaa löytää tarinoiden seasta jotakin raikasta.

On taito kirjoittaa esimerkiksi vanhoja perinteisiä aineksia käyttäen tarina, joka laulaa aidosti omaa lauluaan. Osaltaan tästä syystä kotimaisen spekulatiivisen fiktion nousua onkin ollut suoranainen ilo seurata, koska kirjailijoilla on todella raikkaita ja omaperäisiä ideoita. Vaikka monissa tarinoissa on myös ”kierrätysmateriaalia” mukana, tätä materiaalia on kierrätetty siten, että lopputulos on jotakin uutta ja raikasta. Suomessa on etenkin 2000-luvun jälkeen ollut lukuisia omaäänisiä ja aidosti omaa lauluaan laulavia erittäin lahjakkaita kirjoittajia, joiden soisi nousevan myös laajemman yleisön tietoisuuteen.

Ilahduin aidosti Auerin Sysilouhien suvusta. Oma lukukokemukseni oli nimenomaan se, että Sysilouhien sukua (ja koko sarja…) laulaa omaa lauluaan aidosti omalla äänellään.

Sivukommenttina tähän: jaksan vuodesta toiseen hämmästellä mikä kotimaisia kustantamoja vaivaa? Suomessa kirjoitetaan erittäin hyvätasoista aikuisten sekä lasten ja nuorten spekulatiivista fiktiota. Suhteessa väkilukuumme kirjailijoita on paljon, ja kirjallisuus korkeatasoista, joten verrattuna esim. moniin ulkomaihin, meillä todellakin ilmestyy paljon korkeatasoista spefiä. Miksi tästä ei puhuta enemmän? Vai puhutaanko, ja minulla on vaan ollut korvat kiinni? En muista samanlaisia mainoskampanjoita yhdenkään kotimaisen kirjailijan teoksen kohdalla kuin mitä Harry Pottereiden kohdalla oli. Siitä huolimatta, että usealla kotimaisella fantasiateoksella on niin sanotusti enemmän ansioita kuin mitä esimerkiksi Pottereilla, esimerkiksi Ilkka Auerin Lumen ja jään maa -sarjalla.

Halusin tuoda tämän sivukommentin esille, vaikka tarkoitukseni ei ole aloittaa ”laatukeskustelua” tässä, sillä se on kokonaan eri teema. Erittäin mielenkiintoinen teema tosin. Ja tästä pääsemmekin sitten kirjallisuuspalkintoja liippaavaan arvokeskusteluun, ja kohta olemme niin syvällä suossa, että emme pääse sieltä enää päivänvaloon. Joten aiheeseen palatakseni totean vain, että oma lukukokemukseni Sysilouhien sukua -tarinan parissa kolahti positiivisella tavalla paljon syvemmälle kuin mitä esimerkiksi Harry Potterit aikanaan. Ja että syytä olisi kotimaista lasten ja nuorten kirjallisuutta – sekä fantasia ja scifi-kirjallisuutta – nostaa reippaasti esille. Samalla voisi myös miettiä missä viipyy aikuisille suunnattu kotimainen scifi- ja fantasia kustantamojen tarjonnassa.

Olenko ikävä ihminen, jos en kerro Sysilouhien tarinasta enempää tässä? Tulin tähän päätökseen nauttiessani suuresti tarinan eri vaiheista ja sen saamista käännöksistä. Myönnän että hieman odottelin koska tarina ”urautuu tusinafantasialle tyypilliseen uraan”, mutta sitä hetkeä ei koskaan tullut. Ilkka Auer on tehnyt tarinan eteen paljon töitä, koonnut materiaalia ja koostanut tarinan tapahtumia siten, että vaikka siinä toistuu monet muista seikkailuista tutut elementit, kuten vaikkapa pahan hengen läsnäolo (= jokin nimetön paha vainoaa ns. hyvää henkilöhahmoa), muodonmuuttajien läsnäolo (= tyypillistä monissa fantasiatarinoissa) sekä lumottujen esineiden läsnäolo, ei urautumisen hetkeä tullut.

Lämpimästi suosittelen lämmittävää ja seikkailullista matkaa kotimaisen, anteeksi Erittäin Laadukkaan Kotimaisen fantasiatarinan parissa. :D

6 kommenttia

Sari Peltoniemi – Hirvi

syyskuu 22, 2011 klo 10:04 am (kierrätysosasto)
Tags: , ,

Sari Peltoniemi: Hirvi

Tammi 2001

Seuraavassa juonipaljastuksia, joten suosittelen kertomuksen lukemista ennen kuin luette tämän! ;)

Mietin pitkään mitä Hirvestä kirjoittaisin. Ei siksi, että teoksesta olisi vaikea löytää sanottavaa, vaan siksi, että siitä olisi sanottavaa todella paljon. Ensin kirjoitin ”älyttömän pitkän” postauksen, joka alkoi jossakin vaiheessa tuntua ”älyttömältä ja pitkältä”. Totesin että homma ei toimi, ja vaihdoin strategiaa.

Anteeksi vain kaikki realistisen kirjallisuuden ystävät jotka ette pidä spefistä, mutta monesti spefissä eli spekulatiivisessa fiktiossa (eli fantasiassa, scifissä ja maagisessa realismissa sekä muissa, jatkuvasti laajentuvissa, edellä mainittuja lähellä olevissa genremuodoissa) niin kutsutut kerronnalliset välineet ovat paljon monipuolisempia kuin puhtaasti realistisessa kirjallisuudessa. Usein tämä toimii kotikenttäetuna siinä mielessä, että tarinassa on paljon enemmän konkreettisia välineitä joilla kertoa tarinaa. Esimerkiksi scifi-kertomuksessa koko tarinan voi muuttaa jokin yhtäkkinen tapahtuma, esimerkiksi avaruusalus, joka ilmestyy odottamatta paikalle. Fantasiakirjallisuudessa pelkästään henkilöhahmojen mahdolliset maagiset ominaisuudet (kyky taikoa/loitsia, muodonmuutokset jne.) voivat vaikuttaa kerronnan rakenteeseen, mutta myös taianomaiset esineet kuten lumotut peilit tai esineet voivat muuttaa kerronnan kulkua: esim. lumottu peili tai ovi voi toimia portaalina toiseen maailmaan, tai lumottu esine kuten sormus voi muuttaa kantajansa näkymättömäksi. Realistisessa kirjallisuudessa ei juuri tällaisia kerronnallisia välineitä ole käytettävissä.

Itseäni kiinnostaa kovasti kirjalliset teokset, joissa hämärtyy realistisen ja fantastisen (tai scifistisen) välinen raja, tarinat joissa realistinen ja fantastinen jollakin tavalla lomittuu toisiinsa – tarkoittaen esimerkiksi sitä, että arkipäivän tapahtumien lomassa tapahtuu jotakin “epätavallista, ihmeellistä”. Monet tämän tyyppiset tarinat ovat saaneet lapun otsaansa otsikolla ”maaginen realismi”, mutta on olemassa myös kirjailijoita, jotka työstävät tarinoita fantastisen ja realistisen välimaastoissa. Sari Peltoniemi on yksi näistä kirjailijoista.

Tähän väliin tiedoksi, etenkin niille jotka eivät spefiä sen kummemmin tunne, että kaikki spefi ei ole todellakaan ole samanlaista: kaikissa scifiteoksissa ei pelkästään lennetä avaruudessa ja ammuta sädepyssyillä, kaikissa fantasiateoksissa ei pelkästään juosta miekka vyötäröllä ja kirves selässä vuorilla aarteiden perässä, ja tapeta lohikäärmeitä tai örkkejä. Spefiä on hyvin monenlaista – ihmeen tuntua riittää kaikille, joskus jopa kauhuksi saakka, tarkoittaen sitä että jotkut spefi-teokset ovat hyvinkin kauhu-väritteisiä. Spefi-tekstejä on yhtä monenlaista kuin kirjoittajiakin, ilman muuta kannattaa tutustua lajityyppeihin – suosittelen etenkin kotimaisten kertojien teoksia!

