Alas taikavirtaa

Millä tavoin kuvallista kerrontaa voi lähestyä? Pohdin asiaa Tutkiva katse kuvakirjaan (BTJ 2001) -teoksesta saatujen vinkkien avulla. Kuvittaja Mika Launis (kuvittanut mm. Pottereiden suomennokset sekä Antti Halmeen teoksia) tarjoaa artikkelissaan välineitä kuvan lukemiseen. Hän kirjoittaa näin:

“Taideteoksen rakenne muodostuu poikkeuksetta hajottavista ja järjestystä luovista elementeistä. Näillä paitsi ärsytetään tarpeita ja luodaan mielihyvää, myös arvotetaan näitä kokemuksia. Jokainen taideteos muodostuu tavalla tai toisella vastakohtaparien jännitteestä: positiivinen/negatiivinen, kontrasti/harmonia, satunnainen/pysyvä, väri/vastaväri, anarkia/organisoituminen, rytmi/melodia, syklinen/lineaarinen, suhteellinen/absoluuttinen jne. Tämä jännite on taideteoksessa vangittu kompositioksi.” (s.66)

“Kirjan kuvituksen tehtävänä on voimistaa ja fyysistää tarinan luomat mielikuvat. Kuvat osallistuvat tarinan lineaariseen kulkuun vain osittain, tukeakseen sen kehittelyä. Ne avaavat näkymiä tarinan kuvalliseen maailmaan. Niitä voidaan verrata elokuvan otoksiin, tai paremminkin niistä tehtyihin still-kuviin, ja niiden ja tekstin suhdetta voidaan käsitellä samoin kuin Sergei Eisenstein teki montaasiteoriassaan. Kuvat avautuvat tekstin lineaariseen kulkuun nähden syvyyssuuntaan ja niillä on oma ajallinen kulkunsa. Niiden aikakäsitys on suhteellinen, relatiivinen.” (s. 69)

Kuvassa 1 vanha mies seisoo kädet puuskassa Hugon edessä ja katsoo kun poika työskentelee. Oman huomioni vangitsi ensin vanhan miehen hahmo, ja vasta sen jälkeen katselin kuvan muita elementtejä. Se, että mies seisoo suupielet alaspäin ja kädet puuskassa jossakin määrin konkretisoi miehen suhtautumisen Hugoon – kuten tekstikatkelmasta kävi ilmi, ja etenkin aiemmin kertomuksessa on tullut ilmi, mies ei ole suhtautunut kovin ystävällisesti Hugoon. Onhan hänellä tietysti ollut siihen hyvä syy, koska Hugo on varastanut häneltä tavaraa, mutta mies itse varasti Hugon päiväkirjan. Koin kuvan siten, että vanha mies ja Hugo ovat ikään kuin Mika Launiksen mainitsema vastakohtapari: vanha mies negatiivinen ja Hugo positiivinen. Ja heidän välillään on jännite. Kuva konkretisoi tämän jännitteen visuaalisen ilmaisun kautta – kuten Launis totesi, voimistaa ja fyysistää tekstin luomat mielikuvat. Tosin sillä erotuksella, että koska HG:ssa on kyse kuvaromaanista, kuvat suoranaisesti myös kertovat tarinaa ja vievät sitä eteenpäin, eivätkä osallistu tarinan kerrontaan vain osittain, kuten kuvakirjoissa tai kuvitetuissa kirjoissa.

Kuvassa 2 Hugo korjaa lelua hyvin keskittyneen oloisena. En tiedä yhtään (enkä uskalla arvella) millä tekniikalla/minkälaisilla välineillä kuvat on tehty, mutta itselleni tulee kaikista näistä kuvista mieleen hiilivärit sekä lyijykynät. Tämän kuvan koin hyvin positiivisena, etenkin koko tarinaan suhteutettuna, koska Hugo tuntuu ikään kuin hohtavan jossakin hämärässä tilassa. Vaikka edellisestä kuvasta kävi hyvin ilmi, että hän on lelukaupassa kauppiaan kanssa. Jostakin syystä kuva herättää mielessäni kaiun pojasta, joka on uponnut omaan maailmaansa, ja keskittyy niin täysillä tekemään asiaa jonka parhaiten osaa, että hän alkaa hohtaa. Kuvan rytmi/melodia tuntuisi olevan hyvin rauhallinen.

