Alas taikavirtaa

Sirpa Puskalan tekstillä jatketaan. Vuorossa on Tapaus Allu Salminen (WSOY 2003), jonka luin heti Taivas taskussa -teoksen perään.

Taivas taskussa -teoksesta puhuessani tulin maininneeksi kuinka Puskalan kirjoissa yhtenä kantavana teemana toimii säröilevä perhe-elämä tai perheyhteisö. Muita teemoja Puskalan kirjoissa ovat oman identiteetin etsiminen ja löytyminen sekä nuoruus, aika jota niin usein nostalgisoidaan ja muistellaan. Monissa Puskalan teoksissa nuoruus on repivä ja rikkinäinen elämänvaihe, jossa ei ole mitään nostalgista. Tätä kautta myös selviytymisen, sen että ylipäänsä selviää hengissä aikuisikään asti, voisi nostaa yhdeksi Puskalan teosten teemoista. Kaikkein tärkeimmäksi teemaksi olen kokenut ajatuksen ”elämä voittaa”. Näin suoraan asia ei tule kaikissa Puskalan kirjoissa esille, mutta se on luettavissa rivien väleistä. Etenkin Tapaus Allu Salmisen kohdalla elämä voittaa -ajatus pelasti minut lukijana valtavalta ahdistukselta, koska välillä todellakin näytti siltä, että Allun elämästä ei tule yhtään mitään. Anteeksi, yleensä ei ole tapana paljastaa kuinka kertomukset loppuvat, mutta tämän teoksen kohdalla koen sen tarpeelliseksi.

Summa summarum: Tapaus Allu Salminen on jo pelkästään tarinarakennetta ajatellen (= se missä järjestyksessä tarina kerrotaan) erittäin hieno kirja. Kun tähän lisätään itse tarina, eli kertomus Allusta ja Allun elämästä, kokonaisuus on erinomainen, ja toimii valtavan hyvin. Ottaen huomioon sen, että tarina kerrotaan puhekielellä. En itse asiassa tiedä onko puhekielisyydellä sinänsä väliä, mutta jostakin syystä omat lukutottumukseni ovat kuljettaneet minua sellaisten kirjojen parissa, joissa pääasiassa käytetään yleiskieltä. Joten Sirpa Puskalan kirjoihin tutustuessani niiden puhekielisyys oli minulle lievä shokki. Totuin siihen nopeasti, mutta aina välillä asia kiinnittää edelleen huomiota. Sen vuoksi mainitsen asiasta tässä yhteydessä.

Kuten Taivas taskussa -teoksessa, myös Tapaus Allu Salmisessa oli napakka takakansiteksti:

Allu Salminen joutuu kuusivuotiaana muuttamaan Ruotsiin äitinsä oikkujen ja vapaudenkaipuun vuoksi. Kymmenen vuoden kuluttua Allu on taas Suomessa, mutta vierauden tunne ei hellitä.

Tapaus Allu Salminen kertoo juuriltaan irti revityn, omaan maailmaansa linnoittautuvan pojan tarinan. Erikoisen ulkomuotonsa ja poikkeavan käytöksensä vuoksi nuorukainen ei jää keneltäkään huomaamatta. Jenni ja Susa käyvät kuumina, Jykä hautoo kostoa, eikä opettaja Leena Virtanen saa millään irroitettua katsettaan oppilaansa puseronkauluksen alta pilkistävästä käärmeestä.

Allun itsensä lisäksi tarinaa kertovat Jenni, Susa, Jykä, äiti, isä, Jouni sekä Leena Virtanen. Suositun kirjailijan uusin romaani on hieno tapaustutkimus persoonasta, joka avautuu vähitellen ja kivuliaasti. Lukija jää miettimään, ovatko asiat lopultakaan sitä miltä näyttävät.