Hirven kohdalla olisi ollut mahdollista kirjoittaa monista asioista: teoksen rakenteesta ja sen kerronnallisista välineistä, siitä kuinka ne sitovat yhteen realistista ja fantastista, sekä ylipäänsä pohtia realistista ja fantastista. Päädyin kuitenkin pohtimaan teoksen tematiikkaa, sillä se oli asia joka teosta lukiessani kosketti itseäni eniten. Lisäksi haluan joskus lähestyä myös spefi-teoksia muistakin kuin fantastisen tai scifistisen näkökulmasta, jotta lukijoille avautuisi paremmin spefin laajuus ja monipuolisuus. Hirven tematiikka on hyvin monipuolista, joten tästä on siis hyvä aloittaa!

Sari Peltoniemen Hirvi on kertomus kuninkaasta ja prinsessasta, joiden kohtalona on olla aivan jotakin muuta. Prinsessa Ursula kasvaa yksinäisyydessä, isäänsä kaivaten. Sotaisa kuningas ratsastaa vähän väliä johonkin taisteluun, koska valtakuntaa pitää laajentaa. Prinsessa oppii maailman olevan linna, jossa hän voi komennella alamaisia mielensä mukaan. Kunnes tulee päivä, jolloin Ursula täyttää 18-vuotta. Yhtäkkiä prinsessan pitäisi kantaa vastuuta asioista, joista hän ei tiedä mitään, koska kukaan ei ole opettanut. Painostavat syntymäpäivät päättyvät seikkailuun, jolla on vakavat seuraukset. Kuningas karkoittaa tyttärensä erakkomökkiin, jossa tämä joutuu kohtaamaan maailman omillaan.

Tarinan rakenne on kiinnostava. Liikkeelle lähdetään nykyhetkestä, josta lukija viedään menneeseen. Samalla tehdään selväksi, että yksi tarinan henkilöhahmoista toimii kirjurina, joka kertoo lukijalle tarinaa. Koko kertomuksen mitalta kertojat vaihtelevat henkilöhahmosta toiseen. Joskus käy niin, että tällaiset kerronnalliset ratkaisut tuovat sekavuutta kertomukseen, ja ”jotakin lässähtää” – kokonaisuus ei vain toimi siten kuten pitäisi. Hirven tapauksessa tarina vahvistuu siitä, että sillä on useampi kertoja. Koin hyvänä ja kerrontaa selkeyttävänä ratkaisuna sen, että eri kertojien kerronta on merkitty on erilaisella fontilla, ja yhden kertojan kohdalla teksti on kursivoitu. Mitä kirjan rakenteeseen tulee, kerronta ottaa jossakin vaiheessa ”nykypäivän kiinni”, ja siirtyy siitä vielä eteenpäin. Tarinan loppu jää joiltakin osin avoimeksi, eli lukija saa tietää mitä osalle henkilöhahmoista tapahtui, mutta toisten kohtalo jää arvoitukseksi.

Takaisin tarinaan. Talvi on tulossa ja Ursula on viimeisillään raskaana keskellä metsää olevassa mökissä. Yksin. Tyttö syö jauhoja, koska ei osaa valmistaa niistä leipää tai puuroa. Puita hän ei osaa tehdä, vaatteiden ompelemisesta puhumattakaan. Siitä millä tavoin lapsi tulee maailmaan hänellä ei ole aavistustakaan. Silti Ursula, josta nyt on tullut ”tavallinen tyttö”, selviää kuin ihmeen kaupalla. Metsästä löytyy marjoja, ja salaperäinen kätilö ilmestyy auttamaan synnytyksessä juuri oikeaan aikaan. Alkaa uusi elämä poikalapsen kanssa, elämä jonka myötä tyttö oivaltaa seisovansa kahden maailman kynnyksellä: metsässä asustaa kansa, jonka viisaus ja myötätuntoisuus ulottuu myös ihmisten maailmasta tulleeseen asukkaaseen. Kansa opastaa ja opettaa prinsessaa siinä toivossa, että hän voisi joku päivä tarjota parannusta, lohtua ja myötätuntoa niille, jotka osaavat erakkopirtiltä apua hakea. Poikalapsi, joka myöhemmin saa nimen Hirvi, on silta kahden kahden maailman välissä, ihminen kenelle metsän kansan parissa eläminen on paljon luontevampaa kuin ihmisten parissa oleminen.

Hirven pääteemat ovat isoja. Vanhempi-lapsi suhde ja vastuun kantaminen. Seksuaalisuus. Erilaisuus ja sen hyväksyminen – mitä tapahtuu jos erilaisuutta ei hyväksytä, jos pelkotila saa ihmisistä vallan? Ennen aikaan lopputulos saattoi olla jopa roviolla polttaminen. Hirvessä Sari Peltoniemi tarttuu rohkeasti näihin teemoihin, tehden ne luontevalla tavalla osaksi tarinaa. Isoista asioista kerrotaan tavoilla, jotka tekevät ne ymmärrettäviksi lukijalle – kuitenkin sillä tavoin, että tarina säilyttää keveytensä. Missään vaiheessa tarinasta ei tule liian raskasta tai painavaa.

Vastuu ja sen kantaminen, etenkin vanhempi-lapsi suhteessa, on yksi teoksen pääteemoista. Poissaolevan isän tytär ei koskaan opi asioita, joista hänen oletetaan aikuisena kantavan vastuuta, koska kukaan ei niitä hänelle opeta. Kuninkaan pitäisi opettaa ja kasvattaa tytärtään sotimisen sijaan, mutta hän valitsee sodan. Sitten yhdessä yössä, prinsessan täyttäessä 18-vuotta, hänen odotetaan tietävän mitä hänen tulee tehdä ja kuinka käyttäytyä. Kun aikuisuuden kynnyksellä sattuu ”vahinko”, isän reaktio on lapsen hylkääminen. Aikuinen tytär on oikeastaan lapsi aikuisen ruumiissa, eikä edes ymmärrä mitä on tapahtumassa.

Hylkäämisen kautta, peittelemättä, kauhistelematta tai moralisoimatta, Hirvessä kuvataan fantasiatarinan keinoin (metsän maaginen kansa rientää apuun) niitä seurauksia, joita vanhempien vastuuntunnottomuudella voi olla. Vastuun ja vastuun kantamisen mallit ovat siirtymäisillään sukupolvelta toiselle, kun karkoitettu prinsessa tekee erakkomökissä parhaansa selvitäkseen arjessa. Vaikeaa kuitenkin on. Metsän kansan käden ojennus pelastaa tuoreen äidin ja lapsen hengen, tarjoaa äidille uuden mallin vastuun kantamiselle (hylkäämisen sijaan huolehditaan ja välitetään myös niistä, ketkä tekevät virheitä) sekä uuden suunnan elämässä. Suunnan, jolla vuosia myöhemmin on hirvittävä hinta, kun taudin runtelemat lähiseutujen asukkaat syyttävät ”erakkonoitaa” taudin aiheuttajaksi. Huolimatta siitä ystävällisyydestä, jota parantaja on apua hakeville vuosien myötä tarjonnut. Koska hän on ”erilainen” kuin muut.