Kuva 3 on lähikuva, mutta silti Hugo tuntuisi vielä loistavan. Pojan kasvoilla on melkeinpä lempeä ilme hänen työskennellessään.

Kuvan 4 päähenkilö on hiiri. Kuvan perusteella lukija tulkitsee – ainakin minä tulkitsin – että Hugo sai hiiren korjattua. Tekstissä asia mainitaan lauseella ”hiiri kipitti äänekkäästi tiskin yli”, mikä vahvistaa tulkinnan.

Sisko Ylimartimo kirjoittaa seuraavasti: Kirjan kuvitus on itsessään jo intertekstuaalista, koska se viittaa aina johonkin kirjalliseen tekstiin, ellei kysymyksessä ole sitten pelkkä tekstitön katselukirja. Kuvitus voi olla intertekstuaalista myös toisella tavalla: se kytkeytyy tavalla tai toisella johonkin tekstin ulkopuolella olevaan subtekstiin.

Ylimartimo kirjoittaa myös näin: ”Koko kuvitus voi rakentua intertekstuaalisuuden varaan: se viittaa esimerkiksi muuhun kuvataiteeseen tai kulttuuriin.” (s. 85) Minusta näin HG:ssa tapahtuu tarinan loppupuolella, jossa ”siteerataan” kuvia Georges Meliesin elokuvista. Näiden kuvien myötä teoksen leipätekstissä olevat Georges Meliesia koskevat viittaukset ikään kuin konkretisoituvat. Edelleen Sisko Ylimartimo kirjoittaa myös näin: ”Teknis-visuaalinen intertekstuaalisuus on myös mahdollista. Kuvittaja voi siteerata suoraan valmiita kuvallisia elementtejä.” (s. 86)

Koin, että HG:ssa valmis kuvallinen elementti on esimerkiksi kuva junasta, joka on syöksynyt rautatieaseman läpi ja aseman seinästä ulos. Veturi roikkuu ilmassa tiiliseinässä olevassa aukossa, ja koko näkymä on suorastaan absurdi. Mutta myös tosi – tämä onnettomuus tapahtui oikeasti 1800-luvun lopulla, ja kuvassa oleva, aseman seinästä roikkuva veturi on koristanut mm. monia onnettomuutta kuvaavia julisteita. Yhtä aikaa kertakaikkisen absurdi ja samalla kertaa vakava kuva. Joka näin ollen viittaa myös muuhun ”kuvataiteeseen ja kulttuuriin”: onnettomuus on saanut tilaa monella tasolla juuri tämän kuvan myötä.

Kuvien osalta voisi pohtia myös monia muita asioita, kuten vaikkapa kuvissa tapahtuvaa liikettä: mitä kaikkea sellaista HG:n kuvissa tapahtuu, että syntyy mielikuva liikkeestä? Mitkä elementit oikeasti ja loppujen lopuksi ”liikkuvat”? Sirke Happonen pohtii mm. kuvan liikettä artikkelissaan Liike, kuvakirja ja kuvitettu teksti.

Loppukommenttina kuviin (ja kuvitukseen) lainaan kääntäjä Riittaa Oittista, joka artikkelissaan pohti kuinka ”kuvia käännetään” kielestä toiseen, eli lähinnä kuvan ja sanan dialogisuutta. Riitta Oittinen kirjoittaa näin: On kuitenkin tärkeää muistaa, ettei lukija tietenkään koe kuvaa ja tekstiä sellaisina kuin taiteilija on ne luonut, vaan sellaisina kuin lukija ne itse kussakin tilanteessa tajuaa. (s. 149)

Aivan lopuksi vielä lasten ja nuorten kirjallisuudesta. Yleisellä tasolla ajatellen, ja viitaten etenkin Grafomaniassa viime aikoina käytyihin keskusteluihin, Hugo Cabret on erinomainen esimerkki siitä monimuotoisuudesta joka kyseiseen kirjallisuuden osa-alueeseen liittyy: lasten ja nuorten kirjallisuutta ei tehdä idiooteille. Lapset ja nuoret ovat ajattelevia, fiksuja ja havaintoja tekeviä ”olentoja”, joille voi suunnata hyvin monenlaista ja ennen kaikkea monitasoista ja monimuotoista kirjallisuutta, joka haastaa lukijansa ja kuulijansa ajattelemaan. Kuten Hugo Cabret. Teos haastaa ajattelemaan, haastaa pohtimaan sitä, mitä ilmaisu oikeastaan on: mitä kirjallinen ilmaisu on ja mitä kuvallinen ilmaisu on. Teos on ”elävä ja hengittävä tervehdys” siitä, että Suomessa ilmestyy ja julkaistaan hyvin korkeatasoista lasten ja nuorten kirjallisuutta, sekä kotimaista että ulkomaista. Nämä ovat asioita joita usein vähätellään, mutta joista oikeasti pitäisi olla ylpeä.