Tapaus Allu Salmisen tarinarakenne kiinnitti huomioni siksi, että tarina kerrotaan hyvin monen eri kertojan näkökulmasta. Toisin sanoen se käsitys joka lukijalle Allu Salmisesta muodostuu, muodostuu useasta eri lähteestä. Kirjallisuustieteilijälle tämä on vähän sama asia kuin olisi päässyt karkkikauppaan: kerrankin saa/voi konkreettisesti havainnoida kuinka henkilöhahmo ja henkilöhahmon persoonallisuus rakentuu/rakennetaan tarinan kautta ja tarinan avulla. Tällaiset asiat ovat niitä ”pikku juttuja”, jotka kiinnostavat minua äärettömästi, ja joista voisin tehdä vaikkapa tutkimusta, sikäli mikäli olisin tutkijan uran valinnut. No oli miten oli, tarinaa siis kerrotaan usean eri henkilöhahmon näkökulmasta, mikä on siinä mielessä riskaabeli valinta, että tällainen tarinarakenne saattaa helposti rikkoa kokonaisuuden, mikäli sitä ei osata tehdä kunnolla. Puskalan kohdalla tällaista seikkaa ei tarvitse miettiä, koska hän hallitsee kyseisen tarinarakenteen käytön erinomaisesti, ja sen myötä muodostuva kokonaisuus toimii loppuun saakka. Itse näen asian myös siten, että juuri eri osista muodostuvan kerronnan kautta tarina saa särmää, jota siinä ei muussa tapauksessa välttämättä olisi. Lisäksi loppua kohden tarina tuntuu kiihtyvän ja kiihtyvän, ja itse muistan monta kertaa miettineeni ”että mitenkähän tässä käy”. Välillä kirja oli pakko jättää kesken, koska en yksinkertaisesti uskaltanut lukea.

Kesken kirja jäi kohdassa, jossa Allu tulee stressilomalle jääneen äidinkielen opettajansa kotiin. Opettaja on antanut Allulle tukiopetusta Allun heikon kielitaidon vuoksi. Tällä kertaa tilanne on eri. Allu ei ole ilmoittanut tulostaan, ja opettaja on tosiaankin jäänyt stressilomalle. Opettaja on siis nuori nainen, jolla on ilmeisesti jonkinlaisia parisuhdeongelmia. Mistä johtuen hän on vetänyt ”tennarit”, eli kunnon kännit. Ja Allu pamahtaa samalla hetkellä ovesta sisään. (Tämän jälkeen oli pakko pitää taukoa, koska kertomuksen tunnelma oli niin tiivis. Ja koska pelkäsin mitä seuraavaksi tapahtuu.)

Puskala tarttuu tässä hyvin herkkään aiheeseen: opettaja sammuu sohvalle, josta Allu kantaa hänet sänkyyn. Jokin aika myöhemmin opettaja herää siihen, että hänen 16-vuotias oppilaansa nukkuu hänen kainalossaan, hänen omassa sängyssään. Ja reagoi tilanteeseen kirkumalla ja huutamalla, että poika on raiskannut hänet.

Syntynyt tilanne on erittäin monimutkainen kaikille osapuolille, etenkin opettajalle, jolla ei ole selvää käsitystä tapahtumien kulusta. Allu tietää kyllä mitä tapahtui – eli ei mitään – mutta poika on pahassa välikädessä ja ahdingossa tästä huolimatta. Koska hänellä ei ole oikein ketään kenelle asioista puhua, saati sitten näin vaikeasta tilanteesta.

Minusta Puskala kertoo ja kuvaa koko Allun tarinan mahdottoman hienosti, ja etenkin tämän em. tapahtuman erittäin hienolla ja luontevalla tavalla: kertomuksen jännitys säilyy ja kantaa loppuun asti, ainakin itse pelkäsin Allun puolesta viimeisille sivuille saakka. Mutta kerrankin vastassa oli onnellinen loppu, joka sekin oli kuvattu siten, että ei se varsinaisesti onnellinen ollut. Asiat vain alkoivat järjestyä, kun poika vihdoin ja viimeinen sai suunsa auki, ja löysi jonkun joka kuuntelee. Hienoimmalta tuntui se, että loppua voi oikeasti sanoa onnelliseksi, vaikka se ei periaatteessa sitä ollut: suhteutettuna Allun rankkaan elämään mikä tahansa normaali asia alkaa tuntua ”onnelliselta”. Tämä ajatus varmasti jossakin määrin kuvaa sitä henkisen rankkuuden tasoa, jolla tarinassa liikutaan. Sekä sitä taitoa, jolla Puskala puhaltaa tarinaan elämän henkeä – onnea voi olla, ja usein onkin, se tavallinen arkipäivän elämä.