Erilaisuuden teema nousee Hirvessä esille etenkin henkilöhahmojen kautta – Ursula, Lepakko ja Hirvi ovat kaikki jollakin tavalla ”erilaisia” kuin muut, metsän kansasta puhumattakaan. Pelon synnyttämien ennakkoluulojen voima ilmentyy voimakkaimmin Ursulan henkilöhahmon kautta. Ursula saa metsän kansalta apua, ja oppii ”maagisia” taitoja. (Mikä on myös osoitus siitä, että kuka tahansa halukas voi näitä taitoja oppia, jos on valmis siirtämään omat ennakkoluulonsa syrjään oppiakseen uutta ja auttaakseen muita.) Kuitenkin, huolimatta kaikesta siitä avusta jota parantajaksi opiskellut prinsessa vuosien myötä ihmisille antoi, häntä syytettiin taudin alulle laittajaksi. Kertomus kuvaa rankalla kädellä pelkotilojen aiheuttamia ennakkoluuloja, jotka sokeuttavat ja kuurouttavat ihmiset: metsässä asuva erakkoparantaja on kaikesta antamastaan hyvästä huolimatta jotakin niin outoa ja pelottavaa, että hänet pitää polttaa roviolla syyllisenä kulkutautiin. Ironista kyllä, syyllistä etsiessään vihan myrkyttämä kansa polttaa juuri sen ainoan ihmisen, joka heitä ehkä voisi auttaa.

Hirvi on monessa mielessä erittäin kiinnosta kertomus. Pelkästään tarinan rakenne itsessään on kiinnostava (ainakin kirjallisuutieteilijälle) monien kertojien sekä nykyisyydessä ja menneisyydessä liikkumisen kautta. Kun tähän pakettiin yhdistetään toisiinsa sekoittuneet fantasiakirjallisuuden ja realistisen kirjallisuuden ainekset, sekä isot teemat joita teoksessa käsitellään, lopputulos on upean monipuolinen kertomus. Ulkomaisesta fantasiakirjallisuudesta tällaisia teoksia saa hakemalla hakea: oma käsitykseni on se, että Suomessa kirjoitetaan vahvasti omaäänistä ja persoonallista spefiä (scifiä, fantasiaa ja maagista realismia yms.), joka ”ei jää uriinsa pyörimään”. Urissa pyörimisellä tarkoitan sitä, että kotimaiset kirjailijat kokeilevat rohkeasti ja ennakkoluulottomasti etenkin genrerajojen ylittämistä, minkä tuloksena syntyy entistä monipuolisempaa kirjallisuutta. Käsittääkseni esim. anglosaksisen fantasian puolella ilmestyy vieläkin paljon teoksia, jotka eivät juurikaan haasta tai koettele genrerajoja. Voi olla että olen väärässä, ja itseasiassa tässä tapauksessa olisinkin väärässä erittäin mielelläni! Kirjallisuuden eri lajityyppien kehittyminen ja rajojen rikkominen on osaltaan uutta luova voima, jonka koen erittäin tervetulleena ilmiönä. Kotimaiset kirjailijat, etenkin fantasian ja scifin saralla, ovat onneksi jo pitkän aikaa vastanneet tähän haasteeseen. Sari Peltoniemi on yksi heistä.

Muistakaa tutustua myös Sari Peltoniemen kerrassaan fantastiseen uutuusteokseen ”Kuulen kutsun metsänpeittoon”, joka on juuri ilmestynyt! ;)

4 kommenttia

Mustavalkoista?

elokuu 23, 2011 klo 11:01 am (kierrätysosasto, Kirjat)
Tags: ,

Tiedoksi, että aion jossakin vaiheessa ruotia täällä Sari Peltoniemen teosta Hirvi (Tammi 2001), jos haluatte jo etukäteen tutustua teokseen. Suosittelen hienoa (fantasia)tarinaa ihan kaikille! ;)

David Almond: Naakkakesä. Tammi 2010. Suomentanut Kaisa Kattelus.

David Almondin ”Nimeni on Skellig” -teoksen innoittamana tartuin kirjailijalta sittemmin ilmestyneeseen Naakkakesään. ”Nimeni on Skellig” oli minulle voimallinen lukukokemus, mikä luonnollisesti kannustaa tutustumaan myös kirjailijan muuhun tuotantoon. Seuraavassa pohdin Naakkakesää myös teoksen herättämien tunnekokemusten näkökulmasta. Vaikka tunteet ja se miltä jokin asia tuntuu, on kirjallisuudessa (ja ylipäänsä elämässä) asioista olennaisimpia, silti harvoin lähestyn mitään kirjallista teosta pelkästään tunnepuolen asioiden näkökulmasta. Koen, että antava ja asiallinen kritiikki/arvio koostuu paljon muustakin kuin miltä lukijasta on tuntunut: teoksen tematiikka, kertomuksen rakenne, henkilöhahmot ja tyyli jolla tarina on kirjoitettu, siinä on vasta muutamia niistä työkaluista joilla tekstiä lähestyä.

Blogi on siinä mielessä kiva, että täällä eri näkökulmia on helpompi pohtia, koska saa ja voi kirjoittaa ilman tekstimittaa koskevia rajoituksia. Naakkakesä nimittäin herätti monenmoisia ajatuksia ja tunteita, joita ei ole helppo tiivistää pieneen pakettiin. Tuntemuksista päällimmäiseksi jäi ahdistus, mikä vuoksi lähdin purkamaan teosta tunnekokemusten näkökulmasta.

Pohdin pitkään mikä ahdistuksen herätti, ja mitä tunteesta pitäisi ajatella. Ahdistuksella tarkoitan levottomuuden, jännityksen ja pelon sekaista ”tykytystä”, joka lisääntyy sivu sivulta tarinan edetessä. Toisaalta tarinaa ei haluaisi lukea, koska on tunne siitä, että ”ihan pian tapahtuu jotakin kamalaa”, mutta toisaalta tarina on pakko lukea loppuun saakka, koska on yksinkertaisesti pakko tietää kuinka se päättyy – vaikka ei ehkä kuitenkaan haluaisi tietää miten se päättyy, etenkin jos tapahtuu ”jotakin kamalaa”. Tämänkaltainen ahdistus lienee enempi pelonsekaista jännitystä kuin ”varsinaista ahdistusta”?

Sinänsä kiinnostavaa, että mielsin Naakkakesään liittyvän lukukokemuksen ahdistavana, koska perusjuoni on positiivinen: 14-vuotias Liam löytää maaseudulla sijaitsevan kotinsa lähistöltä hylätyn vauvan, jonka korissa on lappu ”Olkaa kiltit, pitäkää tytöstä huoli”. Liam vie vauvan kotiinsa. Tästä alkaa melkoinen tapahtumien vyyhti. Positiivisella ja iloisella tarkoitan sitä, että on posiitivista, että vauva ylipäänsä löydetään, ja että tämä saa uuden kodin, ja ylipäänsä kaikki jotka vauvan kanssa ovat tekemisissä ikään kuin jollakin tavalla ”ilostuvat”, koska vauvassa on jotakin erikoisen ilostuttavaa.

Vauvan löytymisen myötä lukija pääsee kurkistamaan Liamin maailmaan. Liamin äiti on taiteilija, ja isä kirjailija. Vauvan löytymisen myötä Liam saa uusia ystäviä, joiden kautta Liamille avautuu näkökulmia myös siihen, millaista on elää maailmassa yksin, vailla omaa perhettä – millaista on olla huostaan otettu lapsi. Lisäksi eräs Liamin lapsuuden ”ystävistä” (Natrass) elää elämäänsä ikään kuin hänellä ei perhettä olisikaan. Liamin ympärillä liikkuu ikään kuin pyörre, joka ”imee” puoleensa toinen toistaan hurjempia hylätyksi tulemisen kokemuksia, joita poika tutkailee ja lähestyy eri tavoilla, kaikkein konkreettisimmin hylätyn tyttövauvan kautta.