Tiedän että olen kriitikon roolissa joskus ottanut, Suomen mittakaavassa lähinnä ajattelun ja asenteiden tasolla mitattuna, yltiöpositiivisen asenteen kirjallisuuskritiikkeihin, mutta minua ärsyttää suunnattomasti se tietynlainen perusnegatiivinen ajattelu, joka tässä maassa ja tässä kansassa vieläkin asuu. Ja kyllä, se asuu myös minussa, eli en tässä ”syyttele” ketään tai osoittele sormella ketään, koska tiedän että malka on myös omassa silmässäni. Mutta se minkä voin tehdä, tai ainakin edes yrittää tehdä täällä tässä blogissa, on yrittää etsiä asioista kolikon toinen puoli, se positiivinen puoli. Mitäpä haittaa siitä olisi (?).

Ja ennen kaikkea – onko siitä jotakin haittaa, jos lapsille ja nuorille tarjotaan laadukasta, haastavaa ja moniulotteista kirjallisuutta?

Edelliseen merkintään viitaten: joku saattaa ihmetellä miksi mietin niinkin yksinkertaista asiaa kuin mitä kuvaromaani tarkoittaa? Maalaisjärki sanoo, että tottahan kuvaromaanissa on kyse romaanista jossa tarinaa kerrotaan kuvin. Mutta en olisi kirjallisuudentutkija, jos en miettisi mitä kuvaromaani ”todella” tarkoittaa? (Me kirjallisuudentutkijathan olemme tunnettuja siitä, että teemme yksinkertaisista asioista hyvin vaikeita )

Mietteeni johtui puhtaasti siitä, että en ole kuvaromaaneja aikaisemmin lukenut. Kuvaromaani? Onko kyse muotoseikoista (kirjan fyysisestä toteutuksesta) vai onko enemmänkin kyse sisällöstä (kuinka tarinaa kerrotaan, pelkästään kuvien avulla?), vaiko molemmista, kuvien ja tekstin yhteistyöstä? Ja onko teos jossa on myös tekstiä ”oikea kuvaromaani?” (= Eikö sana kuvaromaani viittaa siihen, että koko tarina kerrotaan kuvien avulla?) Jäin miettimään myös sitä, onko tosiaan näin, että en ole kuvaromaaneja lukenut. Art Spiegelmanin Maus tulee jossakin määrin lähelle kuvaromaania, mutta kyseessä on kuitenkin selkeästi sarjakuva. Ja muut lukemani tarinat joita on kerrottu myös kuvien avulla, ovat olleet joko kuvakirjoja tai kuvitettuja kirjoja. Joten kuvaromaani oli todellakin uusi tuttavuus.

Tekstilainaukset ovat suoria lainauksia Hugo Gabre’sta (HG), ja kuvat ovat peräisin Tammelta. Luvan kanssa. Tämän postauksen tarkoitus ei siis ole tehdä syvä-analyysia HG:n kirjallisesta tai visuaalisesta kerronnasta, vaan lähinnä pohtia asiaa muutamista eri näkökulmista. Olen lähes varma, että olen unohtanut tästä jotakin oleellista, mutta voihan aiheeseen aina palata myöhemminkin.

Kuten viimeksi kerroin, kirjan päähenkilö on nuori mies nimeltä Hugo Gabret, joka asuu Pariisin rautatieasemalla. Miksi, se selviää tarinan edetessä. Tässä hetkessä olennaista on se, että Hugo on joutunut vaikeuksiin rautatieasemalla putiikkiaan pitävänä lelukauppiaan kanssa. Hugo haluaa korjata erään hallussaan olevan esineen, eikä rahattomana ole keksinyt muuta keinoa kuin varastaa lelukauppiaan leluja saadakseen niistä osia korjausten tekemiseen. Kauppias saa Hugon kiinni itse teossa, ja ottaa pojalta pois tämän hallussa olevan muistikirjan. Kirjan, joka sisältää piirustukset Hugon hallussa olevasta esineestä – poika ei voi korjata sitä, ellei saa muistikirjaansa takaisin. Joten Hugo palaa vähän väliä takaisin lelukauppiaan luokse, anellen kirjaansa takaisin. Jonkin ajan kuluttua lelukauppias pistää pojan töihin.