Iloisiin halauksiin ja suukotteluihin päättyessään tämä tarina olisi romuttunut täydellisesti. Mutta nyt, kun asemalla onkin vastassa omasta epävarmuudestaan tietoinen isä, joka varovasti halaa poikaansa, tilanne on äärettömän luonnollinen: jos isä ja poika eivät ole nähneet vuosiin, eivätkä oikeastaan edes tunne toisiaan, ei tunnu luonnolliselta että suomalaiset miehet syöksyisivät kyynelehtien toistensa kaulaan.

Sirpa Puskala – Tapaus Allu Salminen: suosittelen ihan kaikille. Viisi tähteä!

Haukan väreissä ja Tarjolla tosi rooli -kirjojen jälkeen tunsin pientä nahkeutta tarttuessani lukuvuoroaan odottaviin Sirpa Puskalan kirjoihin. Molemmista em. kirjoista jäi hiukan mitään sanomaton olo: toisaalta niissä oli aivan mielettömästi kaikkea sellaista ”oikeaa”, mitä ihmisten elämissä on, mutta se ei riittänyt. Haukan väreissä tämän tunteen syntymiseen vaikutti lähinnä ahdistava ja äkillisesti eteen tuleva loppu. Olisin kaivannut tarinaan vielä hiukan lisää ”jotakin”. Mitä se jotakin sitten on, älkää kysykö. Itse tarina oli erittäin vaikuttava siinä mielessä, että Puskala todella osaa kuvata nuoren/nuorten ajatusmaailmaa, ja mennä henkilöhahmojen päiden sisään siten, että ei synny teennäistä vaikutelmaa. Tämä on asia, joka on minulle lukijana todella tärkeä: jos tarinasta syntyy henkilöhahmokuvauksen kautta teennäinen olotila, tarina ei yksinkertaisesti toimi minulle.

Tarjolla tosi rooli ei kolahtanut päähenkilönsä vuoksi. Koin Miisan hahmon kerta kaikkiaan niin ärsyttävänä, että oli vaikeaa lukea tarina loppuun. Luin kuitenkin, mistä olen hyvilläni. Vaikka loppu oli aivan erilainen kuin mitä odotin, siinä tapahtui ratkaisu johonkin suuntaan, eli Miisa teki päätöksen. Ehkä tämä ”ratkaisun tapahtuminen” oli juuri se mitä jäin kaipaamaan Haukan väreissä -kirjassa. Lukeudun ilmeisesti niihin lukijoihin, joiden täytyy saada jonkinlainen ”päätös” asioille. Ja mitä Tarjolla tosi rooli -kirjaan tulee, itse tarinahan on erittäin toimiva, samoin kuin Haukan väreissäkin. Nuorten ihmisten mielenmaisemia kuvataan joko kaveripiirin tai perhe-elämän tai näiden yhdistelmien kautta. Realistista elämän kuvausta.

Viisi Puskalan teosta luettuani voisin sanoa että niiden perusteella Puskalan tuotannosta muodostuu käsitys sellaisen perhe-elämän kuvaamisesta, jossa on jonkinlainen särö. Toisissa tarinoissa särö on suurempi kuin toisissa, mutta kaikissa näissä tarinoissa se on ollut läsnä. Itseäni tällainen lähtökohta ei häiritse lainkaan, koska tässä maailmassa perheitä on yhtä monenlaisia kuin meitä ihmisiäkin. Kaikilla kaikki asiat eivät aina mene putkeen ja ole ”täydellistä”. Tämä oli yhtenä teemana Taivas taskussa -kirjassa.

Yleensä en juurikaan perusta kirjojen takakansiteksteistä, koska hyvin usein niissä kerrotaan jotakin aivan muuta kuin mitä kansien välistä löytyy. Taivas taskussa -kirjan takakansiteksti kuitenkin summaa napakasti yhteen tarinan ajatuksen.