Natrass, poika jonka kanssa Liam oli lapsuudessaan hyvä ystävä, ja teki jopa verivalan, on samalta kylältä kuin Liam, mutta Liam ei enää juurikaan välitä hänen seurastaan. Natrassissa on jotakin ilkeää, jotakin ”vaikeasti määriteltävää”, joka tuntuu uhkaavalta. Lapsuuden maailma ja maisema haurastuu ja murenee Natrassin ”leikeissä”, joissa rääkätään eläimiä ja joissa väkivalta elää ja hengittää. Liam ei haluaisi Natrassin seuraa, mutta ei oikein pääse hänestä irti. Kunnes tutustuu Chrystaliin ja Oliveriin, kahteen orpoon nuoreen, joiden maailma on aivan erilainen paikka kuin maailma jossa Liam elää.

Natrass on myös henkilöhahmo, joka ottaa itselleen oikeuden valuttaa omaa pahaa oloaan muiden niskaan, osittain jopa taiteen nimissä. Osittain tunkeutumalla lupaa kysymättä toisten elämiin, ehkä juuri siksi, koska tietää että ei ole tervetullut. Natrassin henkilöhahmo herätti minussa tuntotilan pimeästä pyörteestä, joka vyöryy lupaa kysymättä muiden, ventovieraiden ihmisten elämiin, ja tekee siellä tuhoaan.

Naakkakesässä pääkerrontarakenne muodostuu siten, että Liam on kertomuksen minäkertoja, jonka näkökulmasta tarinaa pääasiassa kerrotaan. Välillä tarinaa kerrotaan myös muiden henkilöhahmojen näkökulmasta, kokonaisuus muodustuu näistä näkökulmista. Esimerkiksi Natrass, Chrystal sekä Oliver kertovat omia tarinoitaan päätarinan sisällä. Tarinan aika, eli kuinka paljon aikaa koko tarinassa kuluu, tuntuu välillä hyvin hämmentävältä. Yöt ja päivät sulautuvat toisiinsa. Kyse on kuitenkin kesästä, kesälomasta, jonka aikana tapahtuu paljon. Tapa jolla tarinan aikaa kuvataan, vaikutti omaan tunnekokemukseeni tarinan maailmasta. Tunne päivien ja öiden toisiinsa sulautumisesta herätti tunteen mustavalkoisuudesta: pimeä sulautuu valoon, valo sulautuu pimeään.

Pidin kovasti tavalla jolla Almond rakentaa henkilöhahmonsa: ikään kuin sipaisu sinne, sipaisu tänne, ja voilá, paperilla on elävä hengittävä henkilöhahmo, josta löytyy myös syvyyttä, joka osaltaan tekee kokonaisuudesta elävän ja hengittävän. Almond ei selittele ja kuvaile, hän ”vain kertoo”. Välillä tuntuu siltä kuin lukeminen muuttuisi ”katsomiseksi”, että tarina alkaa elää, koska henkilöhahmotkin elävät. Diana Wynne Jonesilla on hiukan samantyyppinen ote tarinan kertomiseen.

Intertekstuaalisia mielleyhtymiä ja niihin liittyviä tuntemuksia jos ajatellaan, Donna Tarttin Pikku ystävä -romaani tuli Naakkakesää lukiessa mieleen useammin kuin kerran. Siitä on pitkä aika kun olen Pikku ystävän lukenut, mutta sen muistan että romaanin pääkertoja oli pieni tyttö, joka joutuu jonkinlaisiin vaikeuksiin. Tarinan tapahtumien ja siihen liittyvän tunnemaailman tasolla Naakkakesä näemmä herätti jonkinlaisen yhteyden Pikku ystävään, ehkäpä juuri ahdistavuuden tunteen kautta – Naakkakesän tarinan aika ikään kuin liukenee ”nimettömäksi määräksi” päiviä ja öitä, joiden aikana tapahtuu asioita, joita ei pääse karkuun – Liam ei pääse omaa elämäänsä karkuun. Natrassia ei pääse karkuun. Taistella ja sotiaakaan ei haluaisi. Kunnes tulee Oliver, joka on ilmeisesti tehnyt molempia asioita enemmän kuin tarpeeksi. (Enempää en kerro, että en paljasta koko juonta.) Pikku ystävän tunnelmassa oli jotakin samankaltaista.

Ahdistava tunnelma tuntuu Naakkakesän taustalla jatkuvasti jonkinlaisena tummuutena. Kun tähän lisätään Natrassin henkilöhahmo, sekä muut synkeät henkilöhahmot, jossakin vaiheessa tarinaa tuntui kuin värit alkavat kadota teoksen tarinamaailmasta. Jostakin syystä Naakkakesä näyttäytyi mielessäni ”mustavalkoisena”. Luin tarinan, ja en tiedä miksi, mutta näin tapahtumat mieleni silmillä mustavalkoisina. Kokemus oli tosi kiinnostava, sillä tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun minulle on käynyt näin. Olen lukenut Marjane Satrapin Persepolis -sarjakuvat, samoin Brian Selznickin upean Hugo Cabret’n, jotka molemmat ovat toteutettu ”mustavalkoisella tekniikalla” (en tiedä onko sille olemassa termiä?), joten minusta on luonnollista että lukukokemus myötäilee kertomuksen värejä. Naakkakesässä ei kuitenkaan ollut mitään ”konkreettista mustavalkoista”, esim. kuvitusta.

On kerta kaikkiaan kiinnostavaa mistä moinen ”mustavalkoinen” mielikuva syntyy, ottaen huomioon tarinan intensiivisyyden nimenomaan tunnetasolla – Naakkakesä on hyvin intensiivinen teos. Samoin Persepolis sekä Hugo Cabret ovat intensiiviä sekä herättävät monenlaisia tunteita. Ehdin teosta lukiessani jo pohtia edustavatko värit jollakin tavoin tunteita, ja onko mustavalkoisuus samankaltainen asia kuin jonkinlainen tunneköyhyys? Oma kokemukseni kuitenkin oli ja on, että mustavalkoisuus ei tässä tapauksessa ollut yhtä kuin tunneköyhyys. Naakkakesä nimittäin herätti valtavan määrän tunteita. Tarinassa kuitenkin oli/on paljon elementtejä, jotka näemmä voimistivat mustavalkoisuuden kokemusta. Kuten aiemmin tuli esille, tarinan aika oli omalla kohdallani yksi niistä asioista, jotka vaikuttivat ”mustavalkoisuuden” tunteeseen. Natrassin henkilöhahmolla oli tuntemuksen syntymisessä iso rooli: Naakkakesän lasten raadollinen maailma yksinkertaisesti tuntui negatiiviselta ja synkältä. Vallankäytön ja taistelun maailmalta, josta ei tunnu pääsevän pois. Se tuntui maailmalta, johon pieni vauva toi valoa, mutta jossa Natrassin kaltaiset henkilöhahmot toivat pimeyttä. Mustan ja valkean yhdistelmältä.

Kaiken kaikkiaan, koska Naakkakesä kaikessa ”fyysisessä ohuudessaan” herätteli ja nostatteli monenmoista pintaan, tuumasin että eihän tällaista lukukokemusta voi jättää jakamatta muille. Jos minä olen kokenut teoksen maailman näin, ehkä joku muukin voisi saada tästä hyvin moniulotteisen, ja kentien jopa ”monivärisen” lukukokemuksen? Olisi kiva kuulla kokemuksistanne Naakkakesän suhteen, jos maltatte hetkeksi pysähtyä täällä niistä kertomaan!

Jätä kommentti

Seita Parkkola: Viima ja Usva osa 2

maaliskuu 24, 2011 klo 6:45 pm (kierrätysosasto, Kirjat)
Tags: , , ,

Jokin aika sitten kirjoitin Seita Parkkolan teoksista Viima ja Usva.

Tässä jatkoa edelliselle kirjoitukselle.

Sekä Viima että Usva on määritelty maagisen realismin edustajiksi. Wikipedia sanoo näin: ”Maaginen realismi on myös kirjallisuuden tyylilaji, jossa muuten realistiseen kuvaukseen liittyy maagisia elementtejä”. Usvan kohdalla hyväksyin määritelmän, mutta Viima herätti nikotuksia. Tuntui siltä, että välillä Viimassa kuvattu maailma ja todellisuus on ihan jotakin muuta, jotakin ”scifiä”, vaikka loppupeleissä kyse on hyvin samantyyppisestä ympäristöstä kuin Usvassa.