Kerronta etenee seuraavasti: ensin on kaksi sivua tekstiä, jonka jälkeen kerronta jatkuu kuvallisessa muodossa.

Kun Hugo oli saanut lattian siivotuksi, hän ojensi luudan ukolle. ”Antakaa nyt muistikirjani takaisin.” Vanha mies yskähti ja kaivoi kolikoita taskustaan. ”Käy ostamassa minulle kahvi ja voisarvi – jos maltat olla varastamatta rahojani.” Hugo otti auliisti kolikot ja tuli vähän ajan kuluttua takaisin mukanaan kaksi voisarvea ja kaksi kahvikuppia. He söivät ja joivat puhumatta mitään. Kahvin jälkeen vanha mies nousi penkiltä, meni tiskin taakse ja kaivoi esiin rusentuneen pienen sinisen

(sivu vaihtuu)

hiiren, vedettävän lelun, jonka päälle Hugo oli vahingossa astunut varkaissa käydessään. Ukko pani pienen leikkikalun pöydälle ja sanoi ”korjaa se.” Hugo vain tuijotti miestä. ”Minä sanoin että korjaa se”, ukko toisti. ”Tarvitsen työkaluja”, Hugo vastasi. Vanha mies nosti esiin kaksi purkkia joissa oli pieniä ruuvimeisseleitä, pihtejä, viiloja ja messinkivasaroita. ”Käytä näitä.” Hugo empi hetken mutta ryhtyi sitten työhön. (HG s.162-163)

Hiiri kipitti äänekkäästi tiskin yli. ”Arvaukseni sinusta osui näköjään oikeaan”, vanha mies sanoi. ”Sinulla on taipumuksia. Suostutko nyt kertomaan miksi tulit tänne? Suostutko kertomaan muistikirjan piirroksista?” ”Antakaa ensin kirja takaisin”, Hugo vastasi. (HG s. 172)

Koko teoksen kerronta rakentuu samalle muotille: yhtäkkiä tekstikerronnasta hypätään kuvalliseen kerrontaan, ja siitä taas takaisin tekstin avulla kerrottuun tarinaan ihan kuin teksti ei olisi koskaan ”katkennutkaan”. En tiedä muista jotka kirjaa ovat lukeneet, mutta minulle tällainen tapa kertoa tarinaa oli haaste. En yksinkertaisesti ollut tottunut siihen, että kuvissa ei ole esim. kuvatekstejä, ja että yhtäkkiä koko tarinaa kerrotaan kuvien avulla.

HG:n kuvista puhuttaessa täytyy huomioida myös se, että yksi kuva käsittää yhden kokonaisen aukeaman. Luonnollisestikaan en pystynyt konkretisoimaan tätä asiaa blogimerkintään samalla tavoin kuin sen kokee kirjaa lukiessa. Sanottava on, että omalla kohdallani asia suoranaisesti vaikutti kuvan synnyttämään kokemukseen. Koko aukeaman käsittävän kuvan maailmaan uppoaa aivan eri tavalla, kuin jos kuva olisi hyvin pienenä jossakin kohti sivua.

Totesin, että omalla kohdallani tällainen tapa kertoa tarinaa toimi hyvin. Aluksi tekstin ja kuvien vaihtelu tuntui oudolta, ja ehkä hiukan hankalaltakin, mutta huomasin tottuvani siihen nopeasti. Huomasin myös, että isosta koostaan huolimatta kirja on yllättävän nopealukuinen, mikä johtunee kuvista. Kuvia lukee nopeammin kuin tekstiä, tai pitäisikö sanoa että kuvista hahmottaa nopeammin sen mistä on kysymys. En tiedä. Ehkä myös kuvien kohdalla voi puhua lukemisesta.