Kesäloma on alkamassa, eikä kymppiluokkalaisella Lauralla ole minkäänlaisia tulevaisuudensuunnitelmia. Aikuisuus odottaa täynnä vaatimuksiaan, ja äiti painostaa akateemiselle uralle. Suuri ihastus Niklaskin haluaa seurustelulta liikaa. Kuinka pitkälle Laura voi, tai edes haluaa, suhteessa mennä?

Kenellekään ei voi edes uskoutua. Vai voisiko sittenkin? Taiteellisesti lahjakkaalle Lauralle uusia siveltimenvetoja väläyttelee oma mummi – avarakatseinen, yleisestä mielipiteestä piittaamaton taidemaalari Eini Kolehmainen. Calvadosta naukkaileva ja pikkusikareita tuprutteleva räiskyvä leidi ajattelee, että vaillinainen on paljon enemmän kuin kokonainen.

Vaikka tulevaisuus tuntuukin Laurasta pelottavalta, taskun pohjalta voi löytyä kokonainen taivas.

Tarinasta jäi parhaiten mieleen kokonaisuus: Lauran tarina, joka nivoutui osaksi elämän suurempaa kudosta erilaisten elämänkokemusten myötä. Ahdistus, ilo, onni, pelko ja menetys kulkevat käsi kädessä Lauran elämässä kesäisten päivien myötä. Realistinen tarina voisi periaatteessa kuvata kenen tahansa tytön tai pojan elämää 16-ikävuoden kieppeillä: omat halut ja toiveet, joita nuorella elämän suhteen on, vaikka niitä ei välttämättä osaisikaan sanoiksi asti pukea. Perheen ja suvun taholta tulevat paineet, etenkin mitä niin sanottuun ”uraan tai uran luomiseen” tulee. Lauran tapauksessa äiti toivoisi, että tyttö ”tekisi elämällään jotakin”, ja tässä tapauksessa se jotakin on akateemisen uran luominen. Lukioon meneminen, vähintään kuuden ällän kirjoittaminen (kuten serkkutytöt), ja sen jälkeen yliopistoon. Mutta Laura ei halua. Koulutukseen liittyvä perusristiriita, jota on käyty ja varmaan edelleenkin käydään läpi hyvin monissa perheissä. Lapsi haluaa yhtä ja vanhemmat toista. Loistavaa tarinassa on juuri se, kuinka Puskala kuvaa tilanteita: nuoren epävarmuuden ja vanhempien toiveiden kohtaamista, jonka ei välttämättä tarvitsisi kiristyä riidaksi asti, mutta jonka yksi väärässä paikassa lausuttu sana saa palamaan rovion lailla. Ja sitten lähdetään talosta ulos ovet paukkuen, ja vanhemmat soittelevat perään.

Mummon henkilöhahmo on loistava. Samoin suhde, joka mummon ja Lauran välillä on. Kaikesta värikkyydestään huolimatta mummo pystyy tarjoamaan Lauralle vakautta ja rauhallisuutta, jota tytön elämästä tuntuu puuttuvan erilaisten vaatimusten ristitulessa.

Jos Laura on taidemaalari, Sirpa Puskala on verbaalinen taidemaalari. Maailmat ja elämät joita hän kirjoihinsa maalaa ovat aina jollakin tavalla koskettaneet minua, vaikka kaikista tarinoista en ole pitänytkään syystä tai toisesta. Puskalalla on taito kuvata nimenomaan vivahteita, joista suuret kokonaisuudet ja ennen kaikkea elämykset hyvin usein muodostuvat.

Kirjan nimi kiinnitti huomiota, siis ennen kuin olin tarinan lukenut: nimi on minusta hyvin kaunis. Se ikään kuin ”lyö yhteen” laajuuden ja pienuuden. Laaja taivas, joka on pienessä taskussa. Sanayhdistelmä on jossakin määrin paradoksaalinen, ja jossakin määrin toiveikas. Toiveikkuus on varmaan lähinnä omaa assosiointiani, mutta silti. Koin kaikki nämä mietteet positiivisina, sillä monesti kirjojen nimet eivät hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Sen vuoksi on mukava aina pysähtyä hetkeksi miettimään asiaa, kun pohdintoja synnyttävä nimi osuu kohdalle. Ja niin, minusta nimi myös kuvaa tarinaa, Lauran sielunmaisemaa, hienolla tavalla.