Dystopia, jonka esimerkiksi wikipedia määrittelee ”tulevaisuuden epätoivottavaksi yhteiskunnaksi”, lienee sana joka kuvaa melko hyvin Viiman maailmaa. Nimettömän kaupungin nimettömässä koulussa Viima kohtaa pelkoja ja kauhuja toisensa jälkeen, ja alkaa käsittää että jotakin kummallista on tapahtumassa, ja että jos joku ei tee jotakin, maailma on pian aivan toisenlainen paikka. Sellainen paikka, jossa kenelläkään ei ole hyvä olla. Monissa scifi-romaaneissa tai novelleissa tulevaisuuden maailmat kuvataan tällaisina synkkinä paikkoina. Viimassa ei kuitenkaan ole itseasiassa millään tavoin määritelty tai kerrottu lukijalle tapahtumien aikaa tai paikkaa – lukija tietää vain sen, että on kaupunki jossa Viima asuu, ja jossa tapahtuu tällaisia asioita. Joten jos tarkkoja ollaan, tapahtumien ajan kuvaukseen perustuen teosta ei voi määritellä scifiksi. Mutta dystopian näkökulmasta katsottuna teos voisi hiukan scifi -painotteinen ollakin? Lisää scifin ja dystopian suhteesta myöhemmin. Omasta lukukokemuksestani vielä sen verran, että koin Viiman enemmän dystopisena eli synkempänä ja tummempana teoksena kuin Usvan. Usvassa nimenomaan tavaratalo ja siellä tapahtuvat asiat herättivät minussa “maagisen reaktion”.

Genremäärittely on sinänsä hiusten halkomista, etenkin jos kyseessä on hyvä tarina – mitäpä sillä loppujen lopuksi on väliä, mihin genreen tarina lukeutuu? Näin itse usein ajattelen, kuitenkin hyvin tietoisena siitä että monille sillä on väliä. Moni kirjailija kokee esim. scifin ”leimana otsassa”, josta ei ikinä pääse eroon. (Henkilökohtaisesti asiaa on vaikea ymmärtää, koska scifi on minulle arvokasta kirjallisuutta siinä missä muutkin kirjallisuuden eri lajityypit.) Pointti oli ja on kuitenkin siinä, että genremäärittely on usein ”veteen piirretty viiva”, sillä vaikutteet elävät nykyajassa ja nykykirjallisuudessa, ja loppujen lopuksi harva teos kai istuu täydellisesti sille osoitettuun genrelokeroon. Tässä mielessä ajateltuna lähestyn Viimaa ja Usvaa spekulatiivisen fiktion näkökulmasta, joka pitää sisällään fantasian, scifin ja maagisen realismin käsitteet.

Genreihin ja määrittelyihin liittyen koin erittäin kiinnostavaksi kuinka paljon sekä Viima että Usva ”hämmentävät pakkaa”. Tällä tarkoitan sitä, että teoksissa yhdistyy paljon aineksia erityyppisestä kirjallisuudesta. Edellisessä postauksessa mainitsin metafiktion, jota Parkkola käyttää kerronnan välineenä Viimassa ja Usvassa. Metafiktio on melko yleinen kerronnassa käytetty väline lasten ja nuorten kirjallisuudessa. Mitä ihmettä?

Metafiktio tarkoittaa ”itsensä tiedostavaa fiktiota”, fiktiota jossa esimerkiksi henkilöhahmo tajuaa olevansa henkilöhahmo jossakin tarinassa. Tai tarinaa, jossa henkilöhahmo puhuttelee lukijaa suoraan. Tällaisilla tarinan kerronnan keinoilla lukijalle tehdään konkreettisesti selväksi, että lukija lukee jonkun kirjoittamaa tarinaa, ja jatkuvasti myös varmistetaan että lukija muistaa lukevansa tarinaa.

Tarinan keinot Usvassa ovat melko lailla samoja kuin Viimassa. Metafiktio on tarinoissa voimakkaasti läsnä, ja hyvä niin, koska henkilökohtaisesti koin lohdulliseksi sen, että joku aina välillä muistuttaa minua että kyseessä on tarina. Viiman tapauksessa totean, että asialla on sinänsä merkitystä, että teoksen maailma ei tunnu niin pelottavalta, koska Viima aina välillä muistuttaa lukijalle kertovansa omaa tarinaansa puhutellessaan lukijaa suoraan. Lukija ikään kuin herää Viiman maailman synkkyydestä ja palautuu takaisin omaan maailmaansa.

Joten, mahdollisten scifi-elementtien, maagisen realismin elementtien sekä erilaisten kerronnan keinojen kuten kiinnostavan henkilöhahmokuvauksen lisäksi tarinassa käytetään vielä metafiktiota kerronnan keinona, mikä hämmentää pakkaa entisestään, ja itseasiassa vain tekee tarinan paremmaksi – toimivammaksi.

Viima ja Usva ovat molemmat kirjoitettu siten, että ”elin tarinan läpi” – molemmissa teoksissa on ”juuri sitä jotakin käsittämättömän hienoa imua”, joka imee ainakin minut tarinan maailmaan sellaisella voimalla, että en nouse sieltä ylös ennen kuin tarina on luettu kannesta kanteen. Tällaiset tarinat ovat voimakkaita elämyksiä, ja sukat pyörivät jalassani siitä ilosta, että Suomesta löytyy näin lahjakkaita tarinankertojia. Aivan kerta kaikkiaan upeaa, en yhtään ihmettele että amerikkalaiset ovat halunneet ostaa näiden kirjojen oikeuksia. Mitään näin hienoa ei siltä mantereelta ole tullut ulos aikoihin.

Sitten kun pitää mielessä vielä sen, että Suomessa on Seita Parkkolan lisäksi MONTA erittäin lahjakasta kirjoittajaa ja kirjailijaa, jo pelkästään lasten ja nuorten kirjailijoita, niin kyllä tässä oikeasti olisi aihetta henkselien paukutteluun.

Viiman ja Usvan genremäärittelyihin liittyen tuli mieleen muuan irrallinen ajatus – jäin miettimään mistä dystopian aalto oikein alkoi, siis nimenomaan lasten ja nuorten kirjallisuuden puolella? Muistan kuinka syksyllä 2004 kirjoitin arviota Philip Reeven esikoisesta Kävelevät koneet (Mortal Engines 2001), ja raaviskelin tuolloin päätäni sen kanssa: teos oli scifiä, mutta ei kuitenkaan ollut scifiä. Dystopian käsite lipsui vielä tuolloin ulottumattomiini, vaikka selkeästihän Reeven koko em. sarja on tulevaisuuden maailmaa kuvaava dystopia,  eli jos määritellä haluaa, eräs scifin alalaji. Uskoakseni dystopiaa pidetään tyypillisenä esim. Cyberpunkille, joka on eräs scifin haara, mutta mitä itse olen tilannetta seurannut 2000-luvun alusta lähtien, dystopia on ”levinnyt” myös muiden kirjallisuuden lajien pariin. Esimerkiksi monet Maarit Verrosen teoksista kuten Karsintavaihe ja sen jatko-osa Kirkkaan selkeää kuvaavat tulevaisuuden dystopista yhteiskuntaa. Tällä perusteella Verrosen teoksia on käsittääkseni yritetty tyrkkiä scifi-lokeroon.