Kuvien lisäksi kirjassa kiinnitti huomiota se millä tavoin teksti on aseteltu sivuille, ja kuinka tekstisivuja ympäröi paksut mustat reunat: ne eivät olekaan reunat, vaan paperin pohjaväri on musta. Tekstikohdat ovat valkoisella taustalla mustaa pohjaa vasten, mikä luo ”kehysmäisen” vaikutelman. Lisäksi jokaisen luvun alussa tekstiä ympäröi eräänlainen koriste, valkoinen koristenauha mustalla pohjalla, joka omalta korostaa tekstiä. Mitä tekstiin itseensä tulee, sekin on paikoin aseteltu kirjan sivuille hyvin eri tavoin. Jotkut sivut ovat täynnä tekstiä, ja joillakin sivuilla saattaa olla vain muutama rivi tekstiä (360-361).

Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on varsin ilmeikäs. Erilaisia visuaalisia kerrontakeinoja on käytetty ja hyödynnetty runsaasti. Jo pelkästään se, että kirjassa on käytetty mustaa paperia, luo normaalista poikkeavan lähtökohdan, sillä kun kirjaa katsoo sen ollessa suljettu, sivut näyttävät hohtavan hopeisen harmaina (miten musta voi näyttää hopeisen harmaalta, en tiedä, mutta siltä se vain näyttää).

Ensi kerralla yritän pohtia tässä esiteltyjä kuvia, sekä ylipäänsä sitä, millä tavoin kuvia voi lähestyä.

(Ja mitä tulee sen seikan korostamiseen viime postauksessa, että en ole kuva-analyysin asiantuntija: on tilanteita joissa asialla on merkitystä, tosin ei täällä, mutta silti. Halusin painottaa asiaa, koska en halua että täällä lausutut kommentit kävelevät minua myöhemmin elämässäni vastaan tyyliin ”mutta sinähän sanoit siellä blogissasi niin, eikös se sitten pidäkään paikkaansa?”)

Vaikuttavista lukukokemuksista jos puhutaan, Brian Selznickin kuvaromaani Hugo Cabret (Tammi 2008) lukeutuu niiden joukkoon. Maaginen jouluyön lukukokemus, ulkona oli hiljaista ja pakkanen kiristeli sopivasti. Oikein sopiva hetki paneutua isoon opukseen.

Seuraava postaus on jossakin määrin ”teknis-teoreettinen” johtuen asiaan valitsemastani näkökulmasta, eli kuvantutkimuksesta. Tämä postaus on myös osa 1, jossa käsittelen asiaa yleisellä tasolla. Seuraavassa osassa postaan muutamia Hugo Gabret’n kuvia, joiden myötä olisi tarkoitus paneutua tarkemmin teoksen kuvan ja tekstin muodostamaan kerronnalliseen kokonaisuuteen.

Jos pelkästä ulkoasusta puhutaan, jo se on itsessään vaikuttava Hugo Gabret’n kohdalla. Painonsa puolesta kirja on todellinen tiiliskivi. Vaikuttavin asia oli kirjan sivuilta kohoava tuoksu. En tiedä mikä tämä tuoksu on, mutta jokin tässä paketissa tuoksuu (en luonnollisesti tiedä tuoksuvatko kaikki kappaleet). Tuoksu tuntui ehkä senkin vuoksi hyvin voimakkaana, koska luin tekstiä kirjaimellisesti nenä kiinni sivuissa. (Kirja on sen verran iso, että sitä on vaikea lukea esim. sängyssä selällään.) Tuoksu on jännä asia, koska useimmat kirjat eivät tuoksu, ainakaan näin voimakkaasti, joten asia kiinnittää huomiota. Tällä kertaa positiivisella tavalla – minusta tuoksu oli miellyttävä, ja jollakin oudolla tavalla se lisäsi odotuksia lukukokemuksen suhteen.

