marraskuu 18, 2009 at 11:45 ip (Blogielämää, Kirjat, kirjallisuus)
Tags: Blogielämää, Kirjallisuusaiheisia blogeja
Mainostan vielä erästä linkkiä: kirjailija Terhi Rannela on avannut blogin, lämpimästi suosittelen kaikille! Etenkin niille jotka haluavat kuulla kirjailijan työstä – mitä kaikkea kirjailijan arki nykypäivänä pitääkään sisällään. Pelkkää kirjoittamista? Ehei, aika paljon kaikkea muutakin! On keikkaa sinne, tänne ja tuonne, mutta millaisista keikoista oikeastaan onkaan kyse? Käykääpä lukemassa.
Terhi kertoilee mietteistään osoitteessa http://terhirannela.wordpress.com/
marraskuu 18, 2009 at 11:37 ip (Aivan jotakin muuta, Kirjat, kirjallisuus, kriitikko)
Tags: fantasia, Kirjat, kriitikko, kritiikki
Päivitin Onnimannin 3. numeroon kirjoittamani arviot Lasten ja nuorten kirjallisuudesta kirjoittamiani kritiikkejä -sivulle. Olen etenkin töissä “paukutellut henkseleitä” Macista – siirryin keväällä PC:stä Macin käyttäjäksi, ja olen ollut vallan onnellinen asian johdosta. Muutamissa pienissä asioissa Macin käyttöä täytyy kuitenkin edelleen harjoitella ahkerasti, kuten esimerkiksi tiedostojen lataamista tänne WordPressiin. Mutta pikku hiljaa Macci alkaa käydä tutuksi 
Ja ei, en enää ikinä vaihda takaisin PC:n käyttäjäksi.
Kuten viimeksi taisin kertoa, kirjoitin Onnimanniin Päivi Honkapään hienosta teoksesta Meren alku, sekä Timo Parvelan Sammon vartijoiden kolmannesta ja viimeisestä osasta Louhi. Molemmat teokset ovat hienoa kertomuksia elämästä ja olemassa olosta, ja edustavat hyvin erilaista fantasiakirjallisuutta. Tein näistä teksteistä myös muokatut versiot Sanomalehti Kalevaa varten, mutta en tiedä koska arviot tulevat ulos. Toivottavasti kuitenkin tulevat, koska tottahan kotimaiseen sanomalehteen mielellään kirjoittaa kotimaisesta kirjallisuudesta. Ei sillä että ulkomaisessa kirjallisuudessa “mitään vikaa” olisi, mutta on hyvä ja hienoa, jos kotimaisuus puhuttaa. Kuten sen tässä tapauksessa pitäisi puhuttaa: sekä Timo Parvela että Päivi Honkapää ovat erinomaisen lahjakkaita kirjailijoita, ja tuottavat rakenteellisesti ja ennen kaikkea tarinakokonaisuuden kannalta katsottuna ehjiä tekstejä, joita on todella ilo lukea. Molempien teosten maailmaan uppoutuu niitä lukiessa niin syvälle, että ympärillä olevasta maailmasta ei tiedä mitään. Ainakaan minä en tiennyt kun näitä teoksia luin.
Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija on edelleen kesken, ilo on tätäkin teosta lukea, mutta eipä siitä nyt tämän enempää tällä kertaa 
Uudesta kodista sen verran, että nyt alkaa vihdoin olla se tilanne (noin puolentoista kuukauden asumisen jälkeen), että koti on niin sanotusti kuosissa. Joku saattaa muistaa minun joskus kertoneen, että puutarhanhoito ja ylipäänsä kasvimaailma on harrastuksena kasvanut niihin mittasuhteisiin, että asiasta on tullut melkeinpä intohimo. Nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni päässyt siihen tilanteeseen, että koska minun ei tarvitse enää matkustaa Itä-Suomeen mökille, ja koti ei ole tyhjillään pitkiä aikoja yhdellä kertaa, olen pystynyt panostamaan myös kodin viherkasveihin. Tämän voi lukea näin: kodin viherkasvit ovat viimeisen kuukauden aikana lisääntyneet potenssiin X, nyt niitä on kaikilla pöytätasoilla, ja roikkuu melkeinpä joka ikkunassa. Myös kylpyhuoneessa. Todellakin ensimmäistä kertaa elämässäni minua “on potkinut” sellainen onni, että olen voinut hankkia eläviä kasveja kylpyhuoneeseen (saniainen ja kissus). Aivan kerta kaikkiaan mahtavaa!
marraskuu 11, 2009 at 11:32 ip (Kirjat, kriitikko)
Tags: fantasia, puuh, Sekatyöläisen elämää
Ensimmäinen erä Kalevaan arvioitavia kirjoja saapui jokin aika sitten.