Sari Peltoniemen loistava novellikokoelma Ainakin tuhat laivaa ilmestyi 2005. Muistaakseni siinä on muutama novelli, jotka liikkuvat dystopian rajoilla. Maaginen realismi voi olla lähempänä. Olisin tarkistanut asian jotta en puhu läpiä pääni, mutta kirja ”on hyvässä tallessa muuttolaatikossa”, enkä löytänyt sitä. Tyypillistä. Mutta ainakin se pitää paikkansa, että kokoelma on loistava, joten ilman muuta kannattaa sekä lukea että hankkia omaksi ;)

Näin tällä kertaa. Monenlaista mietettä herää ja nousee pintaan kirjallisuuden kautta ja siihen liittyen. Ihanaa kun on blogi, jossa saa ruotia ja ruoputtaa asioita kunnolla, merkkimääriin tuijottamatta!

Jätä kommentti

Seita Parkkola: Viima ja Usva osa 1

maaliskuu 1, 2011 klo 12:04 pm (kierrätysosasto, Kirjat)
Tags: , , ,

Hyvää alkanutta maaliskuuta kaikille! Vihdoin sydäntalvi on taittunut ja kevät taas monta askelta lähempänä!

Ohessa asiaa Seita Parkkolan Viimasta ja Usvasta, palaan näihin vielä myöhemmin jatkopostauksen merkeissä.

Päätin vuoden 2010 lopussa alkaa paikata ”aukkoja sivistyksessäni”. Sellaiseksi olen laskenut mm. sen, että en ole lukenut Seita Parkkolan teoksia Viima ja Usva. Varsin tyytyväisenä itseeni voin todeta, että nyt nuo aukot on paikattu. ;)

Viima tuli ulos 2006. Teos oli myös Finlandia Junior -ehdokas (palkinnon sai Timo Parvelan Keinulauta). Lukukokemuksena Viima oli nimensä veroinen, välillä tuntui siltä että tukka sojottaa vaakatasossa, kun edessä avoinna olevasta tarinasta puhaltaa semmoinen Viima, että oksat pois.

Viima on teoksen päähenkilön ja minäkertojan nimi. Viima on ongelmatapaus, koska hän haluaisi olla sellainen kuin on. Skeitata ja tehdä muita sellaisia asioita, jotka eivät ehkä aivan ole järjestystä ja ankaraa kuria kaipaavien mieleen. Skeittaamisessa ”ja sen sellaisissa asioissa” ei kuitenkaan ole mitään rikollista. Paitsi se, että ne voivat joillekin olla keino itsensä toteuttamiseen. Sellainen saattaa olla suorastaan rikollista niille, jotka kaipaavat yhteiskuntajärjestystä, jossa asukkaat ovat tahdottomia nukkeja, joita voi ohjailla mielensä mukaan. Tällainen yhteiskuntajärjestys syntyy näppärästi perustamalla koulu ”ongelmanuorille”, jossa heitä palautetaan kuriin ja järjestykseen keskitysleirihengessä, ja jossa jokaisesta nuoren tekemästä virheestä vanhemmille napsahtaa niin iso lasku, että lopulta vanhemmat ovat velkavankeudessa. Ja jos vanhemmat eivät pysty maksamaan velkojaan koululle, he katoavat jäljettömiin, koulun järjestämään orjatyöhön. Ongelmanuori jää luonnollisestikin koulun huostaan, jossa hänestä muokataan yhteiskuntakelpoinen totteleva ja alistuva yksilö.

Jotakuinkin näin Viiman tarinan voi tiivistää. Sillä erolla, että Viima kuuluu myös niihin nuoriin, jotka eivät alistu koettelemuksien edessä. Poika ehkä jähmettyy hetkellisesti, pelosta, mutta pelko tuo mukanaan rohkeuden, joka auttaa jaksamaan kohti huomista. Pelko ja rohkeus käsi kädessä, samoin uudet ystävät. Salaperäinen Intia, jonka nimeä ei saa edes mainita uuteen yhteiskuntajärjestykseen kannustavassa koulussa – Intia on käynyt tätä koulua, mutta sittemmin kadonnut jäljettömiin. Kuka hän oli ja mihin hän meni? Ja miksi? Ennen kaikkea – kuinka Intia pääsi koulun valvovaa silmää pakoon?

Lukukokemuksena Viima oli yhtä aikaa ahdistava ja vapauttava. Seita Parkkola on kutonut tarinaan sivu kaupalla käsi kädessä kulkevaa pimeyttä ja valoa luoden omituiselta ja pelottavalta tuntuvan tarinamaiseman, jossa tuntuu olevan hyvin vähän toivoa. Kuitenkin toivoa on, sitä löytyy yllättävistä paikoista ja yllättäviltä tahoilta, kuten Viimakin huomaa. Viima itse, sympaattinen nuori mies, on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka on yksi tarinan vahvoista pilareista.

Usva (2009) jatkaa Viiman viitoittamaa tietä siinä mielessä, että tarinan tapahtumaympäristönä toimii jälleen nimetön tummasävyinen kaupunki. Tarinan pääosissa ovat 13-vuotiaat nuoret joita uhkaa vaara. Tarina itsessään kuvaa omasta vapaudesta kiinni pitämistä, omaan itseen uskomista sekä ennen kaikkea uskoa siihen, että jokaisella on oikeus elää tavallaan, sanoi kiusaaja tai sortaja mitä tahansa. Siinä missä Viima oli omalaatuinen nuori mies, Usva on omalaatuinen nuori nainen, joka päätyy elämänsä seikkailuun pitäessään kiinni oikeudestaan omaan elämäänsä. Usva on Viiman lailla teoksen päähenkilö ja minäkertoja.

Usvan maailma rakentuu omasta perheestä, isästä, äidistä ja pikkuveljestä, koulun käymisestä sekä ”hengissä selviämisestä”. Usva elää maailmassa, jossa hengissä selviäminen on todellista kamppailua – Viiman tavoin Usva on henkilöhahmo, joka ei alistu muiden tahtoon, sekä henkilöhahmo, joka vaikuttaa olevan ypöyksin rankkojen tapahtumien keskellä. Tarina alkaa Usvan ja Kamalan välisen epäsovun kuvauksella: Kamala on Usvan ex-paras ystävä Kamilla, jonka kanssa Usva ei enää olekaan kaveri. Yhtäkkiä Kamilla on Kamala, vastustaja, joka pikkuhiljaa muuttuu saalistavaksi viholliseksi – viholliseksi jonka tähtäimessä ei ole kukaan muu kuin Usva.

Viima ja Usvan teemat kulkevat siinä mielessä käsi kädessä, että molemmissa kuvataan todellisuutta ja sen tapahtumia muutaman syrjäytetyn yksilön kautta – sanon syrjäytetty, koska siten itse koin tarinan todellisuuden: Viima ja Usva syrjäytettiin oikeuksistaan elää ns. normaalia elämää, ja heidät laitettiin mankeliin, jossa heistä pyrittiin muokkaamaan jotakin muuta, joka muistuttaa tahdottomia nukkeja. Välillä päähenkilöt itsekin epäilevät mitä heille tapahtuu tai mitä heidän maailmassaan tapahtuu, ja pohtivat ovatko he tulleet hulluiksi, mutta tapahtumien edetessä on hyvin selvää, että hulluudesta ei ole kyse. Tai ei ainakaan Viiman ja Usvan hulluudesta, vaan pikemminkin ympäröivää todellisuutta vaivaavasta hulluudesta.

Molemmissa tarinoissa tapahtumaympäristö rajautuu itseasiassa suhteellisen pienelle alueelle, mutta on siitä huolimatta nerokas – tai ehkäpä juuri siitä eli alueen pienuudesta johtuen. On mielenkiintoista kuinka maantieteellisesti pienellä alueella voi tapahtua älyttömän paljon asioita. ”Henkisessä mittakaavassa mitattuna” maantieteellinen alue voi tuntua älyttömän suurelta. Viimassa ”Mahdollisuuksien koulu” ja sen lähellä oleva tyhjä kiinteistö sekä Viima koti olivat tapahtumien päänäyttämöt. Usvassa tapahtumia näytellään koulussa, Usvan kotona, Usvan kotitalon vintillä sekä tavaratalossa, mikä oli omasta mielestäni nerokasta – tavaratalo on ihan mahtava näyttämö, etenkin yöllinen tavaratalo. Jälleen kerran en voinut kuin ihailla Seita Parkkolan ajatuksen juoksua.