Ennen kuin sain kirjan käsiini, mietin mitä kuvaromaani mahtaa tarkoittaa. Tämä selvisi heti, kun vihdoin pääsin kirjaa lukemaan. Tarinaa kerrotaan sekä kuvien että tekstin avulla. Nimenomaan tässä järjestyksessä, eli ensin tulevat kuvat ja sitten tekstit. Tarinan alussa on lyhyt, sivun mittainen johdanto, jonka jälkeen itse tarina lähtee käyntiin. Kuva kuvalta lukijan eteen avautuu näkymä Pariisista, jossa yö on vaihtumassa päiväksi. Kuvat johdattavat lukijan rautatieasemalle, jossa lukija tapaa ensimmäistä kertaa tarinan päähenkilön, Hugo Cabret’n. Kuva kuvalta lukijalle selviää, että kyseessä oleva kaupunki on Pariisi (Eiffel-torni paljastaa kaupungin), kuvattava alue rautatieasema, ja että pieni poika joka kuvien ihmistungoksessa kiiruhtaa eteenpäin, on kuin onkin tarinan päähenkilö Hugo.

Rakenteellisesti kerronta on ratkaistu siten, että koko tarinan mitalta yksi kuva käsittää yhden kokonaisen aukeaman. Kuvien koot vaihtelevat kuvasta riippuen, tai voisi ehkä lähinnä sanoa kuvaan valitusta näkökulmasta riippuen. On kiinnostavaa havainnoida kuinka kuvaan valittu näkökulma vaikuttaa tulkintaan joka tarinaa lukiessa syntyy. Se, että jotakin henkilöhahmoa kuvataan esimerkiksi sivusta tai vinosti takaa, luo aivan eri vaikutelman kuin että häntä/sitä kuvattaisi suoraan edestä. Käsittääkseni tämä on jossakin määrin verrattavissa siihen, mistä/kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan tekstiromaanissa: onko kertoja esim. minäkertoja, vai kerrotaanko tarinaa kolmannessa persoonassa. Käsittääkseni – en edelleenkään tiedä tarpeeksi kuva-analyysista tai kuvallisesta kerronnasta pystyäkseni tekemään ”päteviä” rakenne-analyyseja.

Hugo Cabret’n olemusta pohtiessani törmäsin siihen ongelmaan, että minulla ei ole tutkimusvälineitä. Tarkoittaen siis sitä, kuinka ihmeessä tutkia kuvaromaania – kuvan ja tekstin vuorovaikutussuhdetta sekä etenkin teoksen kuvia. Onneksi löysin hiukan apua. Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin julkaisuja nro 23 – Tutkiva katse kuvakirjaan – tarjoaa välineitä, mutta kirjan artikkelit käsittelevät pääasiassa kuvakirjoja tai kuvitettuja kirjoja. Hugo Cabret on kuvaromaani, jossa kuvat ovat mielestäni aivan eri roolissa kuin kuvakirjassa tai kuvitetussa kirjassa. Ja jälleen kerran on todettava, että en todellakaan ole asiantuntija kuvantutkimuksen saralla, mutta silti olen tätä mieltä.

En tiedä mikä on kuvantutkimuksen tilanne tällä hetkellä, niin kirjallisuudentutkimusta kuin vaikkapa kulttuurintutkimustakin ajatellen, mutta käsittääkseni menneinä vuosina kuvantutkimusta ei ole hirveästi tehty (voi olla että suustani hyppäsi nyt ISO sammakko, mutta ilolla otan kommentteja vastaan jos olen väärässä tässä asiassa). (Ja tosiaankin tarkoitan tässä nyt lähinnä kirjallisuudentutkimukseen liittyvää kuva-analyysia, en kuvataide-alaa itsessään) Innostuin itse kuvien ja kuvitusten tutkimisesta gradua tehdessäni, mutta kuten sanottu minulla ei ole aiheeseen välineitä harrastuksen, ammatin tai koulutuksen kautta. Tarkoitan tällä mm. sitä, että en esimerkiksi tiedä kuvan tekemisen erilaisista perustekniikoista yhtään mitään. Joten ”hiukan hataralla” pohjalla Hugo Cabret’n parissa tässä mielessä liikun. Tämän vuoksi en ole koskaan harkinnut kirjallisuudentutkimukseen liittyvää kuvantutkimusta vakavasti.

Tässä linkki erääseen vanhaan postaukseen (aukeaa pdf-tiedostoksi), joka taisi olla niitä ensimmäisiä kriitikon työhön liittyviä mietteitä, joita aikanaan Vuodatuksessa julkaisin. Postaus käsittelee kuvakirjakritiikin kirjoittamista, ja siinä tulee hiukan esille mm. kuvakirjan ja kuvitetun kirjan välinen ero.

Seuraavalla kerralla lisää itse asiasta, eli Hugo Gabret’sta ja sen tarinasta.