Kirjoja oli melkoinen määrä. Hämmästyksekseni niiden joukossa oli myös Cornelia Funken Mustesydän. Kirjahan julkaistiin jo useita vuosia sitten. Jossakin vaiheessa totesin, että ilmeisesti kirjasta jokin aika sitten ilmestynyt elokuva on vaikuttanut asiaan, eli siihen että kustantamo on lähettänyt uusintapainoksesta arvostelukappaleen sanomalehdelle. Näitä juttuja sattuu aina silloin tällöin. Muistaakseni olen joskus itsekin (vahingossa tosin) tilannut jostakin kirjasta uusintapainoksen arvioitavaksi, ja vasta kirjan saatuani tajunnut asian.
Jotta nyt minulla on kaksin kappalein Mustesydämiä. Kaikkea muutakin saapui. Laatikosta löytyi mm. espanjalaista fantasiaa (!), amerikkalaisen Kristin Cashoren esikoisteos Syntymälahja (palkittu Mythopoeic -palkinnolla), sekä monia muita kirjoja. Probleemiksi nousi se, että moni kirjoista on osa jotakin sarjaa. Joukossa ei kuitenkaan ollut kokonaisia sarjoja, joten en voi tällaisia tekstejä lähteä puntaroimaan, jos en saa käsitystä kokonaiskuvasta. Jos minulla on jonkin sarjan kakkos- ja kolmososa, mutta ensimmäinen osa puuttuu, asia tyssää siihen.
Paketissa tulleet kirjat ovat selkeästi lapsille ja nuorille tarkoitettua fantasiaa, mikä ilahdutti kovasti. Se, että sanomalehdessä julkaistaan fantasiaa koskevia arvioita, etenkin lapsille ja nuorille suunnatuista kirjoista, tuntuu yksinkertaisesti hienolta.
Syksyn ensimmäinen Onnimannikin saapui postissa. Kirjoitin Puntariin Timo Parvelan Louhesta, eli Sammon vartijat -sarjan kolmannesta osasta, sekä Päivi Honkapään Meren alusta. Meren alku on jatkoa Viidennelle tuulelle, todella hienolle esikoisromaanille joka ilmestyi muutama vuosi sitten. Meren alku ei kalpene esikoisen rinnalla lainkaan. En ole vielä päivittänyt tekstejä tänne blogiin, pyrin tekemään sen(kin) asian pian.
Ikävä kömmähdys sattui Sari Peltoniemen Hämärän rengin kohdalla: luulin varanneeni kirjan Puntaria varten, mutta osoittautui että luulo oli vain omassa mielessäni. En ollut muistanutkaan vahvistaa varausta Onnimannin päätoimittajalle, ja joku toinen ehti kirjoittaa kirjasta. Kyselin myös Kalevan suunnalta kirjan tilannetta, mutta siitä oli kuulemma jo ilmestynyt arvio. Joten tällä kertaa kävi näin. Pitkä oppitaival nykyisessä työpaikassa sekä työn haasteet alkavat ilmeisesti tuntua, koska minusta on tainnut tulla hiukan hajamielinen – harvoin on tällaista sattunut. Hyvää, ellei jopa loistavaa, asiassa on tietenkin se, että kirjasta kirjoitetaan!
Ajatuksena oli luonnollisesti myös kirjoittaa kirjasta tänne blogiin, mutta enpä tällä hetkellä uskalla luvata mitään. Pyrin siihen, että en tuntityöläisen roolissa tee liian pitkiä päiviä, etenkin koska on myös näitä muita kirjoitustöitä ja haluan panostaa näihin kunnolla, mutta joskus rajaa työn kanssa on vaikeaa vetää. Etenkin tällaisina aikoina, jolloin työelämässä tapahtuu paljon ikäviä asioita ja ylipäänsä eletään haastavia aikoja. Sitä haluaisi hoitaa työnsä hyvin, ja pyrkiä antamaan oman panoksensa. Rajanveto sen suhteen missä mennään liian puolelle on vaikeaa. Mutta omaa jaksamista ajatellen on yksinkertaisesti pakko pyrkiä rajaamaan omaa tekemistä, koska eipä siitäkään ole kenellekään hyötyä jos työntekijä hajoaa palasiksi. Liian usein sellaista nykyään tapahtuu. Minulle se on kerran jo tapahtunut, mikä vaikuttaa luonnollisesti hyvin paljon siihen, että pyrin niin sanotusti “pitämään mittasuhteet kunnossa”.
Tämän hetken lukemistossa on muutama erittäin kiinnostava kirja. Tiibetiläisiä kansansatuja olen lukenut iltapalaksi sieltä täältä, samoin Tove Janssonin Taikatalvea. Siinä kirjassa on särmää, etenkin talviuniltaan herätetyssä kiukkuisessa Pikku Myyssä, joka riemuitsee talven tarjoamista mahdollisuuksista. 
Eniten kuitenkin kiinnostaa Finlandia Junior -ehdokkaana oleva Omenmean vallanhaltija. Tästä kirjasta kirjoitan siis Kalevaan.
lokakuu 26, 2009 at 10:24 ip (Aivan jotakin muuta, Sekatyöläisen elämää, kriitikko)
Tags: fantasia, ihmettelyä, kriitikko
Kriitikon työni saa uutta potkua: minua pyydettiin sanomalehti Kalevaan avustajaksi kirjoittamaan kritiikkejä fantasiakirjallisuudesta. Fantasiakirjallisuudesta! Voi pojat! En olisi ikinä uskonut, että jotakin tällaista voisi tulla eteen. Hieno tunne!
Toki jatkan vielä kirjoittamista myös Onnimanniin, miksipä sen jättäisin. Siinä, että lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa, on omat hyvät puolensa: kun kirjoitushommia tekee muiden töiden lomassa, väljät aikataulut ovat helpotus. Tällöin ehtii myös paneutua asiaan antaumuksella, mikä on mielestäni kriitikon työssä yksi tärkeimmistä asioista: arvosteluja, kritiikkejä, arvioita – millä nimellä arvioitavat tekstit sitten ikinä kulkevatkaan – ei vedetä hatusta. Kyllä niihin täytyy paneutua.
Kalevasta en osaa vielä sen enempiä kertoilla, muuta kuin että ensimmäisistä arvioista on jo sovittu, ja että kirjapaketti odottaa postissa. Arviot ilmestynevät lehdessä omalla ajallaan. Siitäkään en sen tarkemmin osaa sanoa, ovatko arviot luettavissa Kritiikkiportista. On toimituksen asia lähettää tekstit Kritiikkiporttiin. Toki toivoisin, että ne sinne päätyisivät. En vielä osaa sanoa sitäkään, voinko esim. julkaista Kalevaan kirjoittamiani kritiikkejä täällä blogissani, kuten olen Onnimanniin kirjoittamieni kritiikkien kanssa tehnyt. Toki voin aina julkaista muunneltuja tekstejä, mutta se mihin omat rahkeet riittävät, on kokonaan eri asia.
Kylläpä on iloinen mieli tästä uudesta pestistä. Ja uudesta kodista, joka on mielestäni maailman paras koti, totta kai Mutta että fantasiaa, ja vielä sanomalehdessä! Nyt on oikeasti mahdollista tehdä jotakin genren hyväksi, ja ehkä jossakin vaiheessa vielä myös sci-fi genren hyväksi – kyllähän jo pelkästään se, että genreä/genrejä tuodaan esille, on iso juttu. Ainakin minulle. Voi pojat! Pieni kirjallisuudentutkija sisälläni on herännyt, eikä oikein tiedä miten perin olisi. Nykyiset työtehtäväni viestintävastaavana ovat olleet mielenkiintoisia ja lievästi sanottuna “haastavia”, enkä ikinä olisi uskonut tällaiseen kyytiin päätyväni. Mutta se, että saa tehdä työkseen myös sitä, mikä todella on omaa sydäntä lähellä, on aikamoinen juttu: lasten ja nuorten kirjallisuus, ja ennen kaikkea fantasiakirjallisuus! Olen asiasta niin hyvilläni, hämilläni ja iloinen, että en voi edes pahoitella “häpeämätöntä hehkutustani” asian johdosta!
Uudesta kodista vielä sen verran, että nyt koti alkaa näyttää, tuntua ja tuoksua kodilta. Tavarat ja huonekalut alkavat vihdoin löytää tiensä mielestäni niille oikeille paikoille, ja muuttolaatikotkin ovat jo päätyneet ulko-ovesta ulos. Suurimmaksi osaksi. Ennen kaikkea vanha tuttu työpöytä, joka on yli vuoden verran ollut varastossa evakossa, on jälleen löytänyt oman paikkansa. Tämä tuntuu tärkeältä ja hyvältä, etenkin se, että työpöydälle on nyt aivan oma nurkkauksensa. Omaa työhuonetta ei vielä(kään) ole, mutta tämä ratkaisu toimii vallan mainiosti. Sen näkee jo pelkästään siitä, että SOK:n yhteishyvä.nettiin menevien kirja-arvioiden kirjoittaminen on hyvässä vauhdissa, ja arvioitavien kirjojen lukeminen vielä paremmassa vauhdissa.
Kylläpä nyt on uutta potkua kaiken tämän hiljaiselon keskellä!
lokakuu 11, 2009 at 9:59 ap (Aivan jotakin muuta, Kirjat)
Tags: Aivan jotakin muuta, ihmettelyä, Kirjat
Kunniasanalla: yritin, yritin ja yritin eilen aamulla päivittää blogia – pitkästä aikaa ihan jopa kirjallisuusaiheisella postauksella Huonolla menestyksellä tosin, koska WordPressin puolella oli jotakin häikkää, enkä päässyt edes kirjautumaan sisään.
Tämän hetkinen hiljaisuus johtuu käynnissä olevasta muutosta: vuoden verran mökkielämää vietettyäni sain kesällä asunnon Savonlinnasta, joka ei kuitenkaan tuntunut kodilta. Meluisa ympäristö kävi hermon päälle yllättävällä tavalla. Mietin että ehkäpä juuri se, että asuin pitkään mökillä, maaseudun hiljaisuudessa, loi vastakohdan josta en päässyt yli. Asunto ei vain tuntunut kodilta. Piste. Vaan kuinka ollakaan täysin yllättäen eteen tuli vaihtoehto “maalaiselämästä kaupungissa”, ja sain asunnon rauhalliselta asuinalueelta toiselta puolelta kaupunkia. Jotta nyt sitä täällä istutaan muuttolaatikoiden keskellä. Itseasiassa istun hetekalla, joka on olohuoneen lattialla poikittain. Tästä tulee mieleen Douglas Adamsin Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto, jossa toimiston rappukäytävään oli juuttunut sohva poikittain. Tosin sillä erotuksella, että sohva oli osittain jossakin toisessa ulottuvuudessa. Minun hetekani taitaa vielä (toistaiseksi) olla kokonaan tässä todellisuudessa.
Varsinainen asia koskee tällä kertaa tiibetiläisiä kansansatuja. Savonlinnassa järjestettiin Terveys- ja hyvinvointimessut viime viikonloppuna. Pienimuotoinen mutta sympaattinen tapahtuma, joka järjestettiin toisen kerran. Kävin paikan päällä pariin otteeseen, onneksi, koska toisella kerralla paikalla oli myös Biokustannuksen väkeä. Pöydällä oli kaikenmoista kirjallisuustarjontaa, ja haltuuni päätyi Tiibetiläisiä kansansatuja -niminen teos (Norbu Chophel 1984). Olin jotenkin aivan häkeltynyt koko kirjasta, positiivisella tavalla, koska minusta eri kansojen sadut ovat aina jollakin lailla avartavia lukukokemuksia, enkä todellakaan odottanut löytäväni tällaista pientä aarretta terveys- ja hyvinvointimessuilta.
Vielä en ole ehtinyt kirjaa lukea, mutta odotan kyllä ilolla. Tiibet ja sen kansa tuntuu kaukaiselta asialta, enkä tiedä maasta ja sen kulttuurista juuri mitään. Sadut tarjoavat kiinnostavan näkökulman kansanperinteisiin ja historiaan, tavallaan jopa kansan sieluun: perinteiden säilyttämistä kerrontaperinteen kautta.
Lukulistalla on nyt paljon kirjoja. Satukirja on omaksi ilokseni ja saa odottaa jonkin aikaa, koska arvosteltavien kirjojen pino on nyt päässyt kasvamaan hiukan liian korkeaksi. Onneksi joukossa on paljon mukavaa uutta, jonka lukemista odotan innolla. Mm. Timo Parvelan Sammon vartijat -sarjan kolmas ja viimeinen kirja, Louhi, sekä Sari Peltoniemen uusin, Hämärän renki.
Hyvää syksyistä sunnuntaipäivää kaikille! Minä jatkan muuttoa, loppusuora alkaa pikkuhiljaa häämöttää. Puuh.
syyskuu 26, 2009 at 9:34 ap (Blogielämää, kirjallisuus)
Tags: Blogielämää, Kirjallisuusaiheisia blogeja
Ilahduttaa aina, kun saa ja pääsee vinkkaamaan jostakin uudesta lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyvästä jutusta. Joku on saattanut jo ehkä huomatakin, että Päivi Heikkilä-Halttunen, lasten- ja nuortenkirjallisuuden vapaa tutkija ja kriitikko, on avannut blogin.
Lastenkirjahyllyssä Päivi on blogannut syyskuun alusta alkaen. Hienoa!
Käykää lukemassa ja kommentoimassa!
syyskuu 15, 2009 at 7:22 ip (Aivan jotakin muuta, Blogielämää, Sekatyöläisen elämää)
Tags: Aivan jotakin muuta, Blogielämää, ihmettelyä
Junassa matkalla Helsingistä kotiin = Savonlinnaan.
Blogimorkkis on kova: kirjoittamisen jäämisestä ei nyt voi syyttää ajan puutetta. Pidän kaikista vuodenajoista, ja etenkin syksyisin tekee mieli sienestää + marjastaa. Joten se vapaa-aika mitä on ollut, on tullut käytettyä mökillä em. puuhien merkeissä. Sen lisäksi olen yrittänyt touhuta huonolle hoidolle jääneiden kukkapenkkien parissa.
Bloggaamista jähmettää myös se, että olen yrittänyt välttää muista kuin kirja-aiheista kirjoittamista. Olenkin tässä mietiskellyt olisiko “tiukasta linjasta” syytä joustaa. Toinen jähmetyksen syy on työ: kun tekee töitä koneella, ei sen ääressä enää välttämättä halua vapaa-aikaansa viettää. Pakko myös hiukan humoristisesti todeta, että Parikkala-Savonlinna rata/junayhteys ei ole paras mahdollinen paikka kirjoittamiselle: piskuinen paikallisjuna heiluu ja tärisee niin vauhdikkaasti, että tuntuu kuin olisi karusellin kyydissä.
Muutama kirjamiete: lähetin viime viikolla kaksi kritiikkiä syksyn ensimmäistä Onnimannia varten. Kirjoitin Reeta Aarnion Veden vangista ja Antti Halmeen Metalliveljistä. Näistä lisää myöhemmin. Suosittelen molempia!
SOK:n Yhteishyvä.nettiin pitäisi kirjoitella taas muutamia arvioita. Tai pikemminkin näin: saan kirjoittaa sinne taas arvioita. Kirjoista kirjoittaminen on aina ilo, koska kaiken tämän viestinnän keskellä (jep, teen viestintää työkseni) koen kirjallisuuden eniten omaksi sarakseni.
Viestintä on monimuotoinen ja haastava asia, eikä lainkaan helppo työsarka. Kirjallinen viestintä on vain yksi osa nykyajan viestintää, ja kirjallisuudesta viestiminen vain yksi (eihän sentään katoava lajityyppi?) osa kirjallista viestintää. Omaan työsarkaani kuuluu viestintä monella saralla: kirjallisella, visuaalisella ja sosiaalisella saralla. Lisäksi myös asioista tiedottaminen, joka leviää monelle saralle, tiedottamisen tavasta riippuen.
Jep. Syksy on tullut. Junan ikkunasta näkyy vain heijastus tietokoneen ruudusta. Saa odottaa kevääseen asti, että Punkaharjun kauniit maisemat näkisi taas näin iltaisinkin. Kummallista kuinka aika vierähtää ja elämä muuttuu. Viime syksynä tähän aikaan vasta aloittelin “uutta elämääni” täällä Itä-Suomessa, ja murehdin kovasti etenkin työasioita. Luotto tulevaan oli kuitenkin kova, ja on myös nyt. Helppoa ei ole ollut, eikä varmasti tule olemaankaan: pätkätyöläisen elämässä jatkuva epävarmuus on ainoa varma asia. Töiden osalta tulevaisuutta on hankalaa ja vaikeaa hahmottaa, koska jatkosta ei koskaan tiedä. Tämä luonnollisesti vaikuttaa kaikkeen elämiseen, mutta asiaan on vain sopeuduttava.
Mutta kuten joskus jossakin legendaarisessa tv-sarjassa todettiin: Faith Manages.
(Babylon 5: tuottaja Michael J. Straczynskin kommentti kaikille niille, jotka epäilivät B5-projektin toteutumista. No sehän toteutui, toteutuessaan rikkoi potin ja teki historiaa)
elokuu 18, 2009 at 7:41 ip (Kirjat, Scifi, kierrätysosasto, kirjallisuus)
Tags: ihmettelyä, kirjallisuus, Scifi
Kesän lukemiset ovat jääneet vähäisiksi. Jossakin vaiheessa muuttolaatikoita penkoessani löysin taannoin Varkauden kirjaston poistomyynnistä ostamiani teoksia. Niiden joukossa oli John Christopherin kirjoittama Pako tuntemattomaan. Ohessa muutamia mietteitä Christopherin kirjoihin liittyen.
1970-luvulla tai aikaisin 1980-luvulla syntyneet saattavat muistaa 80-luvun alussa televisiosta tulleen Tripodien aika –sarjan, joka perustuu John Christopherin saman nimiseen kolmiosaiseen kirjasarjaan. Maapallon ovat valloittaneet kolmella jalalla kävelevät kammottavat koneet, ja ihmiskunta on taantunut suuria kaupunkeja ja kehittyviä yhteisöjä muodostavan elämänmuodon sijaan staattisen maalaisyhteiskunnan tasolle. Lukuun ottamatta kapinallisia, jotka elävät piilossa jossakin vuorilla. Nuori Will lähtee serkkunsa Henryn kanssa etsimään kapinallisia, koska pojat halua elää vanhempiensa tavoin tripodien vallassa.
Pako tuntemattomaan kertoo teini-ikäisestä Robista, joka elää valtavassa kaupunkiyhteisössä nimeltä Konurb. Kirjan takakansi kertoo, että ”Konurbissa ihmiset ovat kauan sitten lakanneet ajattelemasta. Työ tehdään täysin mekaanisesti ja vapaa-aika vietetään suurissa huvitilaisuuksissa. Konurbissa raja-aidan takana on toinen maailma, jonne meneminen on ankarasti kielletty. Kun Rob äkkiä jää orvoksi, häntä alkaa kiehtoa kielletty piirikunta.”
Näiden kirjojen lisäksi löysin muuttolaatikoista Empty World –nimisen John Christopherin teoksen. Tarina kertoo nuoresta Neill-pojasta, joka on yksin maailmassa perheensä kuoleman jälkeen. Maailmassa on ollut rutto, joka on pyyhkäissyt mukanaan suurimman osan väestöstä. Neill kamppailee selviytymisestä tyhjässä maailmassa.
Jostakin kumman syystä tässä vaiheessa tulee mieleen, että apokalyptiset teemat ovat ilmeisesti kiehtoneet John Christopheria kovasti. Tripodien ajan muistan hyvin, vaikka sarjan lukemisesta onkin kulunut pitkä aika. Synkkyydestään huolimatta sarjassa oli toivon kipinä läsnä, ja minusta se ei ollut liian synkkää luettavaa lapsille ja nuorille. Pako tuntemattomaan –kirjan ja Empty World –kirjan koin hyvin synkiksi. Väistämättä heräsi myös kysymys siitä, miksi nämä kirjat on kirjoitettu? Ja nimenomaan lapsille ja nuorille. En väitä että onnellinen loppu olisi ”lasten ja nuorten kirjoissa pakollinen”, vaan pohdin lähinnä sitä, miksi tarina pitää viedä niin kovin synkeälle tasolle. Muistan omasta lapsuudestani kirjan nimeltä ”Tohtori L, vieras kuolleesta maailmasta”, josta itse sain lapsena ”väristyksiä”: tarina oli todella synkeä, vaikka siinä eräässä mielessä onnellinen loppu olikin.
Kävin tekemässä hiukan tutkimusta internetin ihmeellisessä maailmassa, ja löysin muutamia John Christopherista kertovia sivustoja. Ilmeisesti kirjailijan oikea nimi on Samuel Youd, ja hän on kirjoittanut lähes 70 teosta seitsemällä eri nimellä. Christopher on syntynyt vuonna 1922 ja julkaissut viimeisimmän, lapsille ja nuorille suunnatun teoksensa niinkin vähän aikaa sitten kuin vuonna 1995.
Sekin kävi mielessä, että voisiko tämä apokalyptisista teemoista kirjoittaminen olla jossakin määrin sukupolvikysymys: onko 1920-luvun alussa syntyneille (mm. Asimov, Heinlein, Bradbury, Wyndham) ollut luontevaa kirjoittaa tuhoutuvasta tai tuhoutuneesta maailmasta, ja kuvitella sitä kautta uutta tulevaisuutta muodossa tai toisessa. Tokihan em. kirjailijat ja monet muut aikalaiskirjailijat ovat kirjoittaneet myös muun tyyppistä science fictionia, mutta kuitenkin. Apokalyptiset teemat olivat genren syntyvaiheissa voimakkaasta läsnä, ja vaikuttaneet vahvasti siihen käsitykseen joka genrestä syntyi, ja joka monilla on vieläkin.
En nyt oikein itsekään tiedä mitä yritän tässä kertoilla, mutta halusin vain jakaa nämä muutamat mietteet John Christopherin teoksiin liittyen.
Mielenkiintoista muuten – apokalyptisista teemoista jos puhutaan – on se, että saatuani nyt kerättyä kirjastojen poistomyynneistä ja divareista tms. erinäisiä lapsuudesta tuttuja scifi –teoksia, voi todeta että maailmanlopun teemat kulkevat punaisena lankana melkein kaikissa näissä kirjoissa:
Robert C. O’Brien: Tohtori L, vieras kuolleesta maailmasta, Stefan Wul: Sidarin peilisäteet, Christian Léourier: Peilipuu, Raymond E. Jones: Kuuasema vaarassa, Thorstein Thomsen: Planeetta Aam, George Johansson: Avaruuden arvoitukset –sarja, Monica Hughes: Tietokoneen vangit ja Unien sieppaaja.
Joistakin näistä kirjoista muistan kirjoittaneeni lyhyesti täällä blogissa silloin kun sain kirjat hankittua, mutta tajusin vasta nyt kuinka kantava ja kattava teema maailmanloppu tai maailmanlopun kohtaava maailma ja sivilisaatio on lasten ja nuorten scifi-kirjallisuudessa 1970- ja etenkin 1980-luvulla ollut. Minusta tämä on kiinnostavaa, ja tekisipä mieleni pohtia asiaa enemmänkin jossakin vaiheessa.
heinäkuu 30, 2009 at 1:06 ip (Sekatyöläisen elämää, kirjallisuus)
Tags: kirjallisuus, Kirjallisuusaiheisia blogeja, Kirjat
Savonlinna vietti eilen 370. vuotisjuhlaansa. Iloisen tapahtuman myötä heräsin siihen, että kesä on jo yli puolenvälin, ja viimeksi olen tainnut päivittää blogia joskus kauan sitten.
Noh, kesä ja onni kaikilla, ainakin toivottavasti. Bloggaamisessakin on joskus hyvä pitää taukoja.
Sen verran olen ollut asiassa käsiksi, että tulin selailleeksi syksyn kirjakatalogeja. Lasten ja nuorten kirjallisuuden puolella tapahtuu paljon. Otavalta tulee monta kiinnostavaa uutuuskirjaa ulos, mm. itsenäinen jatko-osa Reeta Aarnion Maan kätkemille. Veden vanki lienee jo nyt ilmestynyt. Antti Halmeelta, Markus Light ja palautuspullon henget sekä Tulileikit -kirjojen kirjoittajalta on kesäkuussa ilmestynyt Metalliveljet-niminen teos. Otavalta lienee jo ilmestynyt myös Neil Gaimanin kirjoittama Hautausmaan poika, joka oli vuoden 2009 Newbery Medal -voittaja.
Syyskuussa Otavalta ilmestyy myös kirjailija Terhi Rannelan uutuusteos Goa, Ganesha ja minä, joka jatkaa 16-vuotiaan Miran ja Kertun tarinaa.
Tammelta odottelen eniten Timo Parvelan Sammon vartijat -sarjan kolmatta osaa Louhi, joka vie upean tarinan päätökseen. Ennakkotietojen mukaan kirja ilmestynee syyskuussa.
WSOY:lta ilmestyy syyskuussa Päivi Honkapään kirjoittama itsenäinen jatko-osa Viides tuuli -kirjalle. Minulle Viides tuuli oli upea lukukokemus, ja odotan Meren alku -kirjaa innolla.
Ihana kirjasyksy tulossa! Näillä eväillä edetään, syksyä odotellessa.
kesäkuu 25, 2009 at 3:27 ip (Kirjat, Sekatyöläisen elämää, kirjallisuus, kriitikko)
Tags: kirjallisuus, Kirjallisuusaiheisia blogeja, Kirjat, kritiikki, Sekatyöläisen elämää
Näyttäisi siltä, että kesä on vihdoin tullut. Myös tänne Itä-Suomeen. Vapun tienoolla saimme nauttia hienoista keleistä, samoin äitienpäivänä ja toukokuun lopulla. Mutta kesäkuu on kyllä ollut yhtä lotinaa juhannukseen asti.
Siinä mielessä asia ei ole haitannut, että kuten blogin hiljaiselosta on voinut päätellä, en ole juurikaan ehtinyt mihinkään muuhun keskittyä kuin töiden tekemiseen. Mistä johtuen iltaisin on yksinkertaisesti ollut sen verran väsynyt olo, että ei ole jaksanut touhuta juuri minkäänlaisten ylimääräisten aktiviteettien parissa. Mökillä kun asuu, puutarhahommat tarjoavat ihan riittävästi puuhaa työpäivän päätteeksi keväällä ja kesällä.
Mitä töiden tekemiseen tulee – en valita. Olen ollut työttömänä kahteen otteeseen elämäni aikana, ja aika jota elämme, tarkoittaa monille ikävä kyllä työttömyyttä. Joten tätä asiaa silmällä pitäen teen töitä hyvällä mielellä ja kiitollisena siitä, että minulla töitä ylipäänsä on.
Kriitikon töitä sain alkukesän aikana tehtyä vähänlaisesti. Pitkästä aikaa kirjoitin muutaman lyhyen kirja-arvion SOK:n Yhteishyva.fi:n verkkosivuille. Kevät-kesän Onnimanniin kirjoitin vain yhden kritiikin. Lehden 2. numero tuli ulos muistaakseni kaksi viikkoa sitten. Lehden kritiikki-osiosta eli Puntarin puolelta löytyy Mimmu Tihisen toista teosta koskeva pieni kirjoitelmani. Mimmu Tihisen kirjan nimi on Virkkusen viisitoista valetta. (Tekstini löytyy täältä, sivun loppupuolelta)
Tutustuin Mimmu Tihisen tuotantoon kirjoittaessani aikanaan hänen esikoisteoksestaan Sokerista, kukkasista, joka iskeytyi takaraivoon salaman lailla. Tihisen tavassa kirjoittaa on jotakin sellaista joka vetoaa minuun kovasti, ja kun tähän yhtälöön lisätään Sokerista, kukkasista –kirjan teema, eli läheisen menetys ja surun käsittely, kirja kolahti kovaa vakavasta aiheesta huolimatta. Tihinen käsittelee perheenjäsenen kuolemaa nuoren näkökulmasta hyvin taidokkaasti – aihepiiri on sellainen, että teksti saattaa helposti lipsahtaa pateettisen puolelle. Tai lyödä jollakin lailla överiksi esim. tunnepuolen kuvaamisen osalta. Mimmu Tihinen selvisi esikoisteoksessaan näistä, voisiko sanoa jopa eräänlaisista ”kerronnallisista ansoista”, erittäin taidokkaasti.
Kuten kritiikissänikin totesin, Virkkusen viisitoista valetta on teemoiltaan aivan toisenlainen kuin Sokerista, kukkasista. Kirja on täynnä elämäniloa, jota tuodaan esille teini-ikäisen Marjut Virkkusen näkökulmasta. Marjut on mainio tapaus, ripaus sählääjää, mietiskelijää ja joka asiasta huolehtijaa, eli kaiken kaikkiaan varsin tyypillinen (?) teini-ikäinen, joka painiskelee itselleen tärkeiden maallisten murheiden parissa.
Kuten Sokerista, kukkasista –teoksessa, myös Virkkusen viisitoista valetta –teoksen kielessä on jotakin sellaista mikä yksinkertaisesti viehättää minua kovasti. Luontevuutta, sujuvuutta ja persoonallista otetta, joka kutsuu lukemaan tarinaa. Kiinnostavaa on myös se, kuinka arkielämän nykyilmiöt – kuten sähköpostiviestittely – alkavat pikkuhiljaa löytää tiensä myös nykykirjallisuuteen. Virkkusen viisitoista valetta on siinä mielessä ehkä jopa tyyppiesimerkki ajan hermolla kulkevasta nuortenkirjasta, että sähköpostiviestit sulautuvat olennaiseksi osaksi sekä kirjan kerronnallista rakennetta että ulkoasua. Typografian osalta sähköpostiviestit on ratkaistu kursiivilla, eli ne erottuvat hyvin varsinaisen tekstimassan joukosta. Marjutin ja hänen ystävänsä Sannin sähköpostit toimivat varsin eloisana temaattisena elementtinä kirjassa, ja valottavat osaltaan teini-ikäisten tyttöjen arkielämän menoa.
Hyvää kesää kaikille blogini lukijoille! Omalta osaltani seuraavat viikot tulevat sujumaan muuton ja uuteen kotiin totuttelun merkeissä. Sain siis vihdoin asunnon Savonlinnasta, eli pitkäaikainen haaveeni on pian totta: minusta tulee savonlinnalainen!
 | Teresita on Päivityksiä |
 | Maria L. on Ensimmäinen erä |
| Kaisa N. on Ensimmäinen erä |
 | Terhi on Ensimmäinen erä |
| Teresita on Ensimmäinen erä |