Parkkolan tapa rakentaa henkilöhahmoja on kiinnostava. Henkilöhahmot koostuvat paljon ”siitä mitä muut sanovat: tekstin kautta lukijan mielessä syntyvä käsitys ja ajatus siitä millainen henkilöhahmo on, rakentuu sekä Viimassa että Usvassa melko paljon sille, mitä muut henkilöhahmot toisistaan puhuvat. Toinen tapa jolla henkilöhahmot teoksissa rakentuvat, on kertojan kuvauksen kautta, minkä Parkkola oli mielestäni toteuttanut hauskalla tavalla – monia henkilöhahmoja kuvataan esimerkiksi heidän ulkonäkönsä kautta tyyliin ”Usva näki huppareihin hukuttautuneen hahmon, josta näkyi vain hiustupsuja”. Sanatarkasti tilanne ei Usvassa mennyt näin, mutta ajatus on sama – kertoja kuvailee lukijalle nuorisoa paljon heidän pukeutumistyylinsä kautta, ja samalla korostuu myös se, kuinka tärkeitä jotkin asiat nuorisolle ovat – kuten vaikkapa ne iänikuisen risaiset tennarit, jotka on teipattu kärjistä kiinni, tai isän ikivanha takki, jota pidetään vuodesta toiseen. Osittain tätä kautta rakentuu myös henkilöhahmon persoonallisuus.

Henkilöhahmokuvauksesta sen verran, että jos olette lukeneet esimerkiksi Jane Austenin teoksia, tiedätte että kyseessä on tarina, jossa kuvataan henkilöhahmoja 1800-luvulle tyypillisen kerronnan keinoin, eli pääasiassa niin kutsutun kaikkitietävän kertojan kautta ja avulla, jota jotkut tahot ovat pitäneet myös ns. perinteisenä romaanikerrontana. Jos ja kun joku Austeninsa lukenut ottaa Viiman tai Usvan käteensä, hän todennäköisesti hyvin pian kokee, että kyseessä on hyvin paljon Austenin fiktiivisistä maailmoista poikkeava teos, vaikka ei täsmälleen osaisikaan selittää millä tavoin. Henkilöhahmojen kuvaus on iso osa kertovan tekstin rakennetta, sillä ilman henkilöhahmoja tai niiden kuvausta ei oikeastaan ole tarinaakaan. Viiman ja Usvan kerronta tuo monessakin mielessä kirjallisuushistorian elävänä ja hengittävänä lukijan eteen, sillä teoksen kautta voi ja pystyy havainnoimaan kerronnan tavoissa ajan myötä tapahtuneita muutoksia monella tapaa, esimerkiksi juuri henkilöhahmojen kuvauksen kautta. Eräs toinen muutos joka teoksissa nousee esille on metafiktio, joka on itseasiassa ollut olemassa jo Don Quijoten ajoista lähtien, ellei jopa aiemminkin, mutta noussut uudelleen pintaan vastaan 1900-luvulla. Tästä lisää myöhemmin.

Lienee jo monta kertaa tullut ilmi, että vaikutuin kovasti sekä Viimasta että Usvasta. Enkä häpeile hehkuttaa silloin kun hehkuttamisen aihetta todella on. Palaan seuraavassa postauksessa uudelleen teosten teemoihin, myös dystopiaan ja maagiseen realismiin, koska niissä riittää purtavaa. Viiman ja Usvan kerronnallisesta kokonaisuudesta haluan vielä sanoa sen, että Usvan puolivälin jälkeen oli miellyttävää alkaa pikkuhiljaa oivaltaa kuinka tarina liittyy Viimaan esimerkiksi henkilöhahmojen kautta. Kaiken kaikkiaan Parkkola on siis kutonut kokoon kaksi teosta, jotka ovat tarinarakenteen osalta (mitä tapahtuu ja missä järjestyksessä) toteutettu erinomaisen hyvin, ja jotka kielellisen toteutuksen osalta kolahtivat ainakin minuun. Teosten tyyleissä, sananvalinnoissa sekä esimerkiksi henkilöhahmojen nimissä on paljon samankaltaisuuksia. Olen lukija, johon Parkkolan tyyli vetoaa, ja koin löytäneeni kaksi aarretta, joista ei haluaisi päästää irti.

2 kommenttia

Arra – pohdintoja

helmikuu 6, 2011 klo 2:00 pm (kierrätysosasto, Kirjat)
Tags: , , ,

Syksyllä 2010 esittelin Maria Turtschaninoffin kirjoittaman hienon teoksen Arra. Samassa yhteydessä puhuin Arrasta sekä kritiikkien lyhyydestä. Tarkoittaen sitä, että usein kriitikeissä ei pituuden puolesta pysty sanomaan kuin murto-osan siitä, mitä teoksesta haluaisi sanoa. Olen itseasiassa miettinyt melko paljon terminologiaa tähän liittyen: voiko enää ylipäänsä puhua kirjallisuuskritiikeistä, koska esim. 1500 merkin ”laajuinen” teksti ei jätä juurikaan liikkumavaraa varsinaisen kritiikin suhteen – tällaisissa mitoissa, jotka ovat yleisiä mm. sanomalehdissä, on kyse enempi kirja-esittelyistä tai kirja-arvioista.

Arran kohdalla minulle kävi siten, että arvion lyhyestä pituudesta johtuen en teoksesta pystynyt sanomaan kuin murto-osan siitä mitä olisin halunnut sanoa. Teosta lukiessani koin ahaa-elämyksiä toisensa jälkeen ihaillessani tapaa jolla tarina on rakennettu, monin paikoin perinteisiä sadun elementtejä hyödyntäen.

Seuraavassa tarkastelen Arran tarinaa muutamien saduille sekä fantasiakirjallisuudelle tyypillisten elementtien kautta. Monet sadun elementeistä, kuten esimerkiksi taikametsä tai maaginen metsä, ovat myöhemmin yleistyneet myös fantasiakirjallisuuden puolella, joten tässä mielessä en pyri erottelemaan sadun ja/tai fantasian elementtejä tiukasti toisistaan, vaan lähinnä purkamaan auki Arran tarinaa niiden avulla. Teille lukijoille olisi tässä vaiheessa kovasti hyötyä siitä, jos olette lukeneet Arran.

Kuningaskunta, kuninkaat, kuningattaret, prinssit ja prinsessat ovat niitä ensimmäisiä ”ilmiselviä” sadun elementtejä, jotka Arran tarinasta hyppäävät eteen, mutta nämä elementit nousevat esille vasta myöhemmin tarinassa. Tarina alkaa metsän keskeltä, kuvauksella kuinka Arra kasvaa metsässä ikään kuin metsän kasvattina. Metsä, etenkin maaginen tai taianomainen metsä on myös perinteinen sadun elementti, samoin myös fantasian elementti. Arran tarinan ”alkumetsä” ei sinänsä ole maaginen, tai ainakaan tarinassa ei nouse esille elementtejä jotka tekisivät siitä maagisen metsän, mutta tapa jolla Arra kasvaa ”luontoyhteyteen” metsässä ja muualla metsää ympäröivässä luonnossa, tuo sadun maagiset elementit läsnä olevaksi Arran tarinaan.

”Luontoyhteyden” kautta, eli sen myötä että Arra kasvaa metsässä imien itseensä maan tuntotilat ja äänet, tarinassa yhdistyvät sadun elementit fantastisiin elementteihin: tarinaa voi tulkita myös siten, että Arra saa Äiti-Maalta lahjoja, koska hän on enemmän Äiti-Maan lapsi kuin oman perheensä lapsi. Omassa perheessään Arra on vähä-älyinen hylkiö, joka ei välillä saa edes ruokaa, koska hän ei perheensä mielestä sitä ansaitse – perhe ei koskaan vaivaudu edes selvittämään mitä Arran hiljaisuuden ja mykkyyden taakse kätkeytyy. Vanhemmat ja sisarukset vain olettavat Arran olevan vähä-älyinen, mistä johtuen lapsen juopa muun perheen välillä syvenee syvenemistään. Äiti-Maa puolestaan tarjoaa lapselle kaiken mitä tarjottavana on, ja lapsi ottaa sen vastaan, tosin ymmärtämättä itsekään sitä mitä kaikkea on saanut. Lapsi vaeltaa metsässä kuunnellen maan erilaisia ääniä ja oppien niistä, vaikka ei vielä pitkiin aikoihin ymmärrä mitä kaikkea on kuullut, ja ennen kaikkea mitä on oppinut.

Arran lapsuus on kova ja raaka, jossa julmat ja raa’at asiat tapahtuvat omassa perheessä, ja joita lapsi ei pysty eikä edes halua käsitellä. Äiti-Maa on vertauskuvallinen äiti, josta tulee myös konkreettinen äiti, koska Arra kokee eniten olevansa kotonaan metsässä. Kun kotitalo palaa ja edessä on muutto kaupunkiin, Arran pyrkii kaupungissa etsimään korvikkeen taakse jääneelle metsäluonnolle. Lähin korvike löytyy merestä, jonka äärelle tyttö pyrkii tavalla tai toisella. Meri antaa hänelle sen voiman, jota metsä ei enää pysty antamaan. Saduille ja fantasialle on tyypillistä, että luonnon elementtien kautta, etenkin niiden kanssa sopusoinnussa ja niitä kunnioittaen, yksilö oppii ja kasvaa ymmärtämään ”kaiken ykseyttä”, sitä että ihminen on yhtä ”muun olevaisen kanssa”.

Monesti saduissa ja fantasiakirjallisuudessa esim. taikojen tekeminen tai magia on kyky ”olla yhteydessä” johonkin ihmistä suurempaan, ja ihmisen aikomus eli se mistä motiiveista käsin ihminen kykyjään tai lahjojaan käyttää, määrittelee sen onko kyseessä ”hyvä vai paha taikuus tai magia”. Arralle luontoyhteys on ainoa mitä hän tietää ja tuntee, koska ihminen/ihmiset eivät ole koskaan päästäneet häntä yhteyteen toistensa kanssa, vedoten siihen että tyttö on jälkeenjäänyt ja vähä-älyinen. Arra ei tiedä muusta kuin siitä, mitä on luonnosta ja luonnolta oppinut, ja pitää sitä sitä luonnollisena tapana olla ja elää, ja myöhemmin elämässään luontevalla tavalla yhdistää tällaisen tavan ”olla” myös tekemiseen: Arra osaa käsitellä luonnon materiaaleja, ja hänestä tulee taitava korin punoja.

Myöhemmin hänestä tulee myös taitava kutoja, joka kutoo kauniita kankaita laittaen koko sielunsa töihin joita hän tekee. Tällöin Arra ja hänen sisaruksensa asuvat kaupungissa yhden sisaruksen kodissa, ja vähitellen heistä tulee talon kotiorjia, jotka pidetään näkymättömissä muilta. Arra piilotetaan, ilkeä isosisko piilottaa ”ruman, typerän ja yksinkertaisen siskonsa”, ja pakottaa tämän orjaksi, ikään kuin konsanaan Tuhkimon tarinassa. Samaan aikaan isosisko kuitenkin jatkuvasti epäilee sisartaan, sitä onko tämä sittenkään niin yksinkertainen ja typerä, ja ennen kaikkea häpeää itseään omien tekojensa johdosta, sekä kadehtii sisarelta tämän lahjaa – kykyä kutoa kauniita kankaita. Isosisko tekee kaikkensa tuhotakseen Arran hengen ja mielen – hän keksii keinon toisensa jälkeen musertaakseen ja murtaakseen Arran tahdon ja tämän sisällä elävän toivon. Tätä kautta, Arran perheen ja etenkin ilkeän sisaren kautta kertomuksessa nousevat esille ”sadun ilkeiden perheenjäsenten arkkityypit”, jotka pyrkivät kaikin keinoin ylläpitämään omaa omanarvon tuntoaan, joka ilmenee pääasiassa muiden haukkumisena ja vähättelynä sekä kiusaamisena.

Toivo on elementti, joka saduissa on voimakkaasti läsnä. Toivo kulkee tiiviisti käsi kädessä pelon/epätoivon kanssa, ja kumpuaa henkilöhahmon halusta voittaa tielleen tulevat esteet, koska tavoite jota kohti henkilöhahmo pyrkii on yleensä jopa oman elämän uhraamisen arvoinen. Arran tavoitteeksi nousee ensin vapaus ja siitä nauttiminen, myöhemmin prinssin henkilöhahmo. Nämä kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa: Arra nauttii vapaudestaan vaeltamalla öisen kaupungin katoilla ja tummissa maisemissa. Sisko ei tiedä näistä retkistä mitään, ja Arra tekee kovasti töitä pitääkseen retkensä salassa. Eräällä tällaisella retkellä Arra tapaa nuoren miehen, joka osoittautuu kuningaskunnan prinssiksi. Saduissa rakastuminen tapahtuu monesti ”äkkileimahduksella”, ja fantasiaromaaneille on puolestaan tyypillistä että rakkauden liekki syttyy pikkuhiljaa. Näin tapahtuu myös Arrassa. Nuorten kanssakäyminen alkaa ystävyydestä, joka syvenee rakkaudeksi. Kummankaan kotona asiasta ei tiedetä mitään, ja etenkin kun Arran isosisko saa tietää Arran yöllisistä retkistä, hän tekee kaikkensa estääksen ja tuhotakseen Arran vapauden. Prinssi kuitenkin löytää Arran, (samoin kuin sadun prinssi löytää Tuhkimon), huolimatta siitä kuinka paljon Arra sisar yrittää estellä.

Kuten saduissakin usein on, sadun päähenkilö joka kohtaa paljon kurjuutta ja vaikeuksia, omaa äärimmäisen huonon oman arvon tunnon. Kun päähenkilö alkaa ymmärtää ja löytää oman arvonsa, hänen vaikeutensa vähenevät yksi toisensa jälkeen. Arran tarinassa tämä teema kulkee syvällä tarinan sisällä. Arran oma voima on löytää oma arvonsa, ymmärtää oma arvonsa. Prinssin henkilöhahmolla on suuri rooli Arran tekemässä löytöretkessä oman itsensä sisälle, ja osaltaan prinssin henkilöhahmo avittaa myös niiden oivallusten syntymisessä, jotka vihdoin johdattavat Arran omalle tielleen, löytämään oman kauniin ja voimakkaan itsensä – prinssi sekä ystävyys prinssin kanssa osoittautuu tytölle niin arvokkaaksi asiaksi, että vaikka hän ehkä kokee itsensä arvottomaksi, prinssinsä tyttö haluaa pelastaa. Yritti joku estää tai ei, ja tämän huomaa myös Arraa katkerasti kahdehtiva ilkeä isosisko.

Onnelliset loput ovat saduille tyypillisiä. Arran tarina päättyy onnellisesti, hän pelastaa prinssinsä sodasta ja he saavat toisensa. Legenda kertoo, että Arrasta tuli kaunis ja viisas kuningatar, jota valtakunnassa muistellaan vielä satoja vuosia myöhemmin.

4 kommenttia

« Vanhemmat artikkelit

